PÄIVÄN SALMI

Mikko taas Dein aalloilla

2008-12-08T13:19:00.002+02:00

Mikko on tehnyt paluun Radio Deihin. Hän on äänessä joka arkipäivä uudessa Toivon päivässä vastaten kuuntelijoiden kinkkisiin kysymyksiin taivaan ja maan väliltä parhaan kykynsä mukaan. Ohjelmaaika on kello 16.20.

Mikko messuilee Helsingissä

2008-10-24T08:51:00.005+03:00

Tähän blogiin perustuvan Päivän Salmi- kirjan julkaissut Kustannus Oy Arkki ja Mikko ovat mukana Helsingin Kirjamessuilla. Anu Lehtipuu haastattelee Mikkoa tuoreen kirjan teemoista sunnuntaina 26.10. klo 14.00 Kirjakahvilassa.

Jo tätä ennen klo 10.30 Mikko isännöi keskustelua Raamatun ihanista naisista. Naiseudesta ja erilaisista naishahmoista ovat keskustelemassa filosofian tohtori, kansanedustaja Päivi Lipponen, teologian tohtori, kirjailija Eero Junkkaala, päätoimittaja Kirsi Rostamo sekä kirjailija-toimittaja Maija Nyman. Tapahtumapaikka on tässäkin tapauksessa Kirjakahvila.

Maailman ensimmäinen radioretriitti

2008-09-24T09:21:00.004+03:00

Rakas lukija,

Päivän Salmi -kirja on ilmestynyt. Haluan ilmaista syvän osanottoni Kauhajoen järkyttävän kouluampumisen uhrien omaisille ja kaikille onnettomuudesta kärsiville. Jumala olkoon kanssanne.

Päivän Salmi -kirja on tänään pelottavan ajankohtainen teos. Jokelasta Kauhajoelle on yllättävän lyhyt matka. Tässä ajatuksia Päivän salmi -kirjan lehdiltä.

Mikko

P.S. Kirjaa voi ostaa Deikaupasta osoitteesta www.deikauppa.fi tai hyvin varustelluista kirjakaupoista.

Maailman ensimmäinen radioretriitti

Marraskuun 7. päivän aamussa ei ollut mitään poikkeavaa. Hieman ennen puoltapäivää kapusin tuttuun tapaan Ylen vanhasta lähetyskeskuksesta Pasilasta kohti Ilmalan vesitorneja. Marraskuu henki lepäsi raskaana Ilmalantorin busseissa ja ihmisissä. Ilmalankuja 2:ssa oli vastassa monet hymyilevät silmät ja suut. Radio Dei päivittäin sain työtovereista annoksen jumalallista säteilyä.

Noin yhden maissa jouduin poistumaan Radio Dein työntekijäpalaverista valmistelemaan iltapäivän lähetystä. Tapani mukaan tarkistin suurten lehtitalojen nettisivuilta, ettei mullistavia uutisia ollut ilmaantunut. JOKELA. Nuo kuusi kirjainta pullistelivat joka lehden nettisivujen otsikoissa. Suomi muuttui vain muutaman laukauksen voimalla. Iltapäivän lähetys meni uusiksi. Monen ihmisen koko elämä muuttui lopullisesti. Korkeakoulu alalle oli alkanut.

Toivon iltapäivän lähetys Radio Deissä 7.11.2007 ei unohdu minulta koskaan. "Radioamatööristä" leivottiin väkisin ammattilainen yhden lähetyksen kuluessa. Oli hurjaa suorassa lähetyksessä kertoa kuulijoille uusimmat uutiset Jokelan kouluampumisesta. Raskainta oli jatkuvasti kertoa uhriluvun noususta. Itkua oli vaikea studiossa pidätellä. Kappaleiden välillä itkin välillä ääneenkin. Työtoverit olivat järkyttyneitä, samoin kuulijat. Kerrankin oli sellainen olo, että olin oikeassa paikassa, aika vaan oli väärä. Tällaista ei olisi saanut koskaan tapahtua.

Kun omat sanat loppuivat kesken, otin Raamatun studion kirjahyllystä ja luin lähetyksessä ääneen Psalmeja:" Ihmisen elinaika on niin kuin ruohon: kuin kedon kukka hän kukoistaa, ja kun tuuli käy yli, ei häntä enää ole eikä hänen asuinsijansa häntä tunne." (Ps. 103:15). Välillä olin vaan ihan hiljaa. Maailman ensimmäinen radioretriitti.

Tuomiopäivää odotellessa kerta kiellon pääle

2008-05-22T15:01:00.006+03:00

Pohjoiseen jo vuoden alussa muuttanut Mikko Salmi jätti perjantaina 25.4 suunnitellusti hellät jäähyväiset Radio Deille, Toivon iltapäivälle ja Päivä Salmi -ohjelmalle. Tämän sivuston aktiivinen päivittäminen loppui samana päivänä.

Vuoden lopulla ilmestyy kuitenkin Päivän Salmi -blogin sisältöön perustuva, mutta myös päivitettyjä ja aivan uusiakin tekstejä sisältävä kirja. Julkaisemme pienenä makupalana tulevasta vielä yhden tekstin arkistojen kätköstä.

Toivon iltapäivä jatkaa nyt Radio Deissä osin uusitun ohjelmiston siivittämänä Outi Ikosen johdolla.

Jan Ahonen
Toivon iltapäivän tuottaja

-------------------------------------------------------------------------------

Tuomiopäivää odotellessa

Kirkkovuoden viimeinen sunnuntai on saanut pelkoa herättävän liikanimen, tuomiosunnuntai. Päivän raamatuntekstit vilisevät tulisia järviä, sinettejä, valtaistuimia eli kaikkia voiman ja vallan symboleja.

Tuomiosunnuntaita ei kannata muuten suoralta kädeltä yhdistää muihin tuomio-alkuisiin kirkollisiin sanoihin. Esimerkiksi tuomiokapituli ja tuomiorovasti tulevat latinan domus-sanasta, joka tarkoittaa taloa. Tuomiokapituli on siis talo, jossa luetaan raamattua ja tuomiorovasti on sen talon pappi. Tuomiosunnuntaista onkin siis yllättävän pitkä matka tuomiorovastiin. Tuomiokirkkoseurakunnan kirkkoherralla ei siis ole mitään erityistä tuomionjulistajan tehtävää kirkossa, pikemminkin lukutoukan rooli.

Tuomiosunnuntain kunnioitusta ja pyhää pelkoa sisältävä luonne sai eräässä maalaispitäjässä huvittaviakin piirteitä. Tuomiosunnuntain evankeliumitekstinä on tapana lukea Matteuksen evankeliumin 25. luvun kohta, jossa Jeesus kertoo opetuslapsilleen maailman lopusta. Vanha rovasti luki tekstiä arvokkaasti harvakseltaan:” Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin sairas, ja te vaatetitte minut. Minä olin alasti, ja te kävitte minua katsomassa.” Samassa kirkkokanssa heräsi horroksestaan. Siis mitä se rovasti oikein viimeksi sanoi? Taisi mennä paimenella rivit kohtalokkaasti sekaisin.

”Minä olin alasti, ja te kävitte minua katsomassa!” Miltähän vanha rovasti näyttäisi Aatamin asussa? Se kai oli monen kirkossakävijän villi päiväuni.

Viimeistä viedään?

2008-04-25T13:28:00.001+03:00

Viimeinen sana. Mitä jää jäljelle, kun on kaikki jo sanottu? Maija Vilkkumaan mukaan viimeinen sana on EI. Entä, jos viimeinen sana olisikin KYLLÄ, JOO, TAHDON. Mikään ei tunnu elämässä yhtä hyvältä, kun ystävä suostuu mielellään pyyntöön. Lapsenkin silmät syttyvät tuikkimaan, kun vastaa myönteisesti leikkiin kutsuun.

KYLLÄ on vahva viesti, joka vie tätä elämää eteenpäin. Nyt en tarkoita pakon edessä myöntymistä, vaan vilpitöntä halua sanoa kyllä. Uupuneen ihmisen jatkuva uhrautuminen ei ole kenenkään edun mukaista, mutta aito halu vastata tahdon merkitsee yhteistyötä, sopimusta. Eräs uupumisesta toipunut pastorikin sanoi vinkiksi työssä jaksamiseen:” Sano niin monta kertaa pyynnöille ei, kunnes tuntuu oikeasti hyvältä sanoa kyllä.”

Mille kaikelle haluaisin juuri tänään sanoa kyllä? Jos joku pyytäisi minut mukaan lounaalle, vastaisin kyllä. Jos joku haluaisi hetken aikaa purkaa sydäntään, vastaisin kyllä. Jos joku pyytäisi hieromaan hartioitaan, vastaisin kyllä. Entä jos kaikkiin noihin kysymyksiin olisinkin vastannut ei tai en ehdi, ei kiinnosta? Maailma ei ainakaan pyörisi yhtään pirteämmin.

Tämä on viimeinen Päivän Salmini tällä erää. Lokakuussa julkaistaan kirja, joka perustuu näille radioblogeilleni. Haluan kiittää kaikkia kuuntelijoita ja lukijoita palautteista ja rohkaisuista. Sydämenne valo on lämmittänyt tännekin asti. Kiitos. Ai niin, ja viimeinen kysymys: Aiotko, Mikko vielä joskus kirjoittaa Päivän Salmeja? KYLLÄ.

Missä ikinä kuljetkin, minne menetkin, enkeleitä tiellesi!

Elämän pelisäännöt

2008-04-25T13:27:00.000+03:00

Jeesus kiteytti elämän pelisäännöt kahteen käskyyn. Ensimmäinen käsky on tämä: Rakasta Herraa Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi ja koko voimallasi. Ja toinen käsky: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Ennen Jeesusta oli elämän pelisääntökirjakin ollut huomattavasti paksumpi. Siihen oli sisältynyt kaiken maailman ohjeita oikeasta käsienpesusta aina pulujen uhraamiseen. Lisäksi sen ajan juutalaisilla oli Kymmenen käskyä, jotka olivat uskon ja elämän ylimpiä ohjeita.

Jeesus ajatteli, että monimutkaiset elämän pelisäännöt vain vaikeuttavat ihmisen ymmärrystä siitä, mitkä käskyistä ovat todella tärkeitä. Sen takia hän puki elämän pelisäännöt kahdeksi käskyksi: Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseäsi. Jeesus halusi myös näillä kahdella käskyllä tiivistää Kymmenen käskyä kahteen asiaan: Jeesuksen mielestä elämässä oli tärkeintä pitää suhteet yläkertaan kunnossa. Ja jos suhteet Taivaan Isää ovat hyvät, jaksaa kaveristakin välittää ihan toisella tavalla.

Elämässä on kuitenkin tilanteita, joissa sääntöjen noudattaminen ei onnistu. Me rikomme joko tahallaan tai vahingossa yhteisesti sovittuja sääntöjä. Pelissä siitä seuraa rangaistus vaikkapa keltainen kortti. Elämässä pelisäännöt ovat kuitenkin monimutkaisemmat. Kun kaverin selän takana puhuu pahaa, niin kortti harvoin nousee. Paha olo jää sieluun kalvamaan. Tähän tilanteeseen kannattaa ottaa nuo Jeesuksen pelisäännöt avuksi: Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseäsi.

Miten rakkaus sitten ilmenee tilanteessa, jos ja kun on rikkonut elämän pelisääntöjä. Uskon, että rakkaus meissä pakottaa meidät pyytämään anteeksi sekä Jumalalta että kaverilta. Jumala on luvannut, että Hän antaa kaikille katuville anteeksi, ja kaikki pahat teot on Jumalan poika Jeesus ottanut kantaakseen. Sen vuoksi tämän elämän jälkeen meitä odotetaan taivaassa. Tuon anteeksiannon nimi on armo. Se on sellaista rakkautta, jota me emme voi ansaita.

Anteeksiantamisesta

2008-04-22T07:01:00.003+03:00

Opiskeluaikana samoissa porukoissa pyöri poika, joka vaikutti kerta kaikkiaan vastenmieliseltä. Inhottava tyyppi, joka sai niskakarvat pystyyn jo pelkästä ajatuksesta. Jokainen kohtaamisemme päättyi ikävään keskinäiseen naljailuun, mikä herätti jo muissa kavereissa hämmennystä.

Ongelmamme taustalla oli lausumaton, mutta jatkuva kilpailu. Olimme monissa asioissa hyvin samanlaisia. Halusimme olla nokkelimpia teologisissa väittelyissä, tahdoimme osoittaa lukeneisuuttamme keskusteluissa ja toimimme porukan viihdyttäjinä. Samoja tyttöjäkin ihastelimme! Mutta, ennen kaikkea kilpailimme musiikissa. Kumpi teki maukkaampia kertosäkeistöjä, kumpi oivaltavampia tekstejä, kumpi lauloi korkeammalta, kummalla oli enemmän keikkoja opiskelujen ohessa.

Tällä hurjalla kilpailulla ja selkään puukotuksella ratsastimme koko opiskelumme ajan. Emme kutsuneet kumpikaan toisiamme omiin häihimme ja valmistujaisjuhliinkin oli ovi lyöty nokan edestä kiinni. Pakko sanoa, että paha maku jäi suuhun. Kunnes... Noin vuosi sitten tapahtui jotain merkillistä. Sain kortin tältä opiskelukaverilta, jossa hän pyysi minua kanssaan lounaalle. Kortissa oli aika ja paikka. Oli hölmistynyt. Mitä hän tällä tempauksella nyt haluaa? Onko tämä taas joku uusi juoni, jonka avulla hän saa minut jälleen naurunalaiseksi? Aikooko hän kenties leveillä omilla saavutuksillaan? Nämä ilkeät ajatukset mielessäni kääntelin kaunista maisemakorttia kädessäni. Äh, ajattelin. Samapa tuo. Menen katsomaan, mitä kaverilla on asiaa. Ei hän enää näin pitkän välimatkan ja ajan jälkeen voi minua vahingoittaa.

Sovittuna aikana kiiruhdin ravintolaan. Siellähän jo kaveri odotti. Kaukaa jo näin, että jokin oli muuttunut. Hän ei katseellaan arvostellut pukeutumistani, eikä orastavaa pastorinvatsaani. Hän hymyili lempeästi. Kun kohtasimme, hän sanoi: ”Mukava kun pääsit. On todella kiva nähdä sinua pitkästä aikaa.” Tokaisin jotain epämääräistä hämmennykseni keskeltä, ja mietin oliko tuo todella se sama mies opiskeluajalta. Miksi hän käyttäytyy näin?

Kun istuin pöytään hän sanoi: ”Minusta on jo pitkään tuntunut siltä, että meidän olisi hyvä puhua. Me ei aina olla tultu toimeen ja paljon pahaa verta ja puhetta on virrannut meidän välissä. Mutta mä en jaksa enää vihata sua, Mikko. Mä olen pahoillani kaikesta, mitä meidän välissä on ollut. Annatko sä mulle anteeksi.” Suuni loksahti täysin auki ja murruin. Ojensin käteni pöydän yli ja puristin lujaa – pyysin anteeksi. Veljeni, sanoin! Se oli elämäni hienoimpia hetkiä.

Kohtaamisemme oli mainio. Muistelimme vanhoja kamppailuja, nauroimme, toisillemme mutta ennen kaikkea omalle pienuudellemme ja asenteillemme, jotka olivat lukinneet meidät omiin sudenkuoppimme. Oli helpottavaa nauraa ja iloita ilman varauksia. Lounaalla huomasimme myös, ettei meistä sydänystäviä tule koskaan, silti kohtaamisessamme oli jotain sanoinkuvaaman lämmintä. Tuon tapaamisen jälkeen en ole kaveriani nähnyt. Nyt kuitenkin liitän hänet silloin tällöin iltarukoukseeni.

Anteeksiantaminen parantaa. Minulla ei ollut voimaa ja rohkeutta tulla kaveriani vastaan. Mutta hän ojensi minulle käden, käden joka oli täynnä vuosien ajan tukahduksissa ollutta rakkautta. Hän rikkoi sanomattoman rajan ja tuli vastaan. Hänellä oli voimaa, voi kun minullakin olisi jokin päivä!

Äidin rakkauden ylistyslaulu

2008-04-18T15:09:00.001+03:00

Äiti. Äiti. Suussa viipyy hetken ihana maku, kun nuo neljä kirjainta punoutuvat yhteen. Täytyy oikein maistella ja maiskutella: Äiti. Todella, on se kaunis sana. Pienen vauvan ensimmäinen sana: äiti. Kun pää kolahtaa pöydän reunaan, äiti. Vasta sitten ilmoille pääsee korvia riipivä palosireenin ulvonta. Kun isä ottaa polkupyörästä apupyörät pois; äiti kato. Kun kotiläksyt vetävät pienen pojan otsan ryppyyn; äiti auta! Ja mitä tekee äiti. Nostaa kaatuneen maasta ja puhaltaa päähän tullutta kuhmua. Kehuu pikkupojan ensimmäistä oikeaa polkupyöräretkeä. Istuu vierellä ja rohkaisee ajattelemaan tehtävien kimpussa, valvoo, on kärsivällinen, ei jätä yksin.

Äidin rakkaus on maailman ihmeellisimpiä asioita. Siinä on jotain todella mystisen pyhää, jonka edessä isokin mies menee sanattomaksi. Tuo rakkaus ei ole tästä maailmasta. Sen lähde on jossain aivan muualla.

Kun mietin omaa elämääni, on äidin rakkaudelle todellakin ollut käyttöä. Kaiken se kestää – voi ne pitkät loputtomat kesäyöt, kun teinipoikaa odotettiin kotiin. Yksi oli joka valvoi, äiti. Kaikessa uskoo – kun usko omiin kykyihin ja mahdollisuuksiin elämässä on ollut koetuksella, yksi on joka on uskonut ja luottanut, äiti. Kaikessa toivoo – Kun oma pää painuu veden alle, eikä jaksa edes hengittää, yksi on joka toivoo ja rukoilee, äiti. Kaiken se kärsii – Kun musta mieli lyö pojan maahan, eikä kättä edes jaksa nostaa, yksi on joka seisoo rinnalla, lainaa olkapäätä, äiti. Äidin rakkaus ei koskaan häviä.

Pari vuotta sitten olin mukana Yhteisvastuukeräykseen liittyneessä seminaarissa, jossa puhuttiin antamisesta ja jakamisesta. Otsikkona seminaarissa oli altruismi, jolla tarkoitetaan rakastamista ja antamista ilman ehtoja, ilman oman edun tavoittelua. Altruismi on vastakohta egoismille, joka tarkoittaa itsekkyyttä keinoja kaihtamatta. Seminaarissa päädyttiin siihen, että pyyteetöntä antamista ja jakamista tapahtuu ihmiskunnassa harvinaisen vähän, vähemmän kuin esimerkiksi kasvikunnassa. Altruistisesta käyttäytymisestä tunnetuimpana esimerkkinä seminaarissa mainittiin valkovuokot. Kuten olette varmaan huomanneet valkovuokot kasvavat tasaisina mättäinä niin, että kukat ovat suurin piirtein yhtä suuria ja varret kasvavat saman pituisiksi. Tämä johtuu siitä, että valkovuokot ottavat maasta vain oman osansa vettä ja ravinteita. Ne kasvavat tasaisesti, jotta kukin kukka saisi riittävästi valoa. Esimerkillistä käyttäytymistä, josta ihmiskunnalla on todellakin oppimista.

Ihmisillä altruistista käyttäytymistä tapahtuu siis hyvin vähän. Seminaarissa tultiin oikeastaan siihen tulokseen, että ainoastaan äidin rakkaus lasta kohtaan jää ainoaksi esimerkiksi tästä pyyteettömästä rakkaudesta. Erikoista seminaarissa oli kuulla se, että äidin rakkaus omaa lastaan kohtaan ei vähene lasten lukumäärästä riippuen. On nimittäin tehty vertailevaa tutkimusta monilapsisen lestadiolaisperheen ja yksilapsisen perheen lasten välillä heidän kokemastaan äidin rakkaudesta. Tulokset olivat hämmentäviä. Äidin rakkaus koettiin yhtä voimakkaana suuren lapsikatraan joukossa kuin perheen ainoana lapsena.

Äidin rakkaus ei siis koskaan häviä, mutta mikä ihmeellisempää, sitä näyttää olevan määrättömästi tarjolla!

Armoa!

2008-04-17T13:28:00.001+03:00

”Kesä ilman konfirmaatiota on teeskentelyä.” Tällaisen sanaparren kuulin erään kokeneen nuorisopapin suusta. Varsinkin nuoren papin kesään kuuluu vähintäänkin yksi rippikoululeiri keskellä metsää, tunturia tai järveä. Ja hyvä niin. Jälleen kerran, tänäkin kesänä noin 90 % vuonna 15-vuotiaista käy rippikoulun. Se on suuri saavutus kirkolta, perheiltä ja koko yhteiskunnalta.

Suomalainen rippikouluinstituutio on aivan ainutlaatuinen koko protestanttisessa maailmassa. Missään muualla rippikoulun kävijöiden määrä ei ylitä edes maagista 50 prosentin rajaa. Puhutaan siis todellisesta ihmeestä, josta on syytä olla ylpeä!

Mulla on tapana kysyä rippikoulun loppukokeessa seuraava kysymys:” Tapaat ihmisen, joka ei tiedä kristinuskosta mitään. Hän kysyy sinulta, mikä kristinuskossa on keskeisintä. Mitä vastaat? Vastauksia tulee yleensä yhtä monta kuin on ryhmäläisiäkin. Monet ottavat vastauksensa pohjaksi uskontunnustuksen ja erittelevät taidokkaasti Pyhän Kolminaisuuden merkityksen ja sisällön. Muutamat kertovat Jeesus Nasaretilaisen elämäntarinan hyvin seikkaperäisesti ja lähestyivät aihetta Isä Meidän –rukouksen näkökulmasta. Jotkut taas syventyvät Raamatun maailmaan ja kuvaavat Pyhän Kirjan kertovan Jumalan suuresta pelastussuunnitelmasta, jossa Jumalan Pojalla, Jeesuksella on pääosa.

Kaikki nämä vastaukset osuvat tavalla tai toisella kristinuskon ytimeen. Puhe Kolmiyhteisestä Jumalasta, Jeesuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta ja koko pelastushistoriasta ovat keskeinen osa koko kristinuskon sisältöä. Silti jään vastauksissa usein kaipaamaan yhtä sanaa: Armo. Kun liikumme maailmassa, jossa kristinuskolla on entistä vähemmän jalansijaa ja muut uskonnot rynnivät kotimaamme kamaralle, on hyvä tiedostaa, mikä tekee kristinuskosta erityisen muiden maailmanuskontojen rinnalla. Vastaus tähänkin on armo. Hindulaisen on ponnisteltava elämässään vapautuakseen ikuisesta sielunvaelluksesta. Muslimin tulee noudattaa islamilaisen lain viittä peruspilaria, jotta hän voisi kelvata Jumalalle. Mutta kristityn tulee vain uskoa, sillä Jumala armosta, yksin Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen tähden pelastaa meidät ja avaa tie iankaikkiseen elämään. Raamatussa sanotaan: ”Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu.” Ihminen ei voi ansaita omaa taivaspaikkaansa. Armo ja syntien sovitus ovat yksin Jumalan teko. Tähän saamme uskoa me kaikki rippikoulun käyneet ja rippikouluun tulevat.

Hyvää leirikesää riparilaisille, isosille ja työntekijöille!

Loppu on lähellä!

2008-04-16T14:27:00.005+03:00

Pohjoiseen jo vuoden alussa muuttanut Mikko Salmi jättää perjantaina 25.4 suunnitellusti hellät jäähyväiset Radio Deille, Toivon iltapäivälle ja Päivä Salmi -ohjelmalle. Tämän blogin päivittäminen loppuu myös samana päivänä.

Tämän vuoden lopulla ilmestyy kuitenkin Päivän Salmi -blogin sisältöön perustuva, mutta myös päivitettyjä ja aivan uusiakin tekstejä sisältävä kirja.

Toivon iltapäivä jatkaa Radio Deissä osin uusitun ohjelmiston siivittämänä Outi Ikosen johdolla.

Kiitos jo tässä vaiheessa kaikille tätä sivustoa seuraaville!

Jan Ahonen
Toivon iltapäivän tuottaja

Mitä ihmettä?

2008-04-14T05:57:00.001+03:00

Kun kiekko putosi jäähän Espoon areenalla, putosi samalla toinenkin pommi korvaani. Iso mies ilmoitti möreällä äänellä: ” Kuules pappi, viime perjantaina meidän perheessä tapahtui ihme.” Siinä meni kahvikuppi väärään kurkkuun ja pelin seuraaminen herpaantui hetkeksi. Mies kertoi puhuttelevan tarinan vaimon vakavasta virussairaudesta, joka oli vienyt perheenäidin kuoleman rajalle. Tilanne oli sairaalassa äitynyt niin pahaksi, ettei miehen vaimo ollut jaksanut enää itse hengittää. Virustapaus oli Suomen oloissa ensimmäinen, joten sen vuoksi lääkärit eivät paljon toivoa uskaltaneet luvata. Juuri tilanteen oltua tukalimmillaan, tapahtui yllättävä käänne. Voimat palasivat yllättäen äidin jäseniin, ja hän jaksoi taas hengittää omin voimin. Tällä viikolla äiti oli kuulemma jo ottanut ensiaskeleen. Lääkäreiden mukaan virus kropassa oli hellittänyt ja äiti toipuu täysin ennalleen.

Espoon areenan aitiossa oli harras tunnelma. Mies kertoi, kuinka vaimon raju sairaus oli ajanut hänetkin peruskysymysten jäljille. Joka ilta mies oli käynyt kirkossa sytyttämässä vaimolle kynttilän rukouksen ja pyynnön merkiksi. Tärkeintä miehelle ei loppupeleissä ollut edes vaimon parantuminen, vaan yhteys itseensä ja Luojaansa.

Jumala puhuttelee ihmisiä monin tavoin. Kaikille ei taivaasta tule jumalallista ilmoitusta, vaan Jumalan johdatus ja huolenpito näkyvät arkisemmalla tavalla. Ihmeitä kuitenkin tapahtuu näinäkin päivinä. Ehkä juuri tuolle miehelle ja hänen perheelleen raju sairaus ja ihmeparantuminen oli se tarvittava ravistelu, jotta elämän lahjaa osaa jälleen tarpeeksi arvostaa.

Harvoin olen lätkämatsissa nähnyt yhtä rakkaudellista miestä. Sekin oli ihme.

Ai niin Kärpät muuten voitti lukemin 0-4.

Ironia on vaikea laji?

2008-04-11T12:30:00.001+03:00

Ironia on vaikea laji. Tuon lauseen olen kuullut monen suomalaisen suusta, kun Helsingin seurakuntien Usko Toivo Rakkaus –kampanjaa on ruodittu miehissä ja naisissa. Ja tottahan se on. Kirkon viestinnän tavoitteena on vaikuttava viesti, joka osuu maaliinsa hyvällä prosentilla. Kun huteja ja osumia tulee, on arvioinnin paikka. Missä onnistuttiin ja missä mentiin vikaan?

Usko Toivo Rakkaus –kampanjan arvioinnit ovat jakautuneet aika lailla kahteen leiriin. Toisten mielestä kampanja on ollut kirkon kosiskeleva yritys herätellä horroksessa uinuvaa nuorten aikuisten ryhmää – ja aivan turhaan. Toisten mukaan kampanja on ollut oivaltava ja ironiaa hyödyntävä raikas tuulahdus muuten puuduttavan mainosmassan seassa. Harvassa ovat olleet ne kommentit, joissa on löydetty kampanjasta sekä hyvää että huonoa.

Minun mielestäni UTR kampanja onnistui erinomaisesti katselemaan kirkon todellisuutta ikään kuin ulkoa päin, pilke silmäkulmassa. UTR välitti kirkosta kuvaa peiliikatsovana yhteisönä, joka on olemassa suurempaa tarkoitusta kuin itseään varten. Rohkeus on kampanjan suurin voima, ja siitä kirkon ruohonjuurityössä on otettava opiksi. Rohkea kirkko nimittäin uskaltaa mokata.

Kampanjan varjopuoliin lukeutuu varomaton teologinen kielenkäyttö. Kun puhutaan esimerkiksi siitä, miten kirkko tunnustaa jäsenilleen syntinsä, liikutaan teologisesti vaarallisilla vesillä. Synti liittyy keskeisesti ihmisen ja Jumalan suhteeseen, eikä kirkon arvokkaiden käsitteiden sisältöä kannata myydä muutamasta hopearahasta. Uskon, että teologisestikin kestävässä markkinoinnissa on riittävästi voimaa.

Lisäksi UTR sortui paikoin liikoihin lupauksiin. Se kutsui aktiivisia kaupunkilaisia keskusteluun, vaikka useissa seurakunnissa ei oltu valmiita nuorten aikuisten mittavalle invaasiolle. Muistan eräänkin seurakunnan kanslistin taivastelleen, että mitä sille nuorelle aikuiselle pitää sitten sanoa, kun se tulee ovesta sisään. Tämä kertoo vain karua kieltä siitä, miten kaukana kirkon todellisuus ja nuorten aikuisten maailma ovat toisistaan.

Ironia on vaikea laji. Sen sain itsekin kokea muutama viikko sitten, kun joku tamperelainen soitti Toivon iltapäivän toimistoon ja huolissaan purki sydäntään siitä, miten minä kannustan ihmisiä eroamaan kirkosta. Alkuun ihmettelin, että mistä nyt mahtaa oikein olla kyse, kunnes muistin, että olin tehnyt Päivän Salmin aiheesta, jossa ironiseen sävyyn yritin tehdä naurettavaksi erokirkosta.fi –palvelun motiivit. No, ilmeisesti ironia ei tosiaankaan pure kirkossa. Oikeasti halusin kirjoituksellani sanoa, että kirkosta eroaminen on tyhmää ja rahanahnetta puuhaa, joka johtaa pahaan oloon tässä elämässä ja sen jälkeen.

Olikohan tuo tarpeeksi selvästi sanottu?

Pientä puhetta Jumalasta

2008-04-10T15:00:00.000+03:00

Miten Jumalasta pitäisi puhua? Minkälaista on oikeanlainen hengellinen kielenkäyttö? Näihin kysymyksiin ei ole oikeita vastauksia, mutta kirkon sisällä tuntuu olevan hämmästyttävän luutunut ja yksisilmäinen käsitys, miten pyhistä asioista saa puhua. Rohkeamman ilmaisun ihmiset saavat kynsillensä helposti, jos vuosisataisista sanamuodoista poiketaan.

Olen usein hämmästellyt jumalanpalveluksen kielenkäyttöä. Jumalanpalveluksen tarkoituksena on vuoropuhelu ihmisen ja Jumalan välillä. Silti messussa käytettävät sanat eivät oikeasti kuulu kenenkään ihmisen sanavarastoon arkielämässä (tuskin Jumalankaan!). Vaikka moni jumalanpalveluksen rukous onkin kaunista ja ikiaikaista kieltä, jos sitä ei selitetä, jää sen merkitys ohueksi. Esimerkkinä tästä voisin mainita vaikkapa ehtoollisrukouksen. Aika harva tavallinen kirkossakävijä tajuaa, mitä teologisia hienouksia ”Hänen kauttaan, Hänen kanssaan ja Hänessä” pitää sisällään.

Jumalanpalvelus vaatii todellista kielenhuoltoa. Remontti on paikallaan, mikäli päiväjumalanpalvelus halutaan pelastaa. Jumalan kansan juhlasta on tullut muutaman kymmenen seurakunta-aktiivin kokoontumisajot, mutta uusia kasvoja nykymenolla ei tavoiteta.

Jumalanpalveluksen kielenkäytön uudistuksen jarruna ovat seurakunnan papit. On paljon turvallisempaa ladella vuodesta toiseen samoja liturgisia kaavoja, kuin miettiä kieli ihmisten suuhun ja ymmärrykseen sopivaksi.

Uskon, että monen pastorin henkisen jarruna on rohkeuden puute. Persoonallista tapaa elää jumalanpalvelus todeksi on vähän, ja epäonnistumisen pelko nielee loputkin rohkeuden rippeet. Miten raikkaalta kuulostaisikaan papin puhe, jos vaikkapa ehtoollista edeltävä rukous olisi kirjoitettu omin sanoin. Kerrankin kirkkokansa kuulisi, mikä Jeesuksen ylösnousemuksessa on papin mielestä keskeisintä!

Uskonpuhdistuksen lähtökohtana oli jumalanpalveluksen muuttaminen kansankieliseksi. Latinankielinen messu käännettiin kunkin kansan omalle kielelle. Nyt on Suomen kirkossa uuden ”käännöksen” aika. Kaanaankielestä nykysuomeksi. Siinä voisi olla seuraavan jumalanpalvelusuudistuksen otsikko.

Ike, ristinkantaja

2008-04-05T08:10:00.001+03:00

Ike lähti. Eropaperissa oli koruton viesti Rouva Presidentille. Muste oli varmaan tavallistakin katkerampaa, kun Kanerva joutui eronpyyntöön raapustamaan nimensä alle. Harva joutuu nykymaailmassa jättämään ruutunsa yksityiselämän sotkujen takia. Nyt arpa lankesi Ikelle.

Viime viikkona Suomessa on käyty poikkeuksellinen poliittinen näytelmä. Osa toimittajista on varmaan ottanut tekstiviestikohun ammatillisena haasteena. Kyseessä on kuitenkin paljon vakavampi asia. Panoksena on yksittäisten ihmisten ja Suomen politiikan tulevaisuus. Tämä seikka on monelta tirkistelijältä jäänyt huomaamatta.

Kanervan eroon johtaneissa syissä on hyvä tehdä ero moraalisten ja poliittisten syiden kesken. Ike ei joutunut tyhjentämään työpöytäänsä sukupuolivietin tai mobiiliviestinnän vuoksi. Pikemminkin kyseessä oli poliittisen luottamuksen puute. Puheenjohtaja Katainen viestitti moneen otteeseen, että yksityishenkilönä Kanerva on saanut häneltä anteeksi henkilökohtaisten lupausten pettämisen. Poliittinen luottamus on kuitenkin mennyt, mikä estää ulkopolitiikan hoitamisen täysipainoisesti Suomen etujen mukaisesti. Katainen ei halunnut ottaa sitä riskiä, että poliittinen keskustelu pyörii seuraavan puolen vuoden ajan vain tekstiviesteissä, eikä kunnallisvaaleille tai NATO-keskustelulle jää tilaa.

Kataisen puheen hienoin viesti oli se, ettei Kanervaa töppäilyistä huolimatta jätetä yksin. Hän vetosi toimittajiin ja Kanervan lähipiiriin, että kaikki tarpeellinen tuki on Ikelle tarjottava kriisin keskellä. Kataisen viesti ja henkilökohtainen ote jättivät ainakin minuun lämpimän jäljen. Politiikassakin on vielä tilaa ihmisyydelle.

Kanervan tapausta tarkastellessa hiipii mieleen erään piispan joutsenlaulu muutaman vuoden takaa. Aviokriisissään kitunut piispa ajautui erilleen perheestään ja kirkosta. Surullista. Moni antoi siinä asiassa hätiköityjä lausuntoja, niin minäkin. Sen ainakin tuosta jutusta opin, ettei ihmisten henkilökohtaisten tragedioiden keskellä kannata aktiivisesti puhua moraalista. Arvokeskustelu on rakentavinta silloin, kun ihmisen akuuttia kriisiä ei käytetä esimerkkitapauksena.

Kun piispa kärsi, vaikenivat toiset isot miehet. Kun Ike nyt kituu, itki Katainen. Olisikohan kirkollakin jotain opittavaa tästä? Vanha viisauskin sanoo empatiasta näin: Et muista niiden ihmisten kasvoja, joiden kanssa olet nauranut. Mutta niitä ihmisiä et voi unohtaa, joiden kanssa olet itkenyt.

Voimia ja siunausta Ike, ristinkantaja.

Mitä rakkaus on?

2008-04-03T20:18:00.002+03:00

Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä oli jokin aika sitten mielenkiintoinen kirjoitus vihkipuheista. Otsikolla kuminaa ja sanahelinää kirjoittaja kritisoi kovin sanoin meitä pappeja Paavalin korinttolaiskirjeen 13. luvun ajatusten käyttämisestä rakkauden kuvaamiseen. Hänen mukaansa tuo tekstipätkä antaa hurmioituneelle vihkiparille aivan liian ruusuisen kuvan rakkaudesta. On siis puhuttava niin kuin asiat on - ilman turhia kaunisteluja.

Kirjoituksessa oli lueteltu muutama tekstin kohta ja heti perään todettu vastaväite. Otan muutaman esimerkin. ”Rakkaus on kärsivällinen, mutta ei kestä hetkeäkään ilman häntä. Rakkaus on lempeä, mutta on valmis vaikka tappamaan. Rakkaus ei kadehdi, paitsi kaikkia, jotka saavat olla hänen kanssaan.”

Kirjoittajan huomiot osuvat minusta monessa kohdassa naulan kantaan. Hän kysyy mielestäni oikeutetusti: Mitä se Paavali oikein höpisee? Miksi siis oikeastaan luemme kirkossa tuon kuuluisan kohdan? Eikö ole vastuutonta jättää vihkipari valheelliseen käsitykseen rakkaudesta?

Raamattu on kuitenkin pullollaan erilaisia määritelmiä rakkaudesta. Vähän toisenlaisen kuvan piirtää Laulujen laulun kirjoittaja. Kuunnelkaapa:” Rakkaus on väkevä kuin kuolema, kiivas ja kyltymätön kuin tuonela.” Vaikka kuinka löytäisimme rakkaudelle kestäviä määritelmiä, on itse käsitteen ytimeen vaikea päästä. Loppuen lopuksi päädymmekin peruskysymyksen äärelle: Mistä rakkaudessa on oikein kysymys?

Ensimmäisen Johanneksen kirjeen neljäs luku antaa asiaan jo paljon lisävaloa. Siinä sanotaan näin: ”Jumala on rakkaus. Se, joka pysyy rakkaudessa, pysyy Jumalassa, ja Jumala pysyy hänessä. Kun Jumala on meitä näin rakastanut, tulee meidänkin rakastaa toisiamme.”

Jos siis Jumala on rakkaus, eikö tuo kuukausiliitteen kirjoituksesta putoa pohja pois. Eikö olekin uskottavampaa sanoa, että Jumala on kärsivällinen, Jumala on lempeä ja Jumala ei kadehdi. Yhtäkkiä Tekstikohta ei enää olekaan pelkkää kuminaa ja sanahelinää.

Kun puhumme rakkaudesta, puhumme usein liian helposti rakastumisesta. Niin kävi varmasti tuolle toimittajallekin. Eihän rakastuminen ole välttämättä lainkaan kärsivällistä. Mutta jos puhumme todellisesta rakkaudesta, joka on lähtöisin Jumalasta, on meillä ihmisilläkin mahdollisuus kärsivälliseen, lempeään ja vilpittömään rakkauteen. Pelkkä rakastuminen ei riitä. Tarvitaan lisäksi tahtoa, lujaa tahtoa.

Kaikille häitä suunnitteleville toivon siunausta ja suotuisia ilmoja. Buenos aires!

Pääsiäisen ytimessä

2008-03-24T18:47:00.002+02:00

Savolaisperheeseen syntyi pitkän odotuksen jälkeen esikoispoika. Vaikean synnytyksen jälkeen äiti ja isä olivat helpottuneita. Pitkä odotus oli ohi ja elämä sykki punaisena pikkuveijarissa.

Pian synnytyksen jälkeen vanhemmat saivat tietää, ettei kaikki ollut pikkumiehessä kohdallaan. Synnytyksessä poika oli kärsinyt hapenpuutteesta ja osa aivojen toimintakyvystä oli lamaantunut. Kun Jere-vauvan kastejuhlaa vietettiin, tiedettiin, ettei hän ehkä koskaan oppisi tuottamaan puhetta. Jeren aivovaurio oli niin paha, etteivät lääkärit uskaltaneet luvata elinaikaa kymmentä vuotta enempää.

Jere aloitti koulukäynnin oman kyläkoulun tavallisessa luokassa. Jere nautti silmin nähden koulutyöstä. Vaikka puheen tuottaminen olikin mahdotonta, löytyi luokkatovereiden kanssa monta muuta kommunikoinnin välinettä. Koskettaminen, ilmeet ja eleet olivat sanatonta puhetta, joka yhdisti Jeren muuhun luokkaan.

Jeren oltua jo kymmenvuotias luokan opettaja antoi pääsiäisloman ajaksi tehtäväksi täyttää Kinder-munan keltainen muovikotelo jollakin sellaisella asialla, joka kuvaisi pääsiäistä ja Jeesuksen ylösnousemusta.

Kun koitti pääsiäisen jälkeinen tiistai, pääsiäisen kotitehtävä tarkastettiin. Lettipäinen Sanna sai luvan näyttää ensimmäisenä valitsemansa pääsiäistä kuvaavan asian. Kun hän raotti munan kuoria, lennähti ilmaan kaunis perhonen. Luokassa kuului kohahdus. Opettaja kehui Sannan valintaa oivalliseksi, kuoriutuuhan perhonen lähes elottoman näköisestä toukasta – sehän on melkein kuin Jeesuksen ylösnousemus.

Toisena vuorossa oli Aleksi. Hän avasi oman munankuorensa, ja sieltä paljastui nupullaan oleva punainen ruusu. Opettaja suitsutti Aleksin valintaa. Ruusu kertoo Jeesuksen haavoista ja kärsimyksestä ja nuppu tulevasta elämästä.

Yhtäkkiä Jere viuhtoi vauhdikkaasti käsillään ja pyysi ”puheenvuoroa”. Samassa opettaja tajusi, ettei ollut muistanut Jeren äidille kertoa, että muna olisi pitänyt täyttää jollain sopivalla pääsiäisestä kertovalla asialla. Opettaja yritti olla huomaamatta Jeren viuhtomista, mutta äänekkään huitomisen jälkeen Jerelle oli pakko antaa vuoro. Niinpä opettaja otti Jeren munankuoren käteensä ja raotti vähän. Ja tyhjähän se oli, niin kuin hän oli arvannut. Opettaja ei tyhjiä munankuoria kehdannut muulle luokalle näyttää, mutta, kun Jere vain innokkaasti viittoili, oli tyhjä munankuori pakko kaikille näyttää. Jere näytti voitonriemuiselta ja samalla opettaja tajusi – Jere oli tarkoittanut, että munankuorien kuuluukin olla tyhjä! Pääsiäisen ihme on tyhjä hauta. Kristus on totisesti ylösnoussut. Koko luokka oli hämillään – aina äly ja sydämen usko eivät kulje käsi kädessä.

Kahden kuukauden päästä Jere sai kutsun taivaan kotiin. Kun hautajaisia vietettiin, eivät arkkua koristaneet kukkaseppeleet vaan tyhjät munankuoret. Kristus on totistesti ylösnoussut sinun, minun ja Jerenkin puolesta.

Ehtoollisen äärellä

2008-03-20T11:23:00.001+02:00

Jeesuksen elämän loppumetrit olivat todellista draamaa, mitä hurjimpien kohtauksien ilotulitusta. Villi ratsastusretki halpa-arvoisella aasilla, hurraava kansanjoukko ja maailman nopein takinkääntö, anarkiaa temppelialueella, mystinen viimeinen ateria, Juudaksen kavallus, syyttömän tuomio, ristiinnaulitseminen, ylösnousemus... Hurjia juonenkäänteitä, josta draaman ainekset tuskin enää paranevat. Liian uskomatonta ollakseen totta. Liian totta ollakseen uskottavaa.

Hiljainen viikko kysyy meiltä matkalaisiltakin paljon. Miten minä olisin toiminut, jos olisin ollut yksi juutalaisesta kansanjoukosta? Olisinko minä ollut levittelemässä palmuoksia juutalaisten kuninkaalle? Olisiko ihmisten joukkohysteria tarttunut minuunkin ja syönyt uskoa Jeesukseen? Olisinko minäkin halunnut vapauttaa murhamiehen Jeesuksen sijasta? Olisinko minäkin heristänyt Pilatuksen edessä nyrkkiä ja huutanut: Ristiinnaulitse! Näiden kysymysten äärellä ihminen kutistuu mitättömiin. Oma heikkous ja rohkeuden puute nielevät koko minuuden, jää jäljelle vain harras kuiskaus Jumalan puoleen: Ole minulle syntiselle armollinen.

Tuo kuiskaus kertoo hyvin myös tästä päivästä, kiirastorstaista. Kiira tarkoittaa pahaa ja sen poisajamisesta on kiirastortaina vanhastaan ollut kysymys. Tärkeätä on ripittäytyminen ennen suurta pääsiäisjuhlaa. Ennen Vapahtajan vastaanottamista.

Papin työn ehdottomasti hienoimpia palvelutehtäviä on ehtoollisen jakaminen. Siinä oivaltaa ehkä selkeimmin, että tehtävä on toimittajaansa suurempi. Kun saan ehtoollisvieraalle sanoa:” Kristuksen ruumis, sinun puolestasi annettu”, avautuu salaperäisesti koko ehtoollisen ydin. Yhtäkkiä ehtoollisesta tuleekin hyvin konkreettinen tapahtuma. Kristuksen ristinkuolema ja sovitustyö tulevat jokaisen ehtoollisvieraan omaksi. Nuo sanat, sinun puolestasi annettu, kätkevät sisällensä suuren ilouutisen: Sinun syntisi on annettu sinulle anteeksi Jeesuksen tähden! Miten vapauttavaa! Tämä anteeksiannon kokemus sydämessään on turvallista palata arkeen.

Ehtoollispöytä on puolikaaren muotoinen ja kätkee sisäänsä lohduttavan symboliikan. Kun me polvistumme alttarikaiteelle, niin samaan aikaan rakkaamme polvistuvat taivaassa ehtoollispöydän vastakkaiselle puolella. Näin kaaresta tulee ehjä. Ehtoollispöytä on siis yhteyden pöytä tuonpuoliseen, jossa voimme kohdata rakkaamme. Minä ainakin silloin tällöin vilkuilen, josko näkisin isoäitini vastapäätä.

Vierailin muutama vuosi sitten Englannissa ja osallistuin anglikaanisen kirkon messuun. Kun polvistuin ehtoollispöytään tapahtui jotain merkillistä. Pappi tuli kohdalleni, hymyili leveästi ja valtava ilo äänessään ilmoitti kuuluvasti.” Body of Christ”! Säpsähdin tuon papin ronskia otetta ja ajattelin, että tuollainen intoilu loukkaa ehtoollisen pyhyyttä. Olinhan Suomessa tottunut siihen, että pappi suu viivasuoran vakavana ja surullisen kunnioittavasti ilmoittaa.” Kristuksen ruumis, sinun puolestasi annettu.” Vähän aikaa tuon anglikaanipapin tekemisiä pohdittuani tajusin, että itse asiassa hän oli tajunnut jotain oleellista ehtoollisen suuresta lahjasta: Hän halusi omalla tyylillään ilmoittaa iloisesti, että Kristus on todellakin kuollut SINUNKIN syntien tähden. Uskon, että kyse on paljon myös kansanluonteesta. Me suomalaiset olemme ehkä vähän vakavampaa kansaa. Mutta ilo se on sallittu suuresta lahjasta. Siitä ehtoollisessa on kysymys.

Painovoiman armoilla

2008-03-17T10:10:00.001+02:00

Näin paastonaikana tulee tuijotelleeksi tavallista useammin peiliin. Kun vetää vatsan sisään ja hymyilee peilikuvalleen saattaa vaikutelma olla yllättävänkin freesi. Kun sitten kääntyy profiiliin, sulaa ryhdikäs vartalo silmissä. Lihakset ja läski ovat valuneet yllättävänkin alas. Ja painovoimahan on armoton. Laskeutuminen on helppoa, mutta kiipeäminen yllättävänkin vaikeaa.

Tämän ajan kauneusihanne on armoton. Alipainosta on tullut ihanne, ja nuoret tytöt kituvat porkkanoittensa kanssa. Kelpaanko minä? Se on monen teinityötön suurin huokaus. Ja vaikka kuinka aikuisena osoittaa teineille rakkautta ja arvostusta, vain omien ikätoverien arvioinnit todella vaikuttavat murrosikäisen kehoon ja mieleen.

Miten sitten orastavassa keski-iässä oleva mies suhtautuu painoonsa? Ei hoikkuuden ihanteesta pääse eroon edes aikuisiässä. Pari viikkoa sitten olin koulutuksessa, jossa tapasin vanhoja opiskelukavereitani. Eräs vanha tuttavani lohkaisi heti kärkeen:” En muuten muistanut, että olet noin iso luonnossa!” Kiitti vaan. Siitä oli sitten mukava lähteä koulutusviikkoon.

Onhan painonhallinta tärkeää, kun on nuo diabetekset, verenpainetaudit ja kaikki tules-sairaudet. Kuitenkin olen sitä mieltä, että ihmisten sullominen samaan muottiin ja syyllistäminen tehoavat hämmästyttävän huonosti. Onneksi myös aidosti kannustavia laihdutusohjelmia on jo olemassa.

Viime aikoina on keltaisessa lehdistössä kovasti vaahdottu jo-jo laihduttamisesta. Kuulemma varsinkin moni nainen kärsii tästä jatkuvan laihduttamisen syndroomasta, jolloin paino vaihtelee vuoden aikana hurjasti. Itse en koe kärsiväni jo-jo laihduttamisesta. Oma taudinkuvani on pikemminkin jo-jo lihomista. Kiloja tulee vuoden aikana enemmän ja vähemmän lisää. Kai se on meidän miesten juttu.

Onnea!

2008-03-14T11:30:00.000+02:00

Demarit ovat Tommy Tabermannin johdolla päättäneet tehdä suomalaisista onnellisia. Ei vain leivästä – kohti henkistä hyvinvointia – asiakirjalla käydään yksinäisyyttä ja alakuloa vastaan rakkauden aseilla. Ja mikäs siinä on taistellessa, kun itse rakkauden arkkienkeli Tommy vetää taivaallisia vankkureita.

SDP:n Onni-työryhmän mietintö olisi helppo ampua turhana haihatteluna alas jo johdannon perusteella, sillä niin köykäisesti moni teesi on perusteltu. Silti en jotenkin voi olla ihailematta täysin uudenlaista kielenkäyttöä politiikassa. Muistiossa puhutaan uudesta aikapolitiikasta, joka vaikuttaa niin työlainsäädäntöön kuin koulutuspolitiikkaan. Onni-työryhmä ehdottaa mm. Yhteisöllisyyspäivää, jolloin voisi kerran vuodessa työaikana pitää seuraa yksinäiselle tai esitellä kotiseutua maahanmuutajalle. Kouluihin tulisi lisäksi saada huomattavasti enemmän sosiaalisia taitoja ja vuorovaikutustaitoja käsitteleviä oppitunteja. Koululiikunnan numerosta olisi myös luovuttava.

Mielenkiintoisin työryhmän ehdotus liittyy työssä jaksamisen parantamiseen. Onni-ryhmä esittelee ajatuksen hiljaisesta huoneesta, joka tulisi rakentaa yli 30 hengen työyhteisöihin. Rankan työpäivän keskellä tulisi työyhteisössä olla latautumisen paikka, jossa voisi rauhassa hiljentyä kiivaan työrytmin keskellä.

Kun demareiden Onni-raporttia lukee, tulee kerrankin sellainen olo, että kirkko on työyhteisönä aikaansa edellä. Joka seurakunnassa on oma hiljainen huone tai jopa ihan kokonainen kirkko, joka on tarkoitettu myös työntekijöiden virkistäytymiseen. Harva vaan tätäkään mahdollisuutta työtekijöistä osaa käyttää.

Kirkolla ja SDP:llä voisi lisäksi olla tässä hyvä yhteistyön paikka. Jos työpaikolle on hankala rakentaa hiljaisia huoneita, voisi kirkot päivin olla auki hiljentymistä ja latautumista varten. Ja kun lähes joka kylältä Suomesta kirkko löytyy, ei kukaan jäisi ilman päivittäistä hiljentymishetkeä vaille. Silloin ihmisillä olisi mahdollisuus edes hieman onnellisempaan elämään.

Sydämetön mies

2008-03-13T15:13:00.003+02:00

Mua ei huolittu töihin. Sapettaa niin rajusti, että kiukku juoksee pitkin hermosoluja. Joka kolkka kropassa huutaa epäuskoa ja pettymystä. Miksi minä en kelvannut? Mikä minussa oikein on vikana?

Pettymykset kasvattavat ihmistä. Se on varmasti totta, mutta kasvukivut ovat ainakin valtavat. Kun työhakemuksen tekee tosissaan ja onnistuu omasta mielestään haastattelussa, on hylkäämisen kokemus suuri, kun uuden työpaikan ovet laitetaan nokan edestä kiinni. Haaveet ja uusi työnäky täytyy haudata. Kun joki törmää patoon, se löytää aina uuden reitin. Niin varmasti, mutta hämmennyksen ja kiukun alta, voi olla vaikea nähdä uutta väylää. Jos virta on tarpeeksi voimakas, uusi joenuoma voi onneksi olla entistäkin vuolaampi.

Kun työnhaussa panee kaikkensa likoon ja yrittää mahdollisimman aidosti kohdata valitsijat, ei rannalle jäämistä ole helppo niellä. Jää vain nippu kysymyksiä: Mitä olisin voinut tehdä toisin? Miten olisin voinut tuoda persoonani piirteitä paremmin esiin? Mahdankohan saada elämässä mitään minulle sopivaa tehtävää? Kysymyksiin ei riitä vastaukseksi, että valitun kokemus ja koulutus vastasi paremmin paikan vaatimuksia, tai että lahjani tulevat paremmin käyttöön jossain toisessa tehtävässä. Olinhan sentään hakenut tuota tehtävää tosissani!

Hylätyksi tuleminen on ihmisen negatiivisista tunteista raskaimpia. Tunne liittyy johonkin lapsuusajan kokemukseen mitättömyydestä ja kelpaamattomuudesta. Pienessä mittakaavassa ihminen elää lapsuuden pelon uudelleen, kun kuulee, ettei ole tullut valituksi. Tyrmäys on niin todellinen, ettei hetkeen tiedä maasta eikä kuusta mitään. Vasta hitaan prosessoinnin ja ystävien kanssa jakamisen jälkeen kasvaa sisältä uusi rohkeus yrittää uudelleen. Onneksi on ystäviä.

Kun kuulin haastattelutyöryhmän päätökestä, olin Oulun Tietomaassa. Kiertelin tyttäreni ja ystäväni kanssa Tietomaan osastot suru puserossa läpi. Kierroksen loppupuolella oli lämpökamera, joka mittasi kehon eri osien lämpötiloja. Suurimmalla osalla ihmisistä kropan lämpimin kohta on joko kainalossa tai sydämen kohdalla. Kun itse meni kuvattavaksi, ei sydämeni kohdalla näyttänyt olevan lämpöä ollenkaan. Sydämetön tai kylmäsydäminen mies. Näin ajattelin. Juuri kun olin tempautumassa masennuksen syövereihin ystäväni huikkasi:” Hei, seisoit muuten väärällä puolella kameraa!” Ehkä kaikki toivo ei vielä sentään ole mennyt.

Kasvun paikka

2008-03-10T14:33:00.000+02:00

Aikuiseksi kasvaminen on yksi elämän haasteellisimmista tehtävistä. Kun kolmekymppiä kolkuttaa oven takana, jokin ihmisen elämässä muuttuu perusteellisesti. Poikaporukan illanistujaisista katoaa suurin hohto, ja sisällä jyskyttää kutsu kotiin, lasten ja rouvan luo.

Hankalinta aikuistumisessa on jatkuva levottomuus. Veri vetää samalla lätkämatsiin ja leikkipuistoon, saunailtaan ja kotisohvalle. Haastavinta tässä tilanteessa on oman sisäisen äänen kuuleminen. Maailman äänet hukuttavat aikuistuvan lapsen sisäiset huokaukset. Sen takia monella kolmekymppisellä on suunta hukassa. Vanha sanonta on usein liiankin totta: Jos et tiedä minne olet menossa, mikään tie ei vie sinua sinne.

Kasvoin aikuiseksi viime syksynä. Kova väite, mutta on siinä ripaus tottakin. Aikuisuus on mielestäni oman tehtävänsä tajuamista. Ymmärsin, että minulla on elämässäni paikka ja tehtävä, eikä niitä voi loputtomiin väistellä. Minulla on isän, aviomiehen ja papin tehtävä, ja jokaiseen minulla on kutsumus. Mikä on sinun tehtäväsi?

Raskainta aikuistumisessa on kasvaa ulos lapsuudenkodista. Se, että mies hylkää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa ei välttämättä todellakaan tapahdu papin aamenen jälkeen. Minulla siinä meni vuosia. Kun nyt aikuisena katson äitiäni, näen viisaan naisen, jonka yksi elämäntehtävistä on tullut päätökseen. Äiti, katso minä kasvoin isoksi. Samalla annan sinulle uuden tehtävän. Ole isoäiti näille lapsilleni. Rakasta heitä vähemmän kuin on tarpeen ja enemmän kuin on mahdollista.

Päivä naisena

2008-03-07T12:29:00.003+02:00

Minkälaistahan olisi olla nainen? Aamulla joutuisi heräämään aina puoli tuntia aikaisemmin. Uudet, päivän tunnelmaan sopivat vaatteet olisi joka päivä sullottava päälle. Sukkahousuista ei niin väliä – rikkinäisetkin kelpaavat, kunhan ne eivät vaatteiden ja kenkien alta näy. Suihkuunkin olisi kuolemanväsyneenä raahauduttava ja hiukset kuivattava. Ennen töihin lähtöä lasten vaatteet olisi vielä nostettava esille – eihän miesraukka itse löydä lasten vaatteita edes omien silmiensä alta!

Minkälaistahan olisi olla nainen? Olisi kerrankin oikeita ystäviä, joiden kanssa tulisi selvin päin puhuttua jotain merkittävää. Omia huoliakin voisi jakaa ystävilleen surutta, eikä täytyisi aina esittää niin pärjäävää. Kerrankin voisi puhua tunteista, eikä sanojen loppuessa tarvitsisi turvautua nyrkkeihin. Voisi kirjoittaa ystävilleen kirjeitä ja lukea naistenlehtiä hammaslääkärin odotushuoneessa hyvällä omallatunnolla. Saisi kerrankin avoimesti valittaa päänsärystä ja syödä särkylääkkeitä. Voisi mennä lääkäriin, jos joku painaisi mieltä, eikä kitua sepelvaltimotaudissa useita vuosia.

Minkälaistahan on olla nainen? Saisi vaihtaa mielipidettä useampaan kertaan ja silti olla aina oikeassa. Saisi liittyä kuntoklubiin ja harrastaa ratsastusta. Saisi oikeasti innostua baletista ja fanittaa Jari Sillanpäätä. Ei tarvitsisi olla kiinnostunut tekniikasta tai autoista. Tietokoneongelmien ilmaantuessa voisi aina paeta keittiöön. Ei tarvitsisi ajaa nurmikkoa tai tehdä lumitöitä. Joutuisi joka yö nukkumaan karvaisen körilään vieressä ja olemaan sen kanssa rakkaussuhteessa. Joskus voisi antaa suukon…

Minkälaista sitten on olla mies? Ihan kivaa. Piste.

Hyvää naistenpäivää!

Omantunnonvaivat

2008-03-06T13:10:00.002+02:00

Omatunto on kirkon tarkimmin varjeltuja asioita. Omantunnonvapaus on jyrännyt allensa niin sanan- kuin uskonnonvapauden useissa hengellisissä ja vähän maallisemmissakin asioissa. Erityisen herkkä omatunto näyttää olevan naispappeuden vastustajilla. Heillä omatunto kolkuttaa jo pienestäkin feminiinisyyden tuulesta alttarilla. Mutta minkälainen omatunto saa alistaa naista kirkossa? Voidaanko tässä yhteydessä edes puhua omastatunnosta?

Emeritusarkkipiispa John Vikström otti viime vuoden lopulla Teologisessa aikakauskirjassa voimakkaasti kantaa naispappeuden vastustajien omantunnon tarkkuuteen. Hän muistutti, että luterilaisessa perinteessä omaantuntoon on suhtauduttu sekä kunnioittavasti että kriittisesti. Luther ja muut uskonpuhdistajat tiesivät, ettei ole hyvä toimia omaatuntoa vastaan. Samaan aikaan he eivät kuitenkaan hyväksyneet mitä tahansa omantunnontuskia. He tiesivät, että omatunto voi olla myös väärällä tavalla sidottu ja että omatunto tulee vapauttaa vääränlaisesta sidonnaisuudesta. Jo alkukristittyjen joukossa tunnettiin ajatus vääränlaisista omantunnonvaivoista.

Vikström tiesi sohaisevansa ampiaispesää, kun hän otti naispappeuden vastustajien omantunnon arvioitavaksi. Hän osoitti kirjoituksessaan, ettei omantunnon taakse voi piiloutua ilman kestävää argumentaatiota. Vikström löysi naispappeuden vastustajien ”omastatunnosta” kaksi keskeistä kriteeriä. Ensinnäkin naisen alamaisuus on pappismiehille niin tärkeää, että sen varjolla tasa-arvokehitystä kirkossa ja yhteiskunnassa on vastustettava henkeen ja vereen. Toinen syy naispappeuden raivoisaan vastustukseen on Vikströmin mukaan sosiaaliset syyt. Naispappeuden vastustajien ”miestenpiirit” ovat ryhmäkoheesioltaan niin tiiviitä, ettei ryhmien perusajatuksia voi vastustaa ilman ryhmästä erottautumista.

Omatunto on kristillisessä perinteessä liitetty nk. luonnollisen moraalilain periaatteeseen. Sen mukaan ihminen Jumalan luomana tuntee sisimmässään (omassatunnossaan) oikean ja väärän eron? Jumala on ikään kuin kirjoittanut omaantuntoomme eettisen koodiston, joka suojelee elämää. Mikä rooli sitten ”miestenpiireillä” ja naisen alamaisuudella on omatunnon näkökulmasta? Kyseessä on pikemminkin vallankäyttöön kuin omaantuntoon liittyvät asiat.

Uskollinen palvelija

2008-03-03T09:48:00.001+02:00

Porvoon hautausmaan siunauskappeli oli ääriään myöten täynnä. Siunaustilaisuuteen kokoontunut väki oli saattamasta keski-ikäistä miestä haudan lepoon. Mies oli paikkakunnalla tunnettu ja rakastettu hieman yksinkertainen poikakerhon vetäjä. Hänen valoisa hahmonsa oli vuosikymmeninä koonnut hurjan määrän kylän poikia seurakunnan toimintaan mukaan.

Hautajaisiin osallistui poikkeuksellisen paljon väkeä. Saattoväki kummasteli poisnukkuneen miehen lämpöä, joka oli saanut näin suuren joukon liikkeelle. Samalla muisteltiin kerhoaikoja, ja ihmeteltiin, miten juuri tuon edesmenneen miehen kerho oli ollut niin suosittu.

Muistotilaisuudessa vainajan veli puhkesi puhumaan. Hän kertoi veljensä kuoleman jälkeen käyneensä hänen tavaroitaan läpi, ja tehneensä pysäyttävän löydön. Vainajan yöpöydällä oli valtava pino sinisiä ruutuvihkoja, joissa oli paljon kerhopoikien nimiä eri vuosilta. Jokaisen nimen vieressä oli hurja määrä rasteja ikään kuin osallistumismerkintänä. Erikoista oli se, että jokaisen pojan kohdalla oli yhtä monta rastia. Eihän nyt kaikki kerholaiset millään olisi joka kokoontumisessa voineet olla läsnä!

Veli kertoi selailleensa vihkoja useita kertoja selvittääkseen, mistä rasteissa oikein oli kyse. Viimein hän keksi selityksen: Eivät rastit liittyneet poikien kerhokäynteihin vaan iltarukoukseen. Tuo hiukan vähä-älyinen mies oli rukoillut joka ilta jokaisen kerhopojan puolesta. Merkiksi siitä hän oli kirjannut vihkoon rastin.

Tarina ei kerro johtuiko kerhojen suosio miehen rukouksista, mutta tuskin niistä ainakaan haittaa oli. Suuri rakkaus ei aina ole älystä kiinni. Pikemminkin päinvastoin.

Sielulle hoitoa

2008-02-29T16:07:00.001+02:00

Soppaa ja sielunhoitoa. Mieletön yhdistelmä. Näiden elämän perustarpeiden äärellä vietin kuluneen viikon. 21 pappia, 21 sielunhoitajaa. Voi kuinka moni meistäkin olisi olkapäätä kaivannut.

Mitä sielunhoito oikeastaan on? Kuka sitä enää kaipaa? Klassisessa mielessä aika on ajanut sielunhoidon ohi. Tämän ajan ihminen ei oikeastaan enää kysele isä Martin tavoin: Mistä löydän armollisen Jumalan? Ihmistä ei enää vaivaa syyllisyys tehdyistä synneistä tai käskyjen rikkomisesta. Nykyihmiselle häpeä on ottanut syyllisyydestä niskalenkin. Tämän ajan kysymys onkin: Kelpaanko minä? Olenko minä hyväksytty?

Tähän olemassaoloon liittyvään kysymykseen ei vastaukseksi kelpaa rippi. Ihminen haluaa tulla nähdyksi. Siihen tarvitaan norsun kokoiset korvat ja avara sydän.

Vasta kun ihminen tulee nähdyksi, hän alkaa kysellä: Kuka Jumala on? Silloin syntyy tilaa armolle, ja johan alkaa soppa maistua!

Pitäisikö Tuomioja haastaa oikeuteen?

2008-02-28T13:14:00.000+02:00

Koko viime vuoden ajan kohistiin tanskalaisen valtalehden julkaisemista Muhammed-pilakuvista ja niiden vaikutuksista. Milloin oli tanskalaiset juustot pannassa Lähi-idässä ja milloin lähetystöjä uhkailtu.

Pilakuvakohu sai uutta tuulta siipiensä alle tämän vuoden helmikuun alussa, kun Tanskassa paljastui pilakuvien piirtäjän murhaan tähdännyt operaatio. Kaikki länsimaiset mediat kauhistelivat ääri-islamilaisen liikehdinnän seurauksia. Suomenkin uutistoimistot ottivat pilapiirtäjän murha-aikeisiin yksipuolisen tuomitsevan kannan.

Vaikka en toisen hengen uhkaamista voikaan missään mielessä hyväksyä, joku minua tässä koko pilakuvaruljanssissa närästää. Väitän, että sananvapaudesta on tullut länsimaissa tärkein yksittäinen ihmisoikeus. Vaikka esimerkiksi Suomen perustuslaissa uskonnonvapaus ja sananvapaus ovat yhtä arvokaita ihmisoikeuksia, sananvapaus helposti kaappaa kaikki sympatiapisteet puolelleen.

Miten tähän tilanteeseen on oikein tultu? Länsimainen yhteiskunta on nykyään niin maallistunut, ettei uskonnollisten tunteiden loukkaamista osata edes tunnistaa. Lähi-idän islamilaisissa kulttuureissa tilanne on aivan toinen. Uskonnollisten tunteiden loukkaaminen on sitä pahinta lajia. Kysynkin: Onko uskonnonvapauden polkeminen sananvapaudella osoitus jotenkin kehittyneestä yhteiskunnasta? Ei ole. Se on pikemminkin merkki juurettomasta ja arvotyhjissä elävästä yhteiskunnasta, jota hallitsee enemmän media kuin ihmisten omatunto.

SDP:n puheenjohtajaksi pyrkivä Erkki Tuomiojakin osoitti taannoin Skepsis ry:n kokouksessa piittaamattomuutensa uskonnonvapaudesta. Hän totesi alustuksessaan, ettei uskonnonvapauden nojalla voi sallia minkäänlaista sanavapauden rajoittamista. Tuomioja on ainakin lainsäädännöllisesti argumentissaan täysin väärässä. Sitä paitsi hän sortui puheenvuorossaan herjaamaan kristillistä kasvatusta. Hänen mukaansa kristillinen kasvatus myrkyttää lapsen mielen. Tällä lauseella Erkki Tuomioja loukkasi ainakin minun uskonnollisia tunteita. Pitäisiköhän haastaa Tuomioja oikeuteen? Mitä sinä ajattelet?

Kaikkien ongelmien ratkaisu?

2008-02-22T13:50:00.008+02:00

Heippa, olen Petri K. Tampereen vapaa-ajattelijat ry:stä. Mulla on sulle hyviä uutisia. Voit ansaita 400 euroa vuodessa vain muutamalla klikkauksella. No miten? Menepä vaikkapa lastesi nukkuessa erokirkosta.fi-sivustollemme, niin vapaudut luterilaisen kirkon jäsenyydestä nopeammin kuin uskotkaan. Ja vihdoinkin olet vapaa ajattelemaan!

Rahallisen hyödyn lisäksi varjelet lapsiasi koulun uskonnonopetukselta, ja voit antaa lapsen itse päättää omasta maailmankatsomuksestaan. Uskontovapaan kasvatuksen parhaana puolena on avoimuus ja vapaus maailmankatsomuksen muokkauksessa. Älä anna minkään uskonnollisen yhteisön turmella lapsesi mieltä, vaan luota vain tieteellisen maailmankuvan antamiin varmoihin vastuksiin. Näin vältyt lasten myöhemmältä kritiikiltä valheellisen maailmankuvan antamisessa.

Kirkosta eroaminen saa muutenkin aikaan merkittäviä parannuksia yhteiskunnassa: Valtio ja kirkko on erotettu toisistaan. Kirkolla ei ole sijaa julkisen vallankäytön rituaaleissa, ja kirkon verotusoikeus on poistettu. Koulujen uskonnonopetus on lopetettu. Kunnat ovat vuokranneet hautausmaat ja ostavat hautauspalvelut kilpailuttamalla. Seksuaalinen tasa-arvo on toteutunut. Kirkko ei enää tee mainoskampanjoita. Kaikki tämä siis vain muutaman hiireniskun päässä.

Parasta on, ettet ole jättämässä kirkkoa yksin. Helmikuun alussa jo 100 000 suomalaista on jättänyt hukkuvan kirkkolaivan. Voiko 100 000 ihmistä olla väärässä! Tuskin. Kyseessä on suurin yksittäinen kansanliike SMP:n perustamisen jälkeen.

Nimeni on Petri K. , ja olen päättänyt käyttää omat lahjani tämän korvaamattoman hankkeen edistämiseksi. Vuoden 2008 loppuun mennessä kirkko on menettänyt meidän takiamme jo 40 miljoonaa euroa. Kuvittele! Kun 7-kymppisenä istun keinutuolissa voin ylpeänä muistella, miten sain luterilaisen kirkon sortumaan. Voi sitä huonomminkin elämänsä käyttää!

Liity siis sinäkin joukkoomme ja pelasta itsesi kirkon tuhoavalta voimalta. Lisäksi voit 400 eurolla ostaa itsellesi vaikkapa uuden polkupyörän joka vuosi!

Lue miten Juhani Huttunen Kirkko ja kaupunki -lehdessä käsittelee samaa aihepiiriä

Järjestelmän rangaistusvanki

2008-02-17T17:06:00.002+02:00

Yksinhuoltajaäiti päätti keskeyttää luokanopettajaopinnot kevään ajaksi ja meni ala-asteelle opettajansijaiseksi. Arki oli rankkaa, kun molemmat tenavat piti jo ennen kahdeksaa raahata julkisen liikenteen reittejä pitkin päivähoitoon. Pitkän kevään jälkeen koitti kesä ja autuas loma. Paitsi, että palkkaa kesäksi ei opettajalle riittänyt. Työsuhde oli taitavasti katkaistu toukokuun viimeisenä päivänä. Rehtori toivotti taas tervetulleeksi elokuussa töihin, entistä köyhempänä…

Heinäkuun taloushelvetissä pyöriskeltyään tuo yksinhuoltajaäiti päätti, että hän opiskelee itsensä valmiiksi syksyllä vaikka lainarahalla. Niin hän sopi pankin kanssa opintolainasta ja Kelan kanssa opintotuesta. Kaikki näytti järjestyvän. Vuokriakin sai jättää rästiin joulun yli.

Niin kului syksy. Yksinhuoltajan arki ei ollut antanut täyttä työrauhaa, vaan gradu jäi kesken. Tammikuussa oli jälleen mentävä pätkätöihin.

Vuosi kului ja velat kasvoivat. Kaiken tämän jälkeen Kela muisti äiti kirjeellä: Opintotuen palautus. ”Mitä helvettiä!” puuskahti äiti. ”Mutta enhän minä ole ollut töissä opiskellessani”. Äiti soitti Kelaan ja sai tylyn vastauksen: Koko vuoden tulot vaikuttavat opintotuen määrään. Vaikka olisi ollut poissaolevana yliopistosta kevätkauden, koko vuoden tulot otetaan huomioon opintotuen suuruutta laskettaessa. Äiti joutui palauttamaan koko syksyn tuet korkoineen. 1191 euroa, se on iso raha yksinhuoltaja-opiskelijalle tai kelle tahansa.

Opintotukijärjestelmä on susi. Kaikille opiskelijoille pitäisi taata tietty kuukausimäärä opintotukea tuloista piittaamatta. Säästyisi paljon rahaa ja vaivaa sekä valtiolta että opiskelijoilta.

Tuon yksinhuoltajaäidin elämästä nousee elävästi mieleen Matteuksen evankeliumin sanat.” Jokaiselle, jolla on, annetaan, ja hän on saava yltäkyllin, mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin mitä hänellä on.” Nyt olis demarien uudella puheenjohtajalla töitä. Niin ja muillakin.

Raamattua pikakelauksella

2008-02-15T15:10:00.005+02:00

Tämän ajan taikasana on vauhti. Nykyihmisen pitää olla kaikkialla, kaikkien kanssa ja kaiken aikaa koko ajan. Asioiden sisäistämiseen ei jää aikaa, vain pintaraapaisu, niin kaikki ovat tyytyväisiä.

Kristillinen kirkko ei tässä kyydissä ole kovin hyvin pysynyt mukana. Kun yritetään roikkua ympäröivän maailman vauhdissa, kirkko on kuin valtimotautinen, joka puuskuttaa joka mäen laella. Naisia on vaikea ottaa kirkossa vakavasti ja homoja, niistä ei edes ääneen uskalleta puhua.

Vastamyrkkynä vauhtiin kirkko on tarttunut vauhdittomuuteen. Kun kiire riisutaan pois, annetaan tilaa oman sisimmän puheelle. Tällä lailla ihminen saa paremman yhteyden itseensä ja Jumalaan. Niin ja Jumalalla ei ole tunnetustikaan mihinkään kiire, ainakin jos Jeesus toisen tulemisen viipymisestä on jotain luettavissa.

Uusin yritys mukautua maailman menoon on Suomen Lähetysseuran julkaisema Raamattu 100 minuutissa -teos. Ja mainio teos onkin. Suuri rakkaustarina nasevasti purkitettuna. Raamatun kertomukset on sullonut pähkinänkuoreen anglikaanipastori Michael Hinton Englannista. Lukukokemus on unenomainen ilottelu, jossa ”abrahamit ja monet josefit” vilahtelevat videokuvan lailla silmien ohi. Kirjan kyydissä on mukava testailla omaa yleissivistystään ja paikkailla pelastushistorian aukkoja. Raamatun viesti on selvä: Vanhassa testamentissa Jahve (Jumala) rankaisee Israelin kansaa, jos se kääntyy pois Hänestä. Uudessa testamentissa Jumala lähettää Poikansa pelastamaan maailman. Yksinkertaista.

Raamatuntuntemuksesta tai paremminkin sen puutteesta nousi mieleeni eräs viihdyttävä tarina: Eräässä pohjoissuomalaisessa seurakunnassa vietettiin piispantarkastusta 1970-luvun alkupuolella. Pienessä kunnassa piispan juttusille oli tunkua. Kunnan silmäätekevät juoksivat piispan perässä teollisuuslaitoksilla ja kirkon tiloissa.

Yhtenä perjantai-iltapäivänä piispa vieraili paikallisessa kansakoulussa. Koulun oppilaat tekivät piispalle kysymyksiä, joihin hän vastasi kärsivällisesti. Kun kysymykset oli kysytty, piispa otti itselleen puheenvuoro:” Ajattelin itsekin kysyä teiltä yhden kysymyksen. Kuka muuten mursi Jerikon muurit?” Koulun jumppasaliin laskeutui syvä hiljaisuus. Myös salin perällä olleet opettajat, papit ja kunnan edustajat pyörittelivät päitään. Kysymys jäi vastausta vaille, ja niin piispa siirtyi seuraavaan vierailukohteeseen.

Piispantarkastus päättyi kunnan järjestämään juhlaillalliseen. Kunnan johtaja kiitteli piispaa rohkaisevista sanoista ja onnistuneesta tarkastuksesta. Lopuksi hän sanoi:” Yksi asia minua on tämän tarkastuksen aikana jäänyt kuitenkin vielä harmittamaan. Kun kyselit koulussa Jerikon muurien murtajasta, niin tuossa juuri kirkkoherran kanssa sovittiin, että mursi ne sitten kuka tahansa, niin pannaan kunnan piikkiin!”

Kuka ne Jerikon muurit oikeasti mursi? Vastuksen saat sivulta 25. Ai niin ja kirja oli Raamattu 100 minuutissa.

Mistä tunnet sä ystävän?

2008-02-14T13:50:00.003+02:00

Ihmisellä pitäisi olla kuusi ystävää. Näin väittää kuuluisa viisaus, jonka ajatus perustuu arkunkantajien määrään. Kuuden miehen voimalla vähän suurempikin karju saadaan hilattua haudan lepoon.

Mutta kuinka monta ystävää suomalaisella miehellä oikeasti on? Okei, on niitä saunaporukoita, joissa puhutaan naisista, urheilusta ja tekniikan uusista saavutuksista. Mutta kuinka monta oikeata ystävää saunaseuroihin oikeastaan kuuluu? Tuskin moneltakaan löytyy kuutta ystävää, joiden kanssa voi puhua siitä, mitä oikeasti kuuluu. Sanotaanhan, että nainen selviää avioerostakin paljon paremmin kuin mies, koska naisella usein on useampi tosi ystävä. Mies hautaa murheensa helposti tuopin pohjaan. Ystäviä olisi tarjolla, mutta ystävyyttä on vaikea ottaa vastaan.

Viime aikoina olen kovasti pohtinut aikuisen miehen ystävyyttä. Perhe ja työ vievät helposti ystävät kauas toisistaan. Etäisyys synnyttää helposti väärinkäsityksiä. Erityisen herkkä asia on lasten kummien valinta. Silloin tuntuu, että ystävät laitetaan arvojärjestykseen. Tärkeimmät ja sopivimmat valitaan kummeiksi – toisiin otetaan etäisyyttä. Vai onko todella näin? Ehkä onkin pikkumaista kytätä lasten kummien listaa arvioidakseen ystävyyden syvyyttä. Onhan nimittäin niin, että ystävyyssuhteet muuttuvat ja kehittyvät. Monta vuotta sitten kummiksi pyydetty ystävä onkin saattanut hautautua jonnekin elämänmuutosten aaltoihin. Jokaisella on omat valintaperusteensa kummin tehtävään. Ei anneta sen sekoittaa ihmissuhteita. Kummin tehtävä ei kuitenkaan liity aikuisten välisiin suhteisiin, vaan kummi on lapsen aikuinen kristitty ystävä.

Kolmenkympin jälkeen olen oppinut arvostamaan ystävässä yhtä piirrettä ylitse muiden: Selkärankaisuus. En toivo, että ystäväni oikeuttaa kaikki tempaukseni ystävyyden nimissä. Hyvä ystävä on väsymätön kuulija, mutta ankara kriitikko ja kyseenalaistaja. Hyvä ystävä ohjaa minua omien arvojeni suuntaan ja muistuttaa, jos toimin niitä vastaan. Ystävä tietää, milloin on kaasun ja milloin jarrun vuoro. Välillä saa käyttää myös kytkintä.

Kelluntailaisuus

2008-02-11T08:29:00.001+02:00

Vesi on Raamatun lehdillä tehokäytössä. Milloin seikkaillaan veden armoilla Genesaretin järven aalloilla, milloin kellutaan Nooan arkin kannella, milloin viivytään kaivon luona syntisen naisen hahmossa, milloin odotetaan Jordan virrassa vuoroa Johanneksen kasteelle. Raamattu on niin veden vallassa, että vain ihme on säästänyt sen menneinä vuosisatoina vesivahingolta.

Kirkon kohtalonkysymys liittyy myös veteen. Kastettujen määrä pääkaupunkiseudulla on valunut jo 50 prosenttiin, eikä uutta kastebuumia ole näköpiirissä. Kasteeseen kätkettyä suurta lahjaa ei nykyperheissä enää osata arvostaa. Iankaikkisen elämän avaimet ovat vaisu lahja tämän ajan riemujen rinnalla. Pyhän Hengen pesu ei tunnu missään hyvän kylpyläreissun rinnalla. Kastetoimituksen kraanavesi kalpenee helposti porealtaiden kuohujen rinnalla.

Monissa kastekodeissa olen kummastellut kastetoimituksen inflaatiota. Kun Jeesus Kristus haluaa lahjoittaa pikkuneidille syntien anteeksiantamisen, ei sunnuntai-iltapäivän formulakisoja malteta edes jättää kesken. ” Oota pappi, katsotaan vaan lähtö, niin sitten voit aloittaa.” Tuon lauseen olen töölöläiskodeissa kuullut liiankin usein. Murhe valtaa usein mielen, kun raahaan omaa kastepukuani, papin albaa, auton takapenkille.

Kastekodeissa vieraillessani usein mietin, mistä kasteen kriisissä oikein on kyse? Ja yhä uudelleen päädyn siihen, että turha nuoria perheitä on kasteiden alasajosta syyttää, jos kristillinen kasvatus kodeissa on viimevuosikymmeninä kutistunut olemattomiin. Mitä nuoret perheet voivat kasteesta tietää, kun edes omat vanhemmat eivät siitä ole puhuneet. Niin ja mitä kirkko on tehnyt? Muutama vuosi sitten kirkon kasvatusväki valitsi teemakseen Kaste kantaa – Kasvatus kannattaa. Kirkon keskeisin tehtävä on nyt kristillisen kotikasvatuksen tukeminen. Vain siten voidaan ehkäistä uusi uskonnollisesti välinpitämättömien nuorten aikuisten sukupolvi.

Kaste on pitkään repinyt kirkkoa yhä useampiin osiin. Helluntailaiset eivät kasta lapsiaan, vaan antavat lasten varhaisessa teiniässä päättää omasta uskostaan. Sinänsä perusteltu ajatus, mutta eivätkö lapset saisi olla osallisia Jumalan pelastavasta armosta? Miksi heiltä se pitäisi salata? Sen takia ehdotankin, että imagostaan huolestunut luterilainen kirkko voisi ottaa itselleen helposti lähestyttävämmän nimen, Kelluntailaisuus. Siihen sanaan kiteytyisi koko kristillisen uskon ydin. Kasteen armossa kelluminen ja siihen luottaminen pitää huonon elämän ja helvetin loitolla!

Koti-isän tunnustuksia

2008-02-08T10:27:00.002+02:00

Olen nyt viikon verran harjoitellut koti-isän työtä! Kovaa hommaa. Omassa ammattien arvostus –taulukossa kotiäitien tekemä työ on nyt kovassa kurssissa. Ja kurssinousulle ei näy loppua.

Olemattoman kokemuksen jälkeen uskallan kuitenkin jo heittää muutaman oivalluksen kotityön luonteesta. Ensinnäkin koti-isän työtä leimaa jatkuva riittämättömyyden tunne. On suorastaan rasittavaa löytää itsensä taivastelemasta omaa saamattomuuttaan. Ei riitä, että on syöttänyt ja pukenut lapset moneen kertaa, pessyt tuttipullot ja siivonnut lelut olohuoneesta. Silti olen useaan otteeseen syyttänyt itseäni siitä, että olen ollut laiska lukemaan lapsilleni ja antanut nelivuotiaan liikaa katsoa televisiota. Lisäksi olemukseni on välillä ollut hyvinkin poissaoleva. Ankaraa puhetta, mutta näitä ajatuksia ei päivän aikana kerta kaikkiaan pääse pakoon.

Toinen koti-isän vakiotunne on väsymys, kuolemanväsymys. Puolinukuksissa työnnän puolivuotiaalle kumilusikkaa suuhun ja nelivuotiaalle videota DVD-soittimeen. Ei ihme, että video löytyy mikrosta ja maitopullo DVD-soittimen vierestä. Eilenkin lämmitin maitoa mikrossa 20 minuuttia (!), kun 20 sekuntiakin olisi riittänyt. Onneksi mikro ei sentään räjähtänyt, vaikka maito olikin...

Väsymyksestä seuraa tyhjä pää. En olisi ikinä uskonut, että aivokoppa voi olla niin tyhjä kuin se on univajeen keskellä. Se on kuin autio, pehmustettu huone, jossa nesteet lainehtivat puolelta toiselle. Jäsentynyttä aivotoimintaa on kotona olevalta aikuiselta turha odottaa. Se ei ole kerta kaikkiaan mahdollista.

Päivän paras hetki, pelastus, koittaa, kun vaimo tulee töistä kotiin. Vapauttavan halauksen jälkeen seuraa kuitenkin jo uusi ahdistus, kun vaimo ilmoittaa:” Voitko olla vielä hetken lasten kanssa, kun mun pitää korjata yhdet matikankokeet?” Lasken hitaasti kymmeneen. Tekisi mieli polttaa nuo kokeet. Saan kuitenkin hillittyä itseni ja sanon:” Korjaa vaan!” Ja savu nousee korvista...

Gandhin velvoittava perintö

2008-02-07T16:06:00.000+02:00

Tammikuun lopulla tuli kuluneeksi 60 vuotta Intian itsenäisyyden ikonin Mahatma Gandhin kuolemasta. Tuo kuuluisa väkivallattoman vallankumouksen ja syömälakkojen mies kohtasi murhaajansa alkuvuonna 1948, vain vajaa vuosi Intian itsenäistymisen jälkeen. Joskus tuntuu siltä, että tosi kuuluisuus syntyy vasta sitten, kun on liian aikaisin kuollut. Martin Luther King, John F. Kennedy, John Lennon ja Gandhi. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään.

Gandhi tunnetaan paljon muustakin kuin väkivaltaisesta kuolemastaan. Hän oli tinkimätön väkivallattomuuden puolustaja, joka useissa yhteyksissä siteerasi mm. Jeesuksen vuorisaarnaa. Hän osoitti maailmalle, että väkivalta ei ole ainoa tie muutokseen ja vallankumoukseen. Intian itsenäistyminen oli ihme, joka loi pohjaa monen muun sortovallan ja rasismin murtumiselle.

Gandhin elämän loppuvaiheisiin liittyy episodi, josta olisi paljon opittavaa tällekin ajalle. Toisen maailmansodan jälkeen Kansainliiton raunioille perustettiin Yhdistyneet Kansakunnat. Yksi YK:n keskeisiä perusasiakirjoista oli YK:n ihmisoikeuksien julistus. Myös Mahatma Gandhilta pyydettiin lausuntoa Ihmisoikeuksien julistuksen luonnostekstiin. Syömälakkojen kuihduttama vapaustaistelija luki tekstiä harkiten. Pitkään tekstiluonnosta pohdittuaan hän lähetti kirjeen YK:lle:” Arvoisat YK:n ihmisoikeusjulistuksen laatijat. Ihmisoikeuksista on tärkeä puhua, mutta vielä olennaisempaa on puhua ihmisten velvollisuuksista. Ei ihmisillä voi olla oikeuksia ilman velvollisuuksia. Sen tähden ehdotan ihmisoikeuksien rinnalle ihmisten velvollisuuksien asiakirjaa.”

Miten nerokas idea! Gandhi oli 60 vuotta aikaansa edellä. Nykyään ihmiset ovat sisäistäneet niin hyvin oikeutensa, ettei toisista välittämiseen jää enää tilaa. Olisiko nyt aika tehdä vaikkapa perheenisän velvollisuudet opus, jotta ymmärrettäisiin oma tehtävämme tässä maailmassa.

Oikeus ja velvollisuus. Siinä on tukeva sanapari – tämän ajan kasvatusopas. Siinä on jotain muutenkin tuttua. Oikeus ja velvollisuus, laki ja evankeliumi. Ei voi olla oikeuksia ilman velvollisuuksia, eikä evankeliumia ilman lakia.

Vieraissa

2008-01-31T13:45:00.000+02:00

Maallinen telttamajani on sijainnut jo kolmen viikon ajan ystävieni nurkissa. Oma perheeni on jo muuttanut Pohjois-Suomeen – onneksi minä pääsen huomenna perässä! Jes! Pitkä evakkoaika on pian ohi.

Haastavinta vieraissa nurkissa asumisessa on oman paikan löytäminen ja toisen perheen tapoihin mukautuminen. Kysymyksiä on nuppi pullollaan: Mihin oikein laitan hammasharjani vessan kaapissa? Voinko käyttää isäntäväen hammastahnaa ja shampoota? Kuinka paljon kehtaan syödä isäntäväen ruokaa, ja kuinka usein pitäisi käydä kaupassa? Kuinka kiitollinen minun pitää jatkuvasti olla? Saanko katsoa mitä tv-kanavaa haluan vai onko talon emännän saatava katsoa Täydellisiä naisia?

Ja kysymyksille ei näy loppua: Kuinka paljon voin vetäytyä omaan rauhaan? Miten paljon perheen kolmivuotiaan kanssa on kohtuullista leikkiä? Onko vuoteesta noustava samaan aikaan kuin muut perheenjäsenet? Kuinka usein tiskikone pitäisi täyttää ja tyhjentää? Onko soveliasta pestä omaa pyykkiä ja tarvittaessa ripustaa muidenkin pyykkiä kuivumaan? Mites rouvan alushousut ja ritsikat, onko tungettelevaa nostaa ne narulle? Montako yötä pitää yöpyä, jotta pitäisi imuroida? Jos perheelle on tulossa vieraita, pitääkö olla paikalla, vai saako lähteä karkuun?

Niin kuin varmaan kävi selväksi. Toisten nurkissa asumiseen liittyy hämmästyttävän paljon kysymyksiä ja haasteita. Olennaista on, että molemminpuolinen kunnioitus vieraan ja isäntäperheen välillä säilyy. Olen myös oppinut, että asioista kannattaa puhua. Se auttaa.

Kun on kauan kotoa poissa, tajuaa kodin merkityksen. Kannattaa siis matkustaa kauas, jotta näkee lähelle. Huomenna alkaa kotimatka, paras matka. Toivottavasti mulla on enkeleitä tiellä.

Pari ajatusta kärsimyksestä

2008-01-30T12:53:00.000+02:00

Elämä on kärsimystä. Kärsimys johtuu elämänjanosta. Kuulostiko tutulta? Tämä vanha buddhalainen viisaus on kristitynkin elämässä usein liiankin totta.

Miksi Jumala sallii kärsimyksen? Jos Luoja näkee tämän maailman kaiken kärsimyksen, miksi Hän ei puutu siihen? Miksi pedofiili saa raiskata lapsen kaikessa rauhassa tai murhaaja kiduttaa uhriaan? Hyvä Luoja, pahuutta ja kärsimystä on niin vaikea katsoa kohti. Alkaa oksettaa ja elämästä katoaa juoni.

Katekismuksessa lukee, että kärsimys on synnin seurausta. Me ihmiset olisimme siis voineet valita toisin. Mutta olisimmeko todella? Maailma oli jo niin sekaisin silloin kuin minä synnyin, etten tämän elämän aikana saa sitä oikenemaan, en edes yhteispelillä. Välillä tekisi mieleni huutaa:” Jeesus auta!” Mutta vastausta en usein ole kuullut.

Mikä sitten voisi olla kärsimyksen tarkoitus, kun Jumala sen kerran sallii? Liittyykö se kuitenkin jotenkin suhteeseemme Jumalaan? Onko siinä jokin viisaus, että ihminen joutuu kärsimyksessään selvittämään suhdettaan Luojaansa?

Kärsimyksen viisaudesta on olemassa monta tarinaa. Tässä yksi niistä: Stalinin vainojen aikana venäläinen pappi tultiin väkivalloin kiskomaan kotoaan Siperian vankileirille. Ortodoksipapin kaapu revittiin riekaleiksi, ja hänet raahattiin alastomana verissä päin kuljetusautoon. Papin vaimo huusi lohdutuksen sanat miehelleen:” Muista, mitä synkempi taivas, sitä kirkkaammat tähdet.” Siihen pappi sai huudettua:” Mitä suurempi kärsimys, sitä lähempänä Jumalaa.”

Mitä suurempi kärsimys, sitä lähempänä Jumalaa? Onhan se totta. Onhan?

Jumalan kansan hautajaiset

2008-01-29T15:33:00.000+02:00

Jumalanpalvelus on Suomessa kriisissä. Yhä harvempi jaksaa kammeta itsensä ylös sunnuntaiaamuna ja kulkea kirkonkellojen suuntaan. Jumalan kansan juhlasta tuskin voi puhua. Kyseessä on pikemminkin Jumalan kansan hautajaiset.

Mikä jumalanpalveluksessa oikein sitten mättää? Perinteisesti messun ensiapupaketiksi on tarjottu kelloajan ja musiikkityylin vaihtamista. Mutta pitkässä juoksussa urkujen polttaminen ja yömessutkin tuntuvat vähemmän erikoiselta. Ehkä messun ongelmana ei olekaan muotoon liittyvät seikat vaan sisältö.

Jumalanpalvelus-sanaan liittyy paljon rasitteita. Monet kirkosta vieraantuneet pitävät jumalanpalveluksia mystisinä Jumalan palvontamenoina, joissa ihmiset ylistävät jotain korkeampaa voimaa. Jumalanpalveluksen luonne on kuitenkin idealtaan hyvin toisenlainen. Jumalanpalvelus on oikeastaan vuoropuhelua. Jumalanpalveluksessa seurakunta palvelee Jumalaa rukoilemalla ja laulamalla ja Jumala palvelee seurakuntaa Raamatun Sanalla ja ehtoollisen anteeksiantamuksen lahjalla. Onnellinen vaihtokauppa. Näin kai voi sanoa. Ideaalina voisi olla, että ihminen tulee kirkkoon huolineen ja murheineen ja lähtee vapautuneena, uudestisyntyneenä kasteen armosta, uuteen työviikkoon.

Viime viikonloppuna olin Lumijoella keikalla. Kirkkoon oli kutsuttu paikkakunnalle viime vuoden aikana muuttaneet ihmiset. Tilaisuus rakentui siten, että alkusanojen jälkeen oli musiikkiosuus. Tilaisuus päättyi iltaehtoollisen, johon suntio oli leiponut leipää. Ehtoollisliturgia oli olematon, ainoastaan yhteinen leivän murtaminen ja rukous. Puhuttelevaa. Messun otsikkona oli Että jaksaisin ensi viikkoon. Eikö juuri siitä ole jumalanpalveluksessa kysymys? Että jaksaisin ensi viikkoon…

Kun ihminen kohdataan sellaisena kuin hän on, ei kelloajoilla ja musiikkityyleillä ole väliä. Kaikki messussa tapahtuu tämän ajan kielellä ja kuvilla.

Olen sitä mieltä, että messun kaava orjuuttaa kirkkoa. Vai mitä Jeesus tähän sanoisi?

Elämän ja kuoleman kysymys

2008-01-24T14:15:00.000+02:00

Kuolema pitää kirkon jäsenenä. Näin julistaa kirkon tutkimuskeskuksen johtaja Kimmo Kääriäinen kotimaan verkkosivuilla. Ja näinhän se on. Tulevaisuuden kirkko kohtaa hautajaisten kautta yhä enemmän jäseniään ja kirkkoon kuulumattomia. Kirkollisten vihkimisten ja kasteiden osuudet laskevat, mutta hautajaisten suosio on edelleen vankka. Noin 98 % suomalaisista siunataan kirkollisesti haudan lepoon. Vanha sanonta kuuluu: Kirkolla ei ole mitään hätää niin kauan kuin ihmiset kuolevat. Mutta sitten, kun ne lakkaavat kuolemasta on kirkko vasta tosi pulassa!

Hautajaiset kuvaavat suomalaista hengellistä elämää muutenkin hyvin. Kerrankin saa päivän viettää raskasmieleisesti, eikä vakavuus ja totisuus ole yliampuvaa käytöstä. Suomalainen viihtyy synkkyydessä eikä liiallista ylösnousemuksen riemua ole sopiva näyttää.

Hautajaisten harras tunnelma raivaa tietä myös hulppealle komiikalle. Elämän ja kuoleman rajapinnalla asioiden hullunkurisuus saa välillä koomisia piirteitä. Kerronpa tähän loppuun yhden epäkorrektin hautajaiskaskun, jotta elämä ja kuolemakaan eivät muuttuisi liian vakaviksi asioiksi:

Maalasikylän arvostettu talon isäntä kuoli. Iäkäs leskirouva ei enää lonkkamurtuman jälkeen jaksanut hautajaisia järjestää, joten tomera tytär otti siunaustilaisuuden järjestelyistä päävastuun. Paikallisessa hautaustoimistossa väki oli kesälomalla, joten järjestelyistä vastasi mitään tietämätön kesäapulainen. Hautausjärjestelyjen oltua jo loppusuoralla tuli puhe kukkaseppeleen muistonauhaan kirjoitettavasta tekstistä. Kesäapulainen kyseli vainajan tyttäreltä, mitä leskirouva voisi miehelleen viimeiseksi sanoiksi sanoa. Tytär vastasi:” Kirjoita vaikka lepää rauhassa niinku molemmin puolin. Mm ja jos sitten tilaa vielä riittää, niin taivaassa tavataan!” Kesäapulainen kirjoitti ajatuksen tarkasti muistiin.

Kun sitten viimein koitti hautajaispäivä, vanha leskirouva halusi ehdottomasti itse lukea muistolauseen puolisolleen. Hän kohottautui rollaattoristaan arkun ääreen, otti surunauhan käteensä ja luki kyynel silmässä elämänkumppanilleen:” Lepää rauhassa molemmin puolin, ja jos tilaa riittää, niin taivaassa tavataan!”

Että tämmöistä tällä kertaa.

Meidän kirkko?

2008-01-23T14:02:00.000+02:00

Kirkon viisaat ovat taas lyöneet päänsä yhteen ja laatineet useita A-nelosia kirkon tulevaisuuden turvaksi. Meidän kirkko – osallisuuden yhteisö – strategia luotsaa kirkon työtä aina vuoteen 2015 asti. Hyvin on yritysmaailman sanasto ja toiminnan suunnittelu hanskassa. Paperista löytyy niin missio, visio kuin strategia. Kaikki on kunnossa – ainakin päällisin puolin.

Strategian nimi Meidän kirkko - osallisuuden yhteisö sortuu heti lähtöviivalla kaanaankielisuuteen. Mitä tavalliselle ihmiselle osallisuus oikein merkitsee? Tuskin monikaan ymmärtää, että kirkonmiehet ajavat takaa kasteen kautta kirkkoon kuuluvien ihmisten osallisuutta Kristuksen kuolemasta ja ylösnousemisesta. Osallisuus eli partisipaatio liittää meidät Jumalan pelastavaan tekoon, jonka elävänä merkkinä kirkkolaiva seilaa tämänkin ajan kohoavalla merenpinnalla. Käsitteitä ei pidä viljellä, jos niitä ei selitetä. Sen takia strategian nimi olisi yksinkertaisesti pitänyt olla: Meidän kirkko. Se kertoo kaiken olennaisen kirkon tavoitteista vuoteen 2015 asti.

Toki strategiassa on paljon ansiokastakin pohdintaa. Pidin erityisesti kirkon arvojen määrittelyistä, joista ensimmäiseksi oli nostettu pyhän kunnioittaminen. Tämän ajan ihminen etsii paikkaansa pyhän ja pahan välillä. Siihen matkaan kirkolla on paljon annettavaa. Olin myös vilpittömän ilahtunut kirkon arvoihin nostetusta totuudellisuudesta. Kerrankin sanotaan ääneen, että kirkon tavoitteena on elää kuten opettaa. Tämä tarkoittaa ainakin moraalisen riman laskemista joissain kysymyksissä. Kirkon elämässä ja ihmisissä pitää olla ”kulmaa”, joista saa kiinni. Aitous ja inhimillisyys ihmisiä kohdatessa tuottaa hyvää satoa tulevaisuudessa.

Strategisia suuntaviivoja luodessa kirkko syyllistyy idealismiin konkreettisten toimien kustannuksella. On kiva kuulla, että jumalanpalveluksia toteutetaan monipuolisemmin, kotien hengellistä elämää tuetaan, vapaaehtoistyöhön luodaan mielekkäitä toimintamahdollisuuksia ja jokainen seurakuntalainen kohdataan laadukkaasti 5 (!) kertaa vuodessa. Herää vain suuri kysymys: MITEN? Strategian ansioksi on luettava terävä itsearviointi ja tulevaisuuden haasteiden selkeä määrittely. Keinot ja käytännön toimet jäävät seurakuntien huoleksi. Juuri tämän takia esitänkin 3 käytännön toimenpidettä, jotka tukevat kirkon strategian toteutumista seurakunnissa.

1.Joka seurakunnassa messu toteutetaan vähintään kerran kuukaudessa muutoin kuin sunnuntaisin klo 10. Tuolloin Messun musiikin tulee olla muuta kuin klassista musiikkia.

2.Joka kotiin on jaettava kristillisen kasvatuksen opas. Seurakunnat ottavat yhteyttä henkilökohtaisesti lapsiperheisiin, ja tarjoavat apua oppaan käytössä ja kristillisen kasvatuksen toteuttamisesta perheissä.

3.Vapaaehtoistoiminnan tukemiseksi joka seurakuntaan on joko palkattava vapaaehtoistyön koordinoija tai nimettävä siihen tehtävään joku viranhaltijoista. Vapaaehtoistoiminnan tukemiseksi seurakunnissa on otettava vakavasti vastaan haaste kokemuksellisesta kristillisyydestä. Esimerkiksi seurakunnan draamaryhmä olisi tähän oiva ratkaisu.

Mitäs sanot? Ootko samaa mieltä?

Meidän kirkko -strategia verkossa

Heitä mulle pelastusrengas!

2008-01-22T13:00:00.000+02:00

Mulla on sunnuntai-iltapäivisin tapana mennä Hakuninmaan kioskille ostamaan irtokarkkeja. Kävelen usein pientaloasutusten läpi ja kurkistelen perheiden pyhäpäivän viettoa. Aika moneen olohuoneeseen hyppää Janne Ahonen ja toisiin taas parkkeeraa Kimi Räikkönen. Rauhallista ja herttaista menoa. Perhe on kerrankin koolla.

Joulun alla olin taas perinteisellä kioskireissulla ja edessäni käveli isä pienen tyttärensä kanssa. Pikkuneiti tutkaili innostuneesti pientalojen joulukoristeita. Oli ihania valoja ja värikkäitä tähtiä. Erään oven eteen tyttö pysähtyi. Hän osoitti sormellaan yhtä puutalon ovessa ollutta joulukranssia ja sanoi:” Kato, isä pelastusrengas!” Isä tokaisi siihen, että: ”joulukranssihan se siinä, vaikka onkin ihan pelastusrenkaan muotoinen.”

Tuon pienen tytön sanat soivat päässäni koko matkan kioskilta kotiin. ”Vai että pelastusrengas”, hymähtelin. Jokin tuossa tytön lohkaisussa osui naulan kantaan. Kun ihmiset ripustavat joulun alla kranssejaan oveen, he kertovat sillä Jeesuksen tulevasta syntymäjuhlasta. Eikö voikin ajatella niin, että Jumala heitti jouluna oman poikansa Jeesuksen, pelastusrenkaan maailmaan, jotta jokainen ihminen saa siihen syntinsä hädässä tarttua. Ja jokainen joka pelastusrenkaaseen tarttuu, ei huku tämän maailman aaltoihin, vaan hän saa kuivua Jumalan rakkaudessa taivaan kodissa.

Kun avasin kotioven juoksi tyttäreni minua halaamaan: ” Iskä tuli kotiin, äiti tule katsomaan!” Päässäni soi vain Raamatun rakkain ajatus:” Ja niin on Jumala maailmaa rakastanut, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka Häneen uskoo hukkuisi, vaan saisi iankaikkisen elämän.

Miehen mitoissa?

2008-01-18T15:03:00.000+02:00

Mulla on ilmeisesti liian pieni penis. Niin, tai ainakin peniksen pidennystä kannattaisi vakavasti harkita. Roskapostiterrorismi on jättänyt minuun pysyvän jäljen – en kerta kaikkiaan osaa enää kunnioittaa mieskuntoani! Jos 30 eri viestiä kehottaa minua turvautumaan Viagraan tai hankkimaan peniksenpidennysvekottimen, niin pakkohan jonkun niistä on olla oikeassa! Joka aamu avaan sähköpostini jo valmiiksi lamaantuneena – jälleen pitäisi kaluani pidentää.

Kun hetkellisestä lamaannuksesta nousee työkuntoon, herää kapina. Mistä tuokin nimimerkki Patrik tietää, että olen edes kiinnostunut seksistä? Entä jos olenkin tyytyväinen Luojan luomiiin vehkeisiini. Mitä helvettiä se tyrkyttää perverssejä vempaimia sähköpostiini joka aamu ja ilta. Mutta sitkeä on tuo Patrik. Ei auta vaikka kirjoittelen sille minkälaisia vastineita tahansa. Se itsenäisesti väittää, että mulla on liian pieni penis.

Mutta jonkunhan on pakko näitä ostaa, eihän viestejä muuten läheteltäisi? Joku raukka ei uskalla mennä lääkäriin hakemaan potenssilääkettä, vaan turvautuu netin ihmepillereihin. Hurja terveysriski – näin sanovat tutut tohtorit.

Tiesitkö muuten, että maailmassa 98% sähköposteista voidaan luokitella roskapostiksi. Hirveätä ajan ja rahan haaskausta, kun tietoverkot pursuavat puoli-ilmaisia yliopistotodistuksia, kelloja ja naisseuraa. Työpäivästäkin kuluu iso osa viestien perkaamisessa.

Patrik, viestisi on mennyt jo perille. Etkö voisi jättää minua rauhaan? Ainoan lohdun penisongelmaani toi kollega, joka myönsi, että hän vastaanottaa nuo samat viestit joka päivä. Hetkinen, mutta kolleganihan on nainen. Ehkei vehkeessäni olekaan mitään vikaa.

Vailla oikeaa ja väärää?

2008-01-17T13:28:00.000+02:00

Ilta-Sanomat on jälleen mukana jalossa ja upeassa kansalaishankkeessa. Lehti on perustanut nettisivustolleen vetoomuksen maan hallitukselle, jonka allekirjoittaneet vastustavat lasten seksuaalista hyväksikäyttöä. Vetoomuksen pääajatus kuuluu näin: Me allekirjoittaneet toivomme, että päättäjät tekevät kaikkensa taatakseen lapsille turvallisen lapsuuden. Hallelujaa! Näin pitääkin ajatella.

Joku minua tässä Ilta-Sanomien hankkeessa kuitenkin risoo. Ensinnäkin, onko edes rikosoikeudellisesti mahdollista olla eri mieltä vetoomuksesta? Oudolta tuntuu vaikkapa Kotikadusta tutun kansanedustaja Risto Aution kuva lehden nettisivuilla, jossa hän vakavan näköisenä kynä kädessä allekirjoittaa EI HYVÄKSIKÄYTÖLLE –paperia. Jokin aivottomuus tekee tästä hankkeesta naurettavan. Julkkikset huomiontarpeen nimissä kirjoittelevat nimiään itsestään selviin papereihin. Ei lapset paljon kiinnosta, pääasia, että kuva on komea!

Kristillisen etiikka perustuu ajatukselle, että jokainen ihminen uskonnollisesta taustastaan riippumatta ymmärtää oikean ja väärän eron. Tämä luonnolliseksi moraalilaiksi kutsuttu ihmisluonnon ominaisuus kuuluu omaantuntoon, jonka ajatellaan olevan peräsin Luojalta. Ihmisten moraalitaju on puutteellisen kasvatuksen ja synnin kautta kuitenkin turmeltunut, ja sen vuoksi maailmassa on niin paljon valheellista ja väärää.

Ilta-Sanomien vetoomus on taas yksi esimerkki luonnollisen moraalilain rappiosta. Kun itsestään selvistä asioista aletaan tehdä vetoomuksia, kertoo se mielestäni siitä, että käsitys oikeasta ja väärästä on hämärtynyt. Vetoomuksen tarkoituksena on ikään kuin vakuutella itselle, että onhan se niin, ettei lapsia saa käyttää hyväksi, onhan? Vai, voisiko rakkauden rajoja laajentaa vaikkapa naapurin 12-vuotiaaseen tyttöön. Eihän se ole oikein?

Nyt kerron teille arvoisat allekirjoittaneet: Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö on aina ja kaikkialla synti ja rikos. Ei siitä tarvitse tehdä vetoomusta. Tai miltä kuulostaisi vetoomus vanhusten puolesta: Ei tapeta mummoa insuliinilla. Entäpä, koiran silmiä ei saa puhkoa. Haloo! Onko siellä ketään!

Tietenkin Ilta-Sanomien vetoomuksella on oma arvonsa huomion herättäjänä ja asioiden käsittelijänä. Julkisuustemppujen varaan laadittujen aivottomien vetoomusten sijaan olisi kuitenkin keskityttävä ongelmien todelliseen ratkaisuun. Vielä ei ole liian myöhästä pelastaa monta hyväksikäytetyn lapsen mieltä ja kehoa.

Muuttolintu nimeltään Mikko

2008-01-15T19:48:00.000+02:00

Niin kuin muuttolintusen tie… Paljon olen taivaan lintujen elämää miettinyt, kun muuttolaatikoita viime viikonloppuna kanniskelin. Ei taida Sylvian joululaulusta tutulla kerttusella olla kovinkaan paljon muuttokuormaa mukanaan, kun se Etnan juurella Sisiliassa laulaa. Ihminen on varmaan ainoa otus maailmassa, joka raahaa omaisuuttaan ympäri maata ja maailmaa. Hullua hommaa. Raamatussakin sanotaan, että katsokaa taivaan lintuja…

Muuttaminen ottaa koville niin aikuiselle kuin lapsellekin. Fyysinen rasitus kalusteiden kantamisessa ja vessan puunaamisessa edesauttaa sentään henkistä sopeutumista. Vanhan asunnon pölyvuoret ja kirjaimellinen vanhojen julisteiden ja taulujen repiminen edistävät kuitenkin uuteen siirtymistä. Väkivalta on vähempää, mitä enemmän talon oma väki osallistuu muuttoon. Vanhojen esineiden ja valokuvakansioiden hypistely piirtää elämästä kaaren, jonka toisessa päässä on uusi koti ja uudet haasteet.

Kun vaihdetaan maisemaa, lapset ovat sosiaalisesti tukalimmassa asemassa. Miten nelivuotias pitää itsenäisesti yhteyttä ensimmäiseen lapsuuden ystäväänsä? Tässä vanhemmilla on hurjan suuri rooli. Muistan, kun kaverini muutti Ruotsiin 12-vuotiaana – se on ainoa kerta, kun olen itkenyt miehen perään.

Uusi talo, uusi elämä, uusi alku. Siinä on toivon säteet tälle muuton jälkeiselle viikolle. Kun lasten sängyt oli muuton jälkeisenä iltana saatu koottua ja lakanat paikoilleen, pieni tyttäreni kysyi hauraalla äänellä:” Isi, koskaan mennään taas omaan kotiin?”. ”Hyvää yötä, Jeesus myötä”, vastasin.

Tätä ei ymmärrä Erkkikään?

2008-01-11T14:36:00.000+02:00

Voi Erkki minkäs teit! Skepsis ry:n 20-vuotisjulissa puhunut ex-ministeri Erkki Tuomioja tyhjensi pajatson kertaheitolla. Hän tuli ulos ”uskontokaapista” ja tunnustautui julkisesti ateistiksi. Katkeroituneen, poliittisessa illassa olevan mieshenkilön tunnustus ei paljon aplodeja ansaitse. Raukkamaista oli tulla ”kaapista ulos” vasta nyt, monta kristittyä äänestäjää sumuttaneena.

Otan Erkin puheesta muutaman kohdan ja totean vastaväitteen.

Ensimmäinen väite: Kun puhut Muhammed-kuvien kohusta, kysyt, miksi meidän pitäisi hyväksyä minkäänlaista sanavapauden rajoittamista sen vuoksi, että se loukkaa joidenkin uskonnollisia tunteita.

Erkki hyvä, eivätkö uskonnolliset tunteet ole mielestäsi yhtä arvokkaita kuin tunteet yleensä. Onko ne jotenkin alemmassa kastissa? Onko siis tunteiden loukkaaminen noin yleensäkin sallittua sananvapauden nimessä? Onko siis kaikkialla oikeus vaikka haukkua pyöreää teinityttöä lihavaksi siaksi. Niinkö Erkki? Sekö edistää kannattamaasi rauhaa maailmassa?

Toinen väitteesi: Pidät kaikkea taikauskoa, puoskarointia, hyötytarkoituksessa harjoitettua huijausta ja erilaista huuhaalääkintää paitsi vastenmielisinä niin usein myös ihmisten terveydelle vaarallisina ja heidän henkistä tasapainoa uhkaavina.

Kerronpa Erkki sinulle esimerkin. Isoäitini sairasti parantumatonta leukemiaa. Lääkäri antoi hänelle neljä vuotta elinaikaa. Kun aika alkoi olla täysi ja elinvoima hiipumassa, isoäitini vaihtoi kemiallisen lääkinnän luonnonlääkkeisiin ja tuli uskoon. Hän eli vielä seitsemän elinvoimaista vuotta.

Olen vaihtoehtoisen lääkinnän suhteen varovainen, mutta en ole valmis missään vaiheessa viemään potilaalta toivoa. Jos luontaistuotteet toimivat jonkun kohdalla, niin upea juttu! Toivo on ilmaus uskosta. Sen viemien ihmiseltä lyhentää elinikää ja on syntiä.

Kolmas väite: Erkki, sinun mielestäsi kaikkien tulisi pyrkiä suojelemaan alaikäisiä lapsia siltä, että heitä ennalta määrätään jonkin uskonnon kannattajaksi; ettei heidän mieltään myrkytetä. Tällainen johtaa usein monenlaisiin ongelmiin sekä vaikeuksiin hahmottaa maailmaa oikealla tavalla.

No tuota nyt ei usko erkkikään. Siis Erkki hyvä, annat ymmärtää, että uskonnollinen ihminen on mieleltään myrkyttynyt ja moniongelmainen. On varmasti niitäkin tapauksia, mutta väitän, että vakaumuksellisen ateismin ja muun uskonnottomuuden piirissä on vähintään yhtä paljon välinpitämättömyyttä ja epäinhimillistä käyttäytymistä. Erkille niin pyhä YK toteaa asiakirjoissaan, että vanhemmilla on oikeus pitää lapsistaan huolta ”omien katsomustensa mukaisesti”. Entinen ulkoministeri on siis heittämässä YK:n perusasiakirjoja roskikseen.

Uskon vahvasti, että uskontokasvatus kodeissa ja kouluissa on lapselle paras lahja. Oman kulttuuri- ja uskontotaustan mukainen kasvatus edistää rauhan, tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden arvoja parhaiten tässä ajassa.

Suomi on kuollut! Eläköön Suomi!

2008-01-08T14:03:00.000+02:00

Tuntematon sotilas ampui minut eilen. Ja kunnolla sattuikin. Tajuntaa laajentava teatteriesitys Kansallisteatterissa sai yleisön poreilemaan, toiset raivoisasta innosta, toiset vihasta ja pettymyksestä.

Kristian Smedsin tulkinta Linnan Tuntemattomasta oli videopelisukupolven ilotulitus ja surumarssi tämän maailman puolesta. Esitys repi Linnan teoksen sivut riekaleiksi ja ”turkkamaisella” raivolla huusi pullamössösukupolven tuskaa. Suomi on kuollut! Eläköön Suomi!

Esityksessä oli paljon vastenmielistä: Vammaisen Honkajoen pilkkaaminen muistutti Hurstin leipäjonon kasvatin raiskaamista. Alokas Susi muuttui koiraksi, ja patoutunutta ryssävihaa purettiin moukaroimalla Lada. Patoutunutta vihaa - sitä todellakin oli näyttelijöillä ja ohjaajalla. Kolmekymppisten vihaa edesmennyttä ahnetta sukupolvea kohtaan, joka on myynyt Suomen halvalla, pelottavan halvalla.

Esityksessä oli paljon hyvää ja oivaltavaa: Videokuvauksen käyttö kipusi huimalle taiteelliselle tasolle uppoutuessa korsun sisäisiin maailmoihin ja lämpökamerakuviin. Tuskin koskaan Suomen teatterin historiassa on kamera ollut näin suuressa roolissa. Lavasteiden, näyttämön ja jopa katsomon (!) käyttö esityksessä oli suvereenia ja näyttävää. Yleisö oli mukana sota-show`ssa, jossa sodan mielettömyys ja ihmisen ”pihallaolo” saivat psykedeeliset puitteet.

Tuntematon ampui minua syvälle. Yhden nukutun yön jälkeen olen vielä kovin kesken. Pakko nähdä tuo ”biisi” uudelleen. Ainoa, mikä jäi raapimaan rintaa, oli yleisön kummalliset reaktiot. Kun CP-vammaista Honkajokea talutettiin näyttämölle, osa kaksikymppisistä nauroi? Miksi? Onko vammaisuudessa jotain hauskaa? Vai onko se pelkoa, johon reagoidaan hysteerisellä tavalla?

Lopuksi Tarjakin sai osuman. Suomi on kuollut! Eläköön Suomi!

Mihin katosi joulu?

2008-01-07T11:58:00.000+02:00

Suomalaiset kutsuvat itseään mieluusti jouluihmisiksi. Naistenlehdet ovat väärällään joulukoristeilla vuorattuja julkkiskotejaan esitteleviä ”lätkävaimoja” ja entisiä tv-tähtiä. ”Jouluihmisyys” on mitattavissa ikään kuin koristeiden yhteispainon tai torttutaikinan neliömäärän mukaan. Joulun kristillistä sanomaa ei nykyiseen ”jouluihmisyyteen” tarvitse enää sekoittaa. Harvassa ovat ne keltaisen lehdistön jutut, joissa seimen lapsi olisi keskiaukeamalla.

Väitän, että suomalaiset ovat tuhonneet kristillisen joulun. Annan muutaman esimerkin:
1. Kouluissa lauletaan Joulupuu on rakennettu –laulusta vain kaksi ensimmäistä säkeistöä – jätetään Jeesus-säkeistö vain onnellisesti väliin.
2. Adventti ei merkitse enää joulun sanomaan hiljentymistä ja pientä paastoa, vaan mässäily on jouluna firman pikkujouluissa kiivaimmillaan. Tipaton tammikuu on ottanut adventin paikan.
3. Joulu päättyy siihen, kun lahjat on aattona jaettu ja tiskit saatu tiskattua. Joulupäivän sanomaa tuskin monessakaan kodissa enää muistellaan saatikka loppiaista – kirkon yhtä vanhinta juhlaa.

Joulu ilman Jeesusta – mitä se on? Se on jouluruokien syömistä, kuusen koristelua, lahjojen jakamista, joulusiivousta ja blaa blaaa blaa. Mutta miksi? Suurin osa vastaisi, että tavan vuoksi. Jouluna ihmiset uskovat satuhahmoihin, kuten joulupukkiin, koska todellinen messias on helpompi jättää räntäsateeseen norkoilemaan. Joulun Jeesus-lapsi haastaa jokaisen. Haastetta ihmiset eivät uskalla kuitenkaan ottaa vastaan.

Palasin eilen lomareissuilta Kanarian saarilta. Kesäkeleistä huolimatta kanarialaiset viettivät joulua täydestä sydämestä. Kauppakeskuksessakin oli kristillinen symboliikka pääosassa. Lapset saivat käpertyä lapsiparkissa itämaan tietäjien syliin ja kertoa lahjatoiveensa. Kristillistä sanomaa ei peitelty eikä hävetty. Ei oltu liian korrekteja maailman kaikille uskonnoille.

On surullista, että häpeämme joulun evankeliumia niin paljon, että salaamme sen jopa lapsiltamme. Opetusministeriö voisi katsoa itseään peiliin ja palauttaa kouluihin pakolliset joulukuvaelmat ihan vaan lasten oikeuksien tähden. Sillä lapsilla on oikeus tietää, mihin isät kerran uskoivat. Sitä joulun suurinta lahjaa ei saa jättää antamatta täällä pohjoisessakaan. Hyvää loppiaista!

Joosefin housuissa

2007-12-21T09:31:00.000+02:00

Neljä vuotta sitten vanha joululegenda muuttui tarinasta tosielämäksi. Meidän perheeseen syntyi esikoinen, neiti Kesäheinä, joulupäivänä. Sukulaisille ja ystäville olin kirjoittanut joulun alla, että ”tänä jouluna olemme tehneet matkaa pyhän perheen kanssa”. Joulupäivänä ajattelin, että pitiköhän nyt ihan samoja jälkiä seurata! No, neiti Kesäheinä oli kuitenkin hyvin sisäistänyt isänsä ajatukset ja kohteliaasti syntyi Jeesuksen kanssa samana päivänä. Oli siinä läheisillä metkaa irvailla joulukirjeestäni. Joulun lapsen ihme tuli ainakin kerran elettyä täydesti.

Synnytyssairaalan käytävillä mieleeni palasi muistot Joosefista ja jouluevankeliumista. ”Nyt olin oikeasti Joosefin housuissa” – ajattelin. Kun katselin pientä tonttulakkipäistä tytärtäni, tajusin että jokin oli muuttunut perusteellisesti. Enää en elänyt vain itselleni. Olin vastuussa perheestäni ja tuosta pienestä tuhisijasta. Vastuu painoi kokonaista kolme ja puoli kiloa.

Suomalaisen synnytyssairaalan ja Betlehemin eläinsuojan väliin mahtuu aika monta hygieniatasoa. Meillä oli Porvoon sairaalassa perhehuone ja hoitajia ympärillä pilvin pimein, jotka tiesivät kaiken vastasyntyneistä. Joosefin piti luottaa vain omaan vaistoonsa, tallin vieraisiin ja morsiamensa puheisiin. Nykyisessä sairaalamiljöössä helposti kadottaa käsityksen Jumalasta elämän ja kuoleman Herrana. Helposti ajattelee, että pienen lapsen henki on kätilön tai anestesialääkärin käsissä. Joosef ei voinut muuta kuin luottaa Luojan varjelukseen. Parasta terveydenhuoltoa oli rukous. Hoitovirheestä ei voinut valittaa potilaslautakunnalle.

Mitä Joosefin esimerkki voisi antaa isyyden haasteiden kanssa painiskeleville?

Joosefin luottamus ja usko Jumalaan oli horjumaton. Ongelmissa pelko puskee usein puseron sisältä ja kahlitsee koko mielen. Hyvä perheenisä voisi rohkeammin tarttua rukoukseen ja kuunnella Jumalan ohjaavaa ääntä. Joosefille Jumala puhui enkelin suulla, meille Jumalan puhe voi olla jotain muuta. Pääasia on, että pitää korvat auki ja luottaa, että Jumala kantaa.

Joosef oli Jeesuksen kanssa monta kertaa helisemässä. Kasvattipoika oli vähintäänkin erikoinen tapaus. Saattoipa olla Jumalan poikakin. Perinteinen isä-poika-suhde ei varmaan tullut kysymykseenkään. Tuskin Jeesus jaksoi kovinkaan perusteellisesti rakennusmiehen ammattia opiskella. Joosef antoi Jeesuksen olla oma itsensä, eikä murskannut hänen persoonaansa, vaan antoi tilaa. Joosef ymmärsi olevansa pyhän todistaja ja antoi asian hiljaisesti olla. Joosefin esimerkki kasvatti-isän roolista on varmaan monille tuttu. Ei ole kovinkaan helppoa kasvaa ja kasvattaa toisten lapsia. Joosef näki kuitenkin, että kasvatustehtävä oli jo sinänsä arvokas. Tärkeintä oli tarjota lapselle turvallista vanhemmuutta. Joosefin ohje voisikin kuulua:” Varjele lapsuutta!”

Kenkäkauppiaan joulu

2007-12-21T09:30:00.000+02:00

Oli ollut tosi kiireinen jouluaika. Ihmisiä oli riittänyt ihan tohinaksi asti. Oli jouluaatto ja vanhan kenkäkauppiaan joulu oli melkein pulkassa. ”Aah, pian alkaisi jo kauan odotettu joululoma.” – tuumi kenkäkauppias. ”Enää muutama tunti ja sitten voisi laittaa putiikin kiinni koko loppuvuodeksi.”

Jonoa riitti vielä viime hetkille, kun kiireiset bisnesmiehet ostelivat huippukalliita kenkiä lepyttääkseen yksinäisiä vaimojaan. Eipä paljon onnellisia kasvoja jonossa näkynyt.

Yksi sentään erottui joukosta. Satakiloisten miehenjärkäleiden keskellä seisoi pieni poika rähjäisissä vaatteissaan pidelleen koko puodin kauneimpia kenkiä käsissään. ”Mikähän oli saanut tuon pikkumiehen tänään liikkeelle” – ajatteli kenkäkauppias. Ainakin pojalla oli hyvä herkässä.

Kun sitten tuli pojan vuoro, hän hyvin kohteliaasti ojensi kengät kauppiaalle ja sanoi hyvin topakalla äänellä:” Herra kenkäkauppias, ajattelin ostaa nämä kengät äidilleni. Niin, ja voisitko hieman kiirehtiä. Isä sanoi, että ei ole paljon aikaa enää jäljellä.” ”Ei niin, tämäkin liike on enää muutaman tunnin auki” - vastasi kenkäkauppias hymyillen. ” Niin, en minä sillä” – vastasi poika. ” Mutta äiti on jo pitkään ollut sairaana, ja nämä kengät saavat hänet varmasti hymyilemään. Haluan nimittäin, että äiti näyttää kauniilta, kun hän tänä yönä tapaa Jeesuksen.” Mitä? ”Haluan nimittäin, että äiti näyttää kauniilta, kun hän tänä yönä tapaa Jeesuksen.” Niinkö se poika sanoi?

Kenkäkauppiaalla loksahti täysin suu auki. Niin siis, tuon pojan äiti oli kuoleman sairas, ja poika tahtoi ehdottomasti ostaa äidillensä kengät.

Poika kaivoi taskuistaan joka kolikon yksitellen ja asetteli ne riviin kassalippaan viereen. Kengät maksoivat 50 euroa. Poika ja kauppias laskivat rahat. 20 euroa. Pojan ilme muuttui synkäksi. Hän purskahti itkuun ja sai kyynelten läpi sanottua:” Mutta, kun äiti on joka joulu tätä ennen laittanut meidän joulun kauniiksi. Minä olisin niin halunnut tehdä hänet tänä jouluna onnelliseksi!”

Kauppiaan sydämessä jokin liikahti. Hän kaivoi tiskin alta lahjakortin. Ja sanoi:” Kuule poika, onneksi olkoon. Olet tämän liikkeen miljoonas asiakas ja sen kunniaksi saat 30 euron arvoisen lahjakortin.” Pojan ilme kirkastui. Hän laski nopeasti rahansa ja lahjakortin yhteen. Tasan 50 euroa. ”Mutta sittenhän minä saankin ostettua nämä kengät äidille.” – poika hihkui. ” Et arvaakaan miten kauniilta äiti näyttää näissä kengissä.” Poika ei voinut pidätellä riemuaan, kun hän pinkaisi kotiin! ” Hyvää joulua” – hän vielä huikkasi oven suusta.

Kenkäkauppias oli hämillään tästä pojan vierailusta. Jotain joulun ihmeestä oli tapahtunut hänen kenkäkaupassaan. Ehkä Taivaan Isä oli lähettänyt tämän pojan kertomaan, mistä joulussa oikein on kysymys.

”Lapsi ja joulu – mikä erottamaton pari” – mietti kenkäkauppias

Vieraasta ystäväksi

2007-12-18T15:45:00.001+02:00

Tunnustan, että olen utelias ihminen. Suoranainen tirkistelijä. Varsinkin kyläreissut tuttavien koteihin nostaa minussa kyylän piirteet esiin.

Uuteen kotiin astuessani kiinnitän ensimmäisenä huomiota talon tuoksuun. Käveleekö vastaan hempeä pullantuoksu vai rasvaisen eineksen löyhkä? Siisteydestä en sinänsä ole tarkka. Tärkeää on, että talossa on elämän ääntä ja makua. Steriili vaikutelma karkottaa. Lisäksi olen kiinnostunut väreistä. Usein mottoni on, että mitä enemmän värejä sen enemmän ihmiset näyttävät tunteitaan.

Perheen vessa on intiimi paikka. Hammasharjat kertovat paljon isännistään, samoin WC-pöntön kansi. Perheen emäntä on usein valloittanut lähes kaikki WC:n kaapit. Ukon partakone ja deodorantti on tungettu vanutuppojen alle pahnan pohjimmaisiksi. Se on miehen osa ainakin kylpyhuoneissa.

Mutta mikä on vieraan osa? Olin yökylässä erässä tuttavaperheessä. Iltapesun jälkeen etsin likinäköisillä silmilläni tuttuun tapaan vieraspyyhettä. Pyyhetelineessä ei ollut vieraalle omistettua pyyhettä. Siellä oli vain perheenjäsenten pyyhkeet ja pyyhe ystävälle. Sinä yön hetkenä minä olin kasvanut vieraasta ystäväksi.

Matkalla joulun ytimeen

2007-12-17T14:00:00.000+02:00

Beetlehemiin on yllättävän lyhyt matka. Vain 60 kilometriä hyvää tietä, niin oltiin perillä. Meitä vastassa oli paikallisten kyläläisten joukko, joka johdatti meidät vaellukselle kuningas Herodoksen maisemiin. Väkeä oli paljon liikkeellä. Toiset olivat tulleet kaukaa idästä. Majapaikat olivat selvästikin kortilla. Meillekin oli tarjolla vain halvat puupenkit.

Eniten tytärtäni huolestutti eräs nuori äiti, joka odotti lasta. Hän ei selvästikään enää jaksanut kävellä, vaan tarvitsi kipeästi paikan, jossa lepuuttaa turvonneita jalkojaan. Ainoa vapaana ollut paikka löytyi eläinten suojasta, tallista. Sinne nuoripari vetäytyi yötä pakoon.

Taivas oli sinä yönä harvinaisen kirkas. Kedon paimenet tutkailivat tähtitaivasta ihmeissään – miten kummallinen yö! Kesken taivastelun yhtäkkiä taivas täyttyi enkelien tanssista, ja suurin enkeli ilmoitti ilosanoman: ”Teille on syntynyt Vapahtaja!” Hölmistyneet paimenet sanoivat toisilleen: ”Nyt Beetlehemiin!”

Ja niin me löysimme Beetlehemin tallin, Marian ja Joosefin ja lapsen, joka makasi seimessä. Niin hauraana ja haavoittuvana makasi pienokainen äitinsä sylissä. Oikeat lampaat ja aasit liittyivät tämän suurimman kertomuksen iloon. Vapahtaja Kristus on syntynyt tänäkin jouluna! Nelivuotias tyttäreni ei millään olisi halunnut lähteä tallista. Vielä kotimatkallakin Marian rooli joulun ihmeessä herätti hurjasti kysymyksiä.

Jeesus-lapsen syntymä on yksi maailman rakkaimmista kertomuksista. Sitä satua haluaa elää todeksi joka joulu uudelleen ja uudelleen. Lohjan Vivamon jouluvaellus toi minulle joulun sydämeen. Pieni joulun lapsi – siinä on joulun suuruus.

Lucia-traumaa purkamaan!

2007-12-12T09:36:00.000+02:00

Huomenna on Lucian päivä, suurten traumojen päivä. Suomenruotsalainen kulttuuri ei kanna mukanaan kovinkaan paljon traumaattisia muistijälkiä, mutta Lucia-kulttuuri tekee tässä erikoisen poikkeuksen. Pienenä pojankoltiaisena huokasin joulun alla usein helpotuksesta, kun poikien keskuudesta ei kuningasta tarvinnut valita. Sen paikan otti aina Jeesus-lapsi. Tyttöjen taakka oli huomattavasti raskaampi. Kerran vuodessa tytöt pantiin paremmuusjärjestykseen, kun valittiin luokan Lucia-neito. Vaaleatukkainen prinsessa sai rinnalleen kaksi apu-Luciaa. Näin jokavuotinen kauneus- ja rankinglista oli valmis, ja taas syntyi tuhansittain särkyneitä prinsessaunelmia.

Omat muistoni Lucia-neidon valintaan liittyvät Oulun Svenska Privatskolaniin. Tuolloin 80-luvun alkupuolen Suomessa Lucian valinnassa noudatettiin sen ankarinta muotoa. Jokainen tyttö kävi luokan edessä kertomassa, miksi juuri hän olisi hyvä Lucia-neito. Tämän jälkeen toteutettiin suljettu lippuäänestys, jonka jälkeen eniten ääniä saanut tyttö kruunattiin Luciaksi. Lisäksi hän sai rinnalleen kaksi ”perintöprinsessaa”. Samalla luokan muut tytöt saivat tietää oman mitättömyytensä. Oli siinä monella kyynelissä pidättelemistä.

Lucian valintakriteerit olivat usein suhteellisen kummalliset. Neidon piti olla vaaleatukkainen, vaikka oikea Lucia oli italialainen ja todennäköisesti tummahiuksinen. Lucia pyhitti elämänsä toisten auttamiseen, eikä hänen ulkonäöstään ole jäänyt historian lehdille mitään mainintaa. Meidän luokalla Lucian valinta oli yksiselitteisesti ulkonäköjuttu. Useana vuonna potin keräsi Satu, joka oli korkeintaan kiinnostunut ulkonäöstään ja tuskin huomasi muita ihmisiä. Lauluääntäkin hänellä oli tuskin nimeksi asti. Mutta kaikki tytöt halusivat olla kuin Satu, sen takia hänet vuosi toisensa jälkeen kruunattiin Luciaksi.

Mikäli jossain koulussa ja päiväkodissa vielä vietetään Lucia-juhlaa, pitää valintakriteereitä muuttaa rankasti. Tässä mielenterveydellisesti kestävän Lucia-juhlan ohjeet opettajille:

1. Ohjaaja valitsee itsevaltaisesti Lucian ja ”perintöprinsessat”
2. Lucia-neidon valintakriteerinä ei saa olla pelkästään ulkonäkö
3. Luokan auttavaisin tyttö pitäisi valita Luciaksi
4. Lucia-neitoa esittävä tyttö tulee vaihtaa vuosittain

Annetaan vielä puheenvuoro yhdelle traumatisoituneelle aikuiselle naiselle. Ulrika kirjoitta Lucia-angstistaan näin:

” En ikinä päässyt Luciaksi, koska minulla oli tumma tukka. Ekaluokalla koin kuitenkin olevani vahvoilla. Valttikorttini oli kantava ääni. Kaikki luokan tytöt lausuivat malliksi Lucia-runon, ja minä yritin lausua sen mahdollisimman lujaa. Sain kehuja, mutta tukkaongelma pysyi. Blondi voitti.” (Nyt 49/07)

Huh, oikein puistattaa ajatella, miten paljon pahaa sai aikaan koulun Lucia-juhlat. Onneksi en ollut tyttö. Säästyin edes yhdeltä kolhulta.

Sairaan terve

2007-12-11T13:51:00.001+02:00

Kuolemanpelko on varmaan peloista pahimpia. Omalla kohdallani kuolemanpelko hiipi salakavalasti karvan alle kolmekymppisenä. Aloin ravata lääkärissä kaiken maailman kremppoja esittelemässä. Milloin oli borrelioosia reidessä ja pistelyä rinnassa. Googlen hakusanoina käytin pääasiassa eri tautiennimiä. Ja kun taudin kuva netistä selkeni, osasin tunnistaa kaikki oireet itsessäni.

Hämmästyttävintä tässä sairaudeksi muuttuneessa luulosairaudessa oli se, etteivät lääkärit kovinkaan selvästi kyseenalaistaneet tätä hourailua. Rauhassa sain ravata valkotakkien puheilla, ja aina jonkun reseptin sain mielenrauhaani tukemaan.

Pari vuotta kierrettyäni törmäsin kuitenkin vähän sitkeämpään lääkäriin. Hän kuunteli ensin vaivani ja kysyi:" Onko minulla kaikki muuten kunnossa?" Kauhistuin. Ai miten niin. Näkyykö se päällepäin! Lääkäri jatkoi:" Niin, että pelkäätkö enemmän elämää vai kuolemaa?" Olin entistä hämmentyneempi, mutta sain lopulta soperrettua, että kuolemaa. "No siinä tapauksessa", lääkäri sanoi, " Mitä, jos alkaisit elää?" Täh, oliko se noin yksinkertaista?

Matkailu supistaa

2007-12-10T13:23:00.000+02:00

Matkailu supistaa. Tämä jo Alivaltiosihteerin lanseeraama ”sutkautus” muuttui tosielämäksi viikonlopun Latvian reissulla. Kun maailmaa katsoo hetken riikalaisen silmin, on taittovirheen mahdollisuus huomattava. Kulttuurien erot nyrjäyttävät muutakin kuin kielen. Silti on äärimmäisen terveellistä sukeltaa toisen maan tapoihin. Jälleen muistaa, mikä maa oli mansikka ja mikä mustikka.

Matkamme alkoi Suomen raikkaimmalta lentokentältä Tampereen Pirkkalasta. Jotain kentän tasosta kertoo jo kentän suurin kyltti Finnair Cargo; tavaraa on rahdattu tonnikaupalla tästä läävästä jo vuosikymmeniä. Seuraavaksi tuhosimme hetken ilmakehää ja majoituimme Riikan maineikkaampaan majoitusliikkeeseen, Hotelli Rigaan. Olimme varannet savuttoman huoneen ja toivoneet parisänkyä. Huoneeseen päästyämme vastaan käveli vastapoltetun röökin käry, ja sängyt olivat erillään. No, joku sanoo, että ei se vaihtamalla parane. Olen eri mieltä. Kyllä se paranee! Uusi huoneemme oli sentään jo viime vuosisadan puolelta. Vettä tuli tosin vasta seuraavana aamuna.

Riika on kaikesta huolimatta yksi Euroopan kauneimmista kaupungeista. Upea Tuomiokirkko, Pietarin kirkko, Vanhan kaupungin rakennukset ja Daugava-joki jättivät sydämeen lämpimän tunnon. Ei sivistys ole aina vedestä kiinni. Joskus asioilla on paljon syvemmät pohjavärit.

Reissun loppupuolella menimme eläviin kuviin katsomaan romanttista amerikkalaista komediaa. Onneksemme elokuvaa ei ollut dubattu, vaan kuulimme Amerikan englantia latvialaisella tekstityksellä. Komedia leikitteli taitavasti ikärasismilla ja Botox-huumorilla. Herkässä loppukohtauksessa tartuin rouvaan kädestä kiinni merkitsevästi. Kun leffan sankari viimein tunnusti rakkautensa ikäistään huomattavasti vanhemmalle vastanäyttelijälleen, latviankielinen teksti kuvasi miehen puhetta sanalla: PASKATIES! Me molemmat räjähdimme hulvattomaan nauruun, jolloin koko teatteri tuijotti meitä paheksuen. Mutta mieti nyt vaikka itse, jos leffan romanttisimpaan kohtaan tulee alatekstiksi PASKATIES, saattaa se hieman horjuttaa tilanteen herkkyyttä.

Viime yönä avasimme jälleen kotioven Suomessa. Lapset tuhisivat huoneessaan hellyttävästi. Naapurin setä ja täti olivat pitäneet heistä hyvää huolta. Avasin radion, joulu tuli kynnyksen yli. Hanasta tuli lämmintä vettä. Mietin, miten onnellinen olinkaan. Joskus pitää mennä kauas, jotta näkee lähelle. Mieletön viisaus. Eikä edes omani.

Kiitos Elisan mies!

2007-12-07T10:47:00.000+02:00

Olipa jotenkin latteat Linnan juhlat! Tunnelma oli niin kuin Vaalimaan rekkajonossa –odottamista ja ruuhkaa, ja matka on vielä pahasti kesken. Mistähän Linnan väljähtynyt tunnelma oikein johtui? Oliko Jokela painanut suurimman osan päät alas vai alkaako Linnan juhlat jo kyllästyttää, niin harvoja uusia naamoja siellä näkyi.

Suomi-neito on nyt 90-vuotias. Jotain maamme henkisestä tilasta kertoo se, että kun pankinjohtaja Wahlroosilta kysyttiin, mitä kuuluu tänään Suomelle, hän puhui vain Suomesta taloudellisena toimijana. ”Hyvin olemme pärjänneet globalisoituvassa maailmassa”, tokaisi veli Björn. Kuules Nalle, maailma todella on globaali! Sen sanoi J. Karjalainen jo vajaa kymmenen vuotta sitten.

Aika harva puhui Linnassa Suomen henkisestä hyvinvoinnista. Talous on selvästi kaapannut Suomessa Jumalan aseman. Menestymme kaikenlaisissa PISSA-tutkimuksissa, mutta silti suomalaiset voivat henkisesti huonommin kuin koskaan. Kuka olisi nyt se ääni, joka todella ravistelisi Suomen leijonan hereille. Halosesta ei ole siihen, ei Vanhasesta, tulee Moosesta ikävä.

Mutta missä oli kirkko? Kirkko esiintyi eilen yhtä pönöttävästi ja epädynaamisesti kuin valtiovaltakin. Itsenäisyyspäivän jumalanpalvelus oli taas kerran kuolettavan pitkäveteinen, laiska ja tylsä. Ei itsenäisyyspäivän jumalanpalveluksia kannata uudelleen joka vuosi televisioida. Kaivetaan vain vanhat nauhat, niin homma menee täydestä. Kaava on kuitenkin aina sama: Aluksi saarnavuorossa oleva piispa sanoo jotain muka näppärää rouva presidentille. Sen jälkeen kuullaan jokin käsittämätön sovitus/intro päivän psalmiin. Sitten ministeri lukee kerran vuodessa Raamattua ja piispa pitää isänmaallisen saarnan. Loppuun kuullaan urkukoraali. Se on siinä. Olisipa todella virkistävää, jos joku vuosi valtiollinen jumalanpalvelus toteutettaisiin aivan uudella tavalla. Unohdettaisiin urut, Viva Vox ja Cantores Minores. Pyydettäisiin Juha Tapio tekemään virsi isänmaalle, ja kaava voitaisiin soveltaa Tuomas-messusta. Mitäs siihen sanot?

Eilinen oli masentavin itsenäisyyspäivä, jonka olen koskaan viettänyt. Ainoan piristävän poikkeuksen teki Linnan juhlissa näyttäytynyt Elisan mainoksesta tuttu ” se pitempi ja hoikempi” mies. Jonkun sukulaisritarin käsipuolessa se sinne tuli. Siihen vaimoni tokaisi:” Kato, Elisa!” Kiitos sinulle Elisan mies, joka teit itsenäisyyspäivästäni kuitenkin elämisen arvoisen.

Kirkoille pidennetty sunnuntaiaukiolo?

2007-12-05T14:04:00.000+02:00

Joka vaalikauden alussa pidätellään kirkossa hengitystä: Miten käy kauppojen aukioloaikojen? Valjastetaanko viikon ainoa pyhäpäivä markkinavoimien käyttöön? Sitä kyselee moni kirkonmies- ja nainen. Vanhasen Kakkonen piti sentään vielä kyntensä, eikä vapauttanut kaupan aukioloaikoja täysin. Huh, monella kirkonmäellä huokaistiin helpotuksesta.

Eikö tässä ajatuskulussa ole kuitenkin jotain pielessä? Sen sijaan, että taivasteltaisiin kaupan aukioloaikoja, olisi sunnuntaista saatava kunnon aukiolopäivä kirkoille. Ei riitä, että kaupat pidetään sunnuntaisin kiinni. Jonkin olisi oltava auki. Hei, seurakunta X siellä jossain, herää valvomaan sunnuntaisin!

Virsirunoilija ja kirjailija Anna-Mari Kaskinen kirjoittaa Kotimaan blogissa asiasta osuvasti:” Jokaisella seurakunnalla voisi olla oma sunnuntaistrategian. Messun jälkeen sunnuntai voisi jatkua avoimien ovien päivänä: Kirkkoon voisi piipahtaa milloin vain päivän kuluessa lepäämään, rukoilemaan ja tapaamaan tuttuja. Tasatunteina olisi pieni rukoushetki.” Upea ajatus Anna-Mari!

Lisäisin vielä tuohon maittavan lounaan lapsiperheitä ja vanhuksia varten. Lisäksi lapsiparkki voisi olla mainio juttu, jotta vanhemmat pääsisivät hetkeksi kahdestaan kävelylle tai vaikkapa vaateostoksille. Saisi isikin uudet kalsarit.

Totta kai sunnuntain ”haltuunotto” seurakunnissa vaatisi työvuorojen uudelleenjärjestelyjä ja tahtoa. Sunnuntai on kuitenkin ylösnousemuksen päivä, kirkon oma päivä. Jo kymmenen käskyäkin velvoittaa pyhittämään sunnuntain. Parempaa paikkaa pyhittämiselle tuskin on kuin kirkko. Ja parempaa aikaa tuskin on kuin sunnuntai.

Snapsi-pappi avautuu!

2007-12-04T14:10:00.000+02:00

Itsenäisyysviikon Hesarin Nyt-liitteessä snapsia nosteli tutun näköinen mies. Poppipappinakin tunnettu radiojuontaja Mikko Salmi edusti "kevyellä otteella, mutta tosissaan" tehdyssä lehtijutussa uskontoa, kun itsenäisyyspäivän hengessä kohotettiin maljoja isänmaalle. Jutussa kotomaata edusti Kenraali Gustav Hägglund ja kotia Riitta "entisenalkonpääjohtajanvaimo" Suominen. Kattaus oli Helsingin Suomalaisella klubilla komea. Tunnelma oli hilpeän isänmaallinen.

Kun lehti perjantaiaamuna kolahti luukusta, olin tavallista enemmän hereillä. "Mitäköhän toimittaja oli hetkestämme kirjoittanut?" tuumiskelin. Ja mainio juttuhan se oli. Nyt-liitteen hengen mukaan ajankohtaisia asioita on tapana käsitellä humoristisesti, kieli vyön alla. Siinä oli oivallisesti onnistuttu.

Kun suostuin juttuun mukaan, tajusin, että jotkut tahot varmaan kyseenalaistavat papin osallistumisen snapsien maisteluun. Ja oikeassa olin. Naisten päihdejärjestö Valkonauhaliitto pahoitti jutusta mielensä. Valkonauhaliitto siteerasi kirkon päihdestrategiaa yksipuolisesti ja väitti viestissään minun kannustavan nuorisoa ryyppäämään. Jos juttu irrotetaan asiayhteydestä, voi todellakin sellaisenkin kuvan piirtää. Minun mielestäni jutussa oli kyse ainoastaan hyväntahtoisesta tavasta nostaa itsenäiselle Suomelle malja. En usko, että on edes kirkon päihdestrategian mukaista osoittaa, että kirkon edustaja ei juo alkoholia lainkaan. Kohtuus kaikessa - se on paras elämänohje, jonka olen koskaan oppinut.

Valkonauhaliiton edustamat ajatukset kirkon roolista raittiustyössä edustavat mielestäni vanhakantaista ja mustavalkoista käsitystä alkoholin käytöstä. Ymmärrän, että niille, jotka ovat riippuvaisia alkoholista, pisarakin on liikaa. Heille en suosittele ryyppyä edes isänmaan kunniaksi! Kirkon jäsenistä suurin osa ei kuitenkaan ole alkoholiriippuvaisia, voisiko juhlan kunniaksi kirkkokin tarjota raivoraittiudelle vaihtoehdon?

Loppuun haluan todeta, ettei osallistumiseni Nyt-liitteen juttuun ollut osa alkoholipoliittista ohjelmaani. On kyllä herkullista ajatella, että yhdellä pienellä papilla voisi olla niin suuri valta, että tekemiseni romuttaa koko kirkon, päihde-, liikunta-, ja terveysjärjestöjen tähänastisen työn. Jos todella on niin, että minulla on näin käsittämättömän paljon valtaa, haluan nyt antaa Suomen nuorisolle oman testamenttini:

- Älä juo viinaa
- Älä tupakoi
- Nauti seksistä
- Käytä kondomia (paitsi, jos olet liian uskovainen)
- Urheile säännöllisesti
- Rukoile päivittäin
- Kunnioita lähimmäistäsi
- Elä ihmisiksi
- Älä syö keltaista lunta
- Älä juo hassista

Liimaa Jeesus-lapselle, kiitos!

2007-12-03T09:54:00.000+02:00

Joosef oli tosi huonossa kunnossa. Useaan otteeseen se kaatui nenälleen ja otti tukea Marian hameenhelmasta. Maria oli itsekin viime vuoden aikana kärsinyt kolhuja. Ehkä muutto suurempaan kaupunkiin oli kohdellut Mariaa juuri kaikkein kovimmin. Raskauden uurteet näkyivät yhä Marian kasvoissa.

Aasi oli sentään säilynyt ihmeen hyväkuntoisena. Se hymyili tukevan oloisesti Jeesus-lapselle ja näytti esimerkkiä tallin lampaalle ja härälle. Ainoa todellinen puute oli Itämaan tietäjien lahjat. Kasparin kullasta ei ollut havaintoa, pyhä savu oli haihtunut ilmaan ja mirha oli valunut joidenkin muiden tallin varustusten sekaan.

Mutta kaiken keskellä makasi Jeesus-lapsi seimessä yhtä hauraana ja vahvana kuin vain Jumalan Poika voi. Pitäisiköhän ottaa vähän liimaa avuksi? Joo. Näin se käy. Nyt ei Joosef enää horju. Korjaan vielä Marian ryhtiä ja, ai niin ne lahjat. No olkoon. Kullan mä kaivan vielä jostain laatikon pohjalta ja laitan seimen eteen kynttilän. Nyt se on valmis.

Niin, jos jollekin jäi vielä vähän epäselväksi, niin esittelin tässä eilisillan jouluvalmistelujani. Minun tehtäväni on usein juuri jouluseimen rakentaminen. Tänä vuonna tehtävä tuntui erityisen jännittävältä, koska olimme kesällä muuttaneet Porvoosta Helsinkiin ja joulutavarat oli taas siirretty varastosta toiseen. Onneksi tosiaan kaikki oli säilynyt suhteellisen ehjänä ja seimi asetettiin kunniapaikalle uuden takan reunalle. Lopuksi sytytettiin joulutähti, vähän jouluglögiä ja adventti oli alkanut.

Monen joulu alkaa, niin kuin meilläkin, rakentamisella. Vanhat joulutavarat kaivetaan ullakkokomeron kätköistä ja asetellaan tutuille paikoille. Jouluvalot viritellään ikkunaan ja kerrotaan näin naapureillekin joulun odotuksesta. Keittiöstä tulvii joulutorttujen, pipareiden ja sahramipullien tuoksua. Joulu ja joulun odotus ovat aistien suurta juhlaa. Kerrankin me luterilaiset uskallamme nauttia tuoksuista, mauista, kauniista esineistä ja musiikista. Kauneuden kaipuuta ja tajua meillä on, ainakin jouluna. Ehkä se tekee juuri joulusta niin kaivatun, tärkeän juhlan.

Sen lisäksi, että joulu rakennetaan, joulu myös rakentaa. Kun ikkunoihin syttyy tähdet ja kodeissa jouluaskartelut ovat kiivaimmillaan, joulu ikään kuin rakentuu meissä. Joulu on kristillisistä juhlapyhistä helpoimmin avautuva, koska ihmiset tekevät tietä joululle. Adventtikirkkoon on helppo saarnaakin valmistaa, koska jokainen on tehnyt oman versionsa jo kotona tai matkalla kirkkoon. Kerrankin kirkkokansa ja pappi ovat hyvin perillä siitä, mistä kirkossa puhutaan, ja varsinkin siitä, mitä siellä lauletaan.

Hoosianna, Daavidin Poika, kiitetty olkoon hän! Kiitetty Daavidin Poika, joka tulee Herran nimeen! Siunattua adventin aikaa!

Joulun ihmeitä tekevä rauha

2007-11-30T05:37:00.001+02:00

Jouluun valmistautumiseen liittyy paljon traditioita ja ”pakollisia” kuvioita. Monissa perheissä sukelletaan piparkakkutaikinaan nenänpäitä myöten sillä seurauksella, että puolet taikinasta päätyy herkkusuihin ennen kuin ukko- ja akkapiparit ovat edes paistuneet. Isä kiikuttaa paleleville varpusille oman lyhteen ja joulusiivouksesta eivät edes perheen pienimmät pääse livistämään. Hyvä niin! Joulun on koko perheen juhla, johon kaikki antavat oman panoksensa.

Minun jouluaikani alkaa ensimmäisen adventin aattona, jolloin tasan kello 18 syttyy adventtitähti makuuhuoneen ikkunaan ja lauletaan Uuno Klamin joululaulu Taivahalla syttyi juuri. Tuoreen sahramipullan tuoksu on täyttänyt koko talon jo aamusta alkaen ja nyt tähden sytyttyä on vihdoinkin lupa maistaa tämän vuoden ”pullasatoa”. Sen jälkeen nautimme maljalliset glögiä ja kuuntelemme joulumusiikkia. Ensimmäisenä levylautasen valtaa ABBA-yhtyeestä tutun Agnetan joululevy. Sen enkelimäiset sovitukset nostavat viimeistään joulun odotuksen tunteet pintaan.

Joulun aika on lastattu monilla odotuksilla ja toiveilla. Lapset odottavat suuria ja kovia paketteja, vanhemmat hetken lepoa hektiset työelämän pyörityksestä ja isovanhemmat riemullista yhdessäoloa. Kaikesta kiireestä ja jouluhässäkästä huolimatta jouluun sisältyy mahdollisuus. Rakkaiden kohtaamiseen kätkeytyy mittaamaton voimavara, joka kantaa arkeen ja uuteen vuoteen.

Kun jouluaatto kääntyy illaksi koittaa viimein rauha. Ei mitään keskeneräistä, ei mitään ylimääräistä. Vain sinä, rakkaat ihmiset ja joulun ihmeitä tekevä rauha. Vapahtaja on syntynyt, Rauhanruhtinas on tullut keskellemme! Anna rauhan parantaa. Tuon rauhan nimi on rakkaus.

Varttia vaille kolme

2007-11-28T09:06:00.000+02:00

Kaverini äiti sairasti kolme vuotta uuvuttavaa syöpää. Sairauden viime vaiheessa tuska yltyi niin sietämättömäksi, että kaverini tosiaankin pelkäsi äidin kuolemaa ja varsinkin sitä, ettei kuolema vielä tulisikaan. Lopulta tauti nujersi äidin ja hän pääsi lepäämään. Varttia vaille kolme – silloin äidin hengitys taukosi.

Monet kerrat kaverini oli huudellut ja kironnut yläkerrankin suuntaan, että miksi ihmisen täytyi niin kärsiä? Mutta vastauksia vaille hän oli useasti jäänyt, niin hän ainakin koki.

Kun äiti oli nukkunut pois, muu perhe lähti sairaalasta kotiin. Yön hämärissä koti tuntui jotenkin erilaiselta, kylmemmältä ja vieraammalta. Jotain oli lopullisesti muuttunut. Kodin hengetär oli poissa. Ei äitiä voinut mikään korvata.

Mutta jotain muutakin outoa oli ilmassa. Kodin tunnusmerkki – kaappikellon äänikin – oli poissa. Kaappikello oli äidin suvussa kulkenut ikivanha koristeellinen kello, jonka äidin isoisä oli aikanaan veistänyt. Kaverini päätti mennä vetämään kellon uudelleen käyntiin, ikään kuin elämän jatkumisen merkiksi. Pimeässä hän kaivoi vetoavaimen kaapin sisuksista ja kohottautui kellotaulun luokse. Varttia vaille kolme. Ihme ja kumma. Eikö olekin?

Enemmän kuin tuhat sanaa

2007-11-27T07:41:00.000+02:00

Keväällä Helsingin tuomiokirkkoon kävi tutustumassa eka-tokaluokkalaisten koululaisryhmä. Virkaintoinen opas kierrätti minuuttitolkulla pieniä natiaisia ympäri suurta katedraalia ja luennoi tarkasti tuomiokirkon historiasta. Vähemmästäkin oli pienillä nuppi sekaisin.

Uuvuttavan kierroksen jälkeen oli kryptaan katettu mehutarjoilu. Janoinen pikkuväki joi mehunsa vauhdilla. Vierailun lopuiksi kirkon opas kysyi vielä lapsiryhmältä, oliko jollain jäänyt vielä jotain kysyttävää tai asiaa, joka oli jäänyt mieltä askarruttamaan. Silloin erään pienen tytön ilme muuttui vakavaksi. Opas huomasi tytön keskittyneen hahmon, ja pyysi tyttöä kertomaan, mitä oikein oli mielessä. Tytön huuli alkoi väpättää ja hän sanoi:” Mulla on tosi pienet luistimet”!

Vaikka äskeisessä esimerkissä olikin kysymys lapsista, jokin samanlainen ilmapiiri vallitsee kirkon todellisuuden ja tavallisten ihmisten kohdatessa. Emme todellakaan puhu samaa kieltä. Jotta tämän päivän ihmiset voitaisiin oikeasti kohdata, pitää evankeliumia julistaa heidän omalla kielellään. Mutta vaikeata se on. Sen tunnistaa jokainen omasta kokemuksestaan.

Mulla olis yks vinkki: Jos taivasten valtakunta on lasten kaltaisten, eikö evankeliumin kieli voisi olla yhtä ymmärrettävää kuin puhuisi lapselle. Niin mutta miten kerrot, että Jeesus kuoli ristille meidän syntiemme tähden tuoreesti? Siinä vasta tosi haaste! Onneksi lapsen kieli on muutakin kuin sanoja. Hellä halaus kertoo Jeesuksen rakkaudesta enemmän kuin tuhat sanaa.

Äidinmaidosta imettyä

2007-11-23T16:01:00.000+02:00

Mä oon Pohjoisesta kotoisin. Mun sielunmaisema aukeaa, kun katson Aavasaksan vaaralta kohti Ruotsin ensimmäisiä tuntureita. Ihminen on aina jostain kotoisin. Mä olen siltä jostain.

Isoisäni Eemeli mietiskeli 30-luvulla mahdollisuuksia lähetä opin tielle Ylitorniosta Helsinkiin. Nuori Eemeli laskeskeli ensin varojaan itsekseen ja tuumi:” Eivät nämä säästöni riitä edes ensimmäisen vuoden opintoihin.” Synkkänä hän meni Vanhan Papan juttusille ja kertoi, ettei peltotöistä hankitut rahat riittäneet opiskelujen aloittamiseen. Vanha Pappa pyysi laskelmia nähtäväkseen. Pitkään hän summia likinäköisillä silmillään tutkisteli. Lopuksi hän sanoi:” Kuulepa Eemeli, hyvin olet kaikki kulut ottanut huomioon, mutta yhden tulolähteen olet kokonaan unohtanut. Menepä mietiskelemään laskelmia vielä uudelleen, ja tule sitten näyttämään uudet luvut.”

Eemeli mietti päänsä puhki. Minkä tulolähteen hän oli kokonaan unohtanut? Lopulta hän luovutti, ja meni Vanhan Papan eteen silmät kyynelissä kertomaan, ettei mitään tulonlähdettä ollut olemassakaan. Vanha Pappa otti rauhallisesti Eemeli-pojan laskelmat käsiinsä ja sanoi:” Yksi sinulta edelleen puuttuu?” ”No”, virkkoi Eemeli. Unohdit Jumalan siunauksen.

Kun tuli syksy, Eemeli pakkasi tavaransa Aavasaksan juurella ja lähti polkupyörällä Helsinkiin opiskelemaan. Reppu täynnä Jumalan siunausta. Kova jätkä.

Arjen evankeliumi iskee

2007-11-21T13:00:00.000+02:00

Edesmennyt kirjailija Elina Karjalainen oli verraton tarinankertoja. Tuo Uppo-Nallen äiti kertoi valloittavia juttuja muisto-ohjelmassaan viime keväänä. Hän tarinoi muun muassa siitä, kuinka oli strutsin kanssa matkustanut bussilla Savosta Helsinkiin, ja miten ihmiset olivat hänen ja strutsin muodostamaan matkaseurueeseen suhtautuneet. Mahtoi olla hulppea näky!

Yksi tarina piirtyi kuitenkin erityisellä tavalla mieleeni. Kirjailija Karjalainen oli juuri jättänyt toisen Uppo-Nalle -kirjan käsikirjoituksen kustantajalle. Ensimmäisen kirjan menestyksen myötä hän asteli polleana WSOY:n tiloihin vanhan kirkon puiston nurkalle vastaanottamaan palautetta. Kustannustoimittaja otti Karjalaisen vakava vastaan. Hän sanoi:” Miten olet onnistunut täysin kadottamaan oman linjasi uuden Uppo-Nallen käsikirjoituksessa. Tämähän on täyttä paskaa!” Näillä sanoilla Elina Karjalainen heitettiin ulos WSOY:n tiloista uutta versiota tekemään.

Mieli maassa hän istuutui Vanhan kirkon puistoon mietiskelemään syntyjä syviä. Hän nojaili ”Ruttopuistoksikin” nimetyn puiston yhteen hautakiveen ja itki katkerasti. Vähän aikaa itkettyään kirjailijan olalle koputettiin. Olan takaa kurkki vanhalle viinalle haissut puliukko. Hän sanoi:” Kuule tyttö, mitä sinä siinä oikein itket?” Elina Karjalainen mongersi jotain epämääräistä kyynelten läpi. Siihen pultsari jatkoi:” Älä tyttö itke. Kaikki kääntyy hyväksi. Katso nyt vaikka minuakin!” Silloin kirjailija Karjalainen kääntyi oikein kunnolla katsomaan miestä, ja jokin hänen sydämessään liikahti. ” Jos siis tuo mies pitää omaa tilaansa hyvänä, mitä minä tässä oikein valitan”, ajatteli Elina Karjalainen. Niinpähän nousi ylös, kiitti pultsaria uransa pelastamisesta ja jatkoi matkaansa. Tämän episodin jälkeen Elina Karjalainen kirjoitti yli neljäkymmentä Uppo-Nalle –kirjaa.

Kaikki kääntyy hyväksi, katso nyt vaikka minuakin. Aikamoinen päivän evankeliumiteksti!

Kirkko tarvitsee juurihoitoa!

2007-11-21T12:55:00.000+02:00

Viime sunnuntain Helsingin Sanomissa (HS 18.11.) läikkyi jälleen yli. Kolumnisti Jaakko Lyytinen sortui toimittajan perisyntiin eli kyynisyyteen. Ziisus Kraist Superspar, otsikoi Lyytinen – voi miten näppärää! Yläasteen uskontotunnillakin olen kuullut älyllisempiä väännöksiä. Jalustalla oleva kirkko on helppo ampua alas. Sen tekee tarkka-ampuja Lyytinen, kun ohi ei voi ampua.

Helsingin seurakuntien Usko Toivo Rakkaus –kampanja on päässyt tavoitteeseensa. Keskustelua kirkon merkityksestä, roolista ja sisällöstä on todellakin syntynyt. Toiselle putoaa ja toiselle ei. Se on varmaan oikeastikin totta.

Kolumnisti Lyytistä närästää ennen kaikkea kirkon mainostaminen. Hän hakkuu pari vuotta sitten pidetyn Armo-kampanjan ja sanoo kirkon ajautuneen nyt entistä syvempään kriisiin. Lainaan Lyytistä muutaman rivin: ”Kirkko luottaa siihen, että nuoret uskovat jo samoihin arvoihin kuin kirkko. Nuoria tökkii erityisesti se, että kirkko elää menneisyydessä. Sitä mielikuvaa on vaikeampi muuttaa.” Samalla kun Lyytinen läksyttää kirkkoa mainoskampanjasta, hän kertoo, miten vaikeaa kirkon on muuttaa mielikuvaansa nuorten aikuisten silmissä. Eikö Lyytisen mukaan kirkko saisi edes yrittää?

Väitän, että Lyytisellä on kumppaneineen kirkosta turvallisuushakuinen mielikuva. Hänen maailmankuvansa ei kestä kirkon muuttumista, vaan hän peräänkuuluttaa ”arvokkuutta ilman irvokkuutta ja kypsyyttä kohdata erilaisuus”. Uskon, että kirkko on kyllä tarjonnut tahdikkuutta ja arvokkuutta mielin määrin, mutta ihmisten todellisuutta ja arkea kirkko ei ole kyennyt kohtaamaan riittävästi. Kun kirkko muuttuu ja hyväksyy erilaisuutta, siitä on voitava kertoa. Sen takia mainoskampanja on oivallinen väline myös kirkolle.

Lyytisen turvallisuushakuinen analyysi kirkosta tuo mieleeni kuvan luokkakokouksesta. Kun vanha jengi kokoontuu pitkän tauon jälkeen yhteen, elävät ikiaikaiset käsitykset ja asenteet vahvoina. Luokan hikipinko juontaa kuulumiskierrosta ja takapenkin hihittelijät häiritsevät muita jatkuvasti. Mutta miten porukka suhtautuu luokan kiusattuun pullukkaan, joka aikuisiässä on karistanut kilot ja hankkinut kovalla työllä huippuviran liike-elämästä? Mahtaa muulla väellä olla sulattelemista.

Lyytinen on oikeassa siinä, että nuorten miesten joukkopako kirkosta ei katkea mainoksilla, mutta mielikuvaa mainonnalla voidaan muuttaa. Kirkko uskaltaa nyt rohkeasti kyseenalaistaa omat toimintatapansa. Evankeliumia ei koskaan.

Tärkeintä kirkolle on kuitenkin juurihoito. Kun kirkon ydinsanoma kumpuaa vahvana juurista oksien kautta lehtiin saakka, voi kirkon tulevaisuuteen luottaa. Juurista on pidettävä hyvää huolta. Oksien liimaamiseen ei kannata pitkällä tähtäimellä keskittyä.

Menikö kirkon etsikkoaika jo?

2007-11-15T13:22:00.000+02:00

Hesarin toiseksi viimeisellä sivulla tuijottaa vakava viiskymppinen nainen. Hänen kysymyksensä on yhtä vakava ja kova kuin kuvakin. Kirsikka Moring kysyy Kanavalla-kirjoituksessa: Menikö kirkon etsikkoaika jo?

Helsingin seurakuntien Usko Toivo ja Rakkaus –kampanja on selvästi osunut johonkin. Se haastaa riviseurakuntalaisia, jopa kirkosta eronneita, pohtimaan suhdettaan kirkkoon. Hesarin Kanavalla-kirjoitus on yksi pettynyt ja hämmentynyt puheenvuoro. Siinä puhutaan kirkosta rikkaana instituutiona, jolla on määrättömästi rahaa mainoskampanjoihin. Kirjoituksen rivien välistä on luettavissa lukemattomia pettymyksiä kirkon ihmisten ja tavallisten suomalaisten välillä. Se on valitettava tosiasia.

Kirjoitus sortuu monessa kohden vanhojen kaiveluun. Se muistuttaa lukijoita Temppeliaukion kirkon rakennusvaiheista 60-luvulla, jolloin teologian ylioppilaan kirjoittivat Biafra-graffitteja kallioon osoittaakseen kirkon kalliiden rakennusprojektien nielevän rahaa Afrikan köyhiltä. Mutta kuinka moni nykypäivän nuori aikuinen edes tietää, mistä Biafra-kohussa oikein oli edes kyse, ja ketä edes kiinnostaa. Kirkon menneisyyden syntejä on herkullista kaivella, koska kirkkovanhus on vaan ja pysyy. Ja koska valtiosta ei voi erota ja kunnallisveroja on pakko maksaa, voi kirkosta onneksi lähteä ja osoittaa näin itsenäistä ajattelua ja oman maailmankatsomuksen täysikasvuisuutta.

Menikö kirkon etsikkoaika jo? Jos puhutaan viis-kuuskymppisistä, voi olla, että kirkon viesti on kaikunut kuuroille korville. Rahan takomisen ja iankaikkisen maallisen elämän tavoittelu on nakertanut myöhäiskeski-ikäisten ihmisten uskoa, toivoa ja rakkautta kirkkoa kohtaan. Tämä sukupolvi on myös ensimmäisenä laiminlyönyt lastensa kristillisen kasvatuksen. Jäljet ovat nähtävissä tämän ajan lapsissa ja nuorissa.

Usko Toivo Rakkaus –kampanja on suunnattu ensisijaisesti nuorten aikuisten 20-39-vuotiaiden kaupunkilaisten tavoittamiseksi. Tälle sukupolvelle ei riitä enää perinteinen kirkon tiedotus. Tarvitaan ravistelevia ja herättäviä ajatuksia, jotta hyvin medialukutaitoiset nuoret aikuiset tarttuvat kirkon viestiin.

Kaikille Biafra—intoilijoille tiedoksi: Temppeliaukion kirkkoa aiotaan laajentaa. Nyt ei kun spray-maalien hankintaan!

Oletko valmis? Jeesus -mainokset tulevat!

2007-11-14T20:34:00.000+02:00

Kirkon kampanjat on välillä kummallisesti suunniteltu. Nyt Helsingin seurakunnat panevat noin miljoona euroa mainoskampanjaan, jossa kirkon lärviä pannaan uusiin kuosiin oikein kunnolla. Kyseessä on kirkon brändin totaalinen stailaus. Pölyttyneille mielikuville kirkkovanhuksesta tehdään rasvaimu, kasvojen kohotus ja Botox-huulet. Mutta mitä kuuluu kirkolle uuden komean kuoren alle?

Kun seurakunnan toimintaesitteitä selailee huomaa, että Usko-Toivo-Rakkaus –kampanjan kutsua keskusteluun ei seurakuntien toiminta ainakaan tue. Harvassa olivat ne pääkaupunkiseudulla silmiin osuneet tilaisuudet, jossa nuorille aikuisille olisi paikka toiveittensa esittämiseen ja ideoittensa testailuun. Sinänsä arvokkaat diakoniapiirit ja ulkolähetykseen painottuvat kerhot täyttävät seurakunnan tilat, ja nuoret aikuiset on työnnetty syrjään. Kirkko tekee arvokasta työtä jo valmiiksi kirkkoon myönteisesti suhtautuvien jäsentensä parissa, mutta seurakunnan ulkokehällä olevat ihmiset jäävät usein huomiotta.

Esitin pari viikkoa sitten tässäkin blokissa idean, että kirkon resurssien ollessa vähäiset tulisi miettiä lähetystyön painostusta tulevaisuudessa. Taisin sohaista ampiaispesää. Tämän päivän Kirkko ja kaupunki –lehden mielipideosastolla eräs kirjoittaja kuvaa nuoriin aikuisiin keskittyvää kirkkoa itseriittoiseksi. Olen asiasta täysin eri mieltä. Nuoriin aikuisiin panostava kirkko on järkevä ja suhtautuu kauaskantoisesti tulevaisuuden maailmaan. Mikäli nuoriin aikuisiin ei nyt erityisesti keskitytä, on Suomen kirkolla edessä Skotlannin kirkon tulevaisuus. Skotlannissa katosi kirkon jäsenmäärästä 60 % yhden sukupolven aikana!

Luterilaisten seurakuntien on päivitettävä strategiansa huolella. Usko-Toivo-Rakkaus –kampanjan vetoapu seurakuntien työlle on valtava ympäri koko Suomen. Nyt seurakunnissa on vain tartuttava annettuun tilaisuuteen ja rakennettava työala- ja resurssirakenne, joka tarjoaa mahdollisuuden nuorten aikuisten, ”kadotetun sukupolven”, uudelle tulemiselle kirkossa.

Ikään kuin rohkaisuksi seurakuntien strategiapalavereihin seuraava virren säe:

” Anna Kristus rohkeutta mennä maastoon tiettömään.
Jossa merkkejä en tunne vaille vastausta jään.”

Ikimuistoinen kastejuhla

2007-11-13T11:36:00.000+02:00

Oman ajankäyttöni suhteen olen parantumaton optimisti. Suunnittelen päiväni niin, ettei ”turhia” levähdystaukoja useinkaan jää. Ruokailullekin on turha varata erikseen aikaa. Kyllähän muutama pasteija kokouksen lomassa riittää!

Optimismini on välillä kasvanut niin suureksi, ettei päivän ohjelman läpivienti kerta kaikkiaan ole edes mahdollista, ellei sitten lentokone Oulusta ole puoli tuntia ajoissa. Tai matka Helsingistä Porvooseen taitu ruuhka-aikana puolessa tunnissa.

Liian monet tehtävät johtavat myös työtapaturmiin. Eräs Helatorstain kastejuhla oli minulle hyvä opetus. Olin ollut koko aamupäivän vastuussa Töölön seurakunnan grillijuhlista, mutta olin myös sopinut eräästä kastejuhlasta iltapäivällä. Katsoin kastepaikan osoitteen nettipalvelusta. Vilkuilin kuitenkin väärän kaupungin karttaa ja myöhästyin juhlista ainakin 20 minuuttia.

No, juhlapaikalla säntäsin suoraan kastemaljan viereen ja aloitin kastetoimituksen. Viereinen sylikummi hätääntyi ja ilmoitti, että hänen sylissään ollut lapsi oli jo kastettu. Päivän sanakari oli siis vasta tulossa. Vauva saatiin lopulta paikalle ja päästiin vauhtiin. Toimitus sujui muuten mallikkaasti, mutta unohdin, että perheeseen oli syntynyt neljäs lapsi, ei siis kolmas, ja että isän nimi oli Sakari eikä Lauri. No, lapsi sai nimen ja siunauksen.

Toimituksen jälkeen olin ihan maassa. Ihmettelin mihin minulla oikein oli kiire. Miksi halusin niin valtavasti miellyttää ihmisiä? Voi, kun oppisin riittämään itselleni! Synkin ajatuksin lähdin kastekodista, hyvän läksytyksen saaneena.

Seuraavan aamuna puhelin soi. Luurin päässä oli eilisessä kastejuhlassa mukana ollut nainen. Hän kiitti aidosta juhlasta ja pyysi minua omaksi vihkipapikseen. Olipa armollinen puhelu. Olisinkohan nyt edes oppinut jotain?

Toisen lukijakyselyn tulos

2007-11-13T07:10:00.000+02:00

Toisen lukijakyselymme äänestys on ohi. Tulos oli selvä, sillä Päivän Salmi -blogin lukijoista 74 prosenttia tiesi tai luuli tietävänsä Toivontuottajien 2. joulukuuta viidennen kerran käynnistyvän Jouluradion.

Äänet jakautuivat:

Totta kai! 58%

Luulen tietäväni 16%

Mikä ihmeen Jouluradio? 20%

EVVK (ei voisi vähempää kiinnostaa)4%

Uusi kysely alkaa pian. Kiitos kaikille äänestäneille.

Isän syliin!

2007-11-12T12:40:00.000+02:00

Olipa erilainen isänpäivä. Lapsia tuli tuijotettua silmiin ja otettua syliin ihan erilailla kuin ennen. Jokelan tapahtumat tekivät pienokaisista vielä korvaamattomampia ja ainutlaatuisia kuin vaikkapa viime isänpäivänä. Lapsen ihmeen tajuaa vasta, kun ymmärtää, miten haurasta elämä on.

Mennyt isänpäiväviikonloppu kului monissa perheissä Jokelan tragedian jälkipuinneissa. Oman lusikkansa soppaan työnsi Pekka Simojoki haastattelussa tällä taajuudella viime viikolla. Häneltä kysyttiin, mitä tämä yhteiskunta tarvitsee pysyäkseen koossa näinä aikoina? Simojoki vastasi ytimekkäästi:” Isää.”

Jokin tuossa selkeässä viestissä kolahti ainakin minuun. Kun katsoo vaikkapa omia valloittavia tenavia, tajuaa, että isällä on ihan oma paikkansa perhesysteemissä. Perheasian neuvottelukeskuksen johtaja Martti Esko maalasi isän roolin oivallisesti isänpäivähaastattelussa Esse-lehdessä:” Isän erityistehtävänä on opetella maskuliinista tapaa olla vanhempi. Isä ei ole kakkosäiti.” Aamen, ajattelin. Minusta ei koskaan tule esimerkillistä lastenruokien kokkaajaa tai imeväisikäisten vaatteiden erityisasiantuntijaa, mutta painia osaan molempien lasteni kanssa! Ja kun pian nelivuotiaalta tyttäreltäni kysyttiin, mikä maailmassa on hauskinta, hän sanoi, että isän kanssa pelleily (lue: painiminen!).

Olin elokuussa kuuntelemassa evankelista Nicky Cruzia Helsingin jäähallissa. Kyseisenä iltana hän puhui juuri perheestä ja isyydestä. Hän kertoi, kuinka ensimmäisen lapsen kanssa, hän ei edes osannut pitää lasta sylissä, niin hyljeksitty hän itse oli ollut. Mutta pikkuhiljaa otteet tulivat varmemmiksi, ja hän kasvoi isäksi, joka osasi rakastaa.

On sinun tiesi ollut kuinka kivinen tahansa, koskaan ei ole liian myöhästä ottaa vastaan rakkautta ja rakastaa ehdoitta.

Tulla nähdyksi

2007-11-08T10:53:00.000+02:00

”Se oli meidän Kallen luokalta!” Tämän huudon kuulin ystäväni suulla tänä aamuna. Kuolema oli tullut lähelle. Joku lähti, toinen jäi. Se on elämän laki.

Ylen uutisissa kuulin eilen nuorisotutkija Tommi Hoikkalan syvällisen analyysin suomalaisen miehen tilasta. Pohjoisen mies ei voi hyvin. Vihaa hänessä on enemmän kuin rajoitin kestää. Jossain läikkyy yli ja pahasti. Nyt läikkyi Jokelassa. Kenelle kellot soivat seuraavaksi?

Mistä sitten patoutunut viha johtuu? Jostain syystä nämä Suomen karjut eivät ole saaneet rakkautta tarpeeksi. Jokin syli on heitä hylkinyt ja kohdellut kuin karjaa. Heitä on lyöty, heidät on murskattu ja heidät on laiminlyöty.

Jokainen haluaa tulla nähdyksi. Tämä pieni Pekka-poika olisi halunnut, että häneen olisi keskitytty ja kuunneltu, mitä hänelle oikeasti kuuluu. Viha sai väkivallan kasvot.

Nuorelle ihmiselle tärkeimpiä kysymyksiä elämässä on: Kuka minä olen? Kelpaanko minä? Rakastaako minua kukaan? Jos vastaus näihin kaikkiin on: en tiedä, vaivutaan epätoivoon, ja epätoivo johtaa hirveisiin tekoihin.

Mikä siis lääkkeeksi? Tänään ja kaikkina päivinä tästä eteenpäin: Ota aina lapsi syliisi, oma taikka vieras. Katso häntä silmiin, silitä tukkaa ja kysy: ”Mitä sinulle kuuluu?” Kuuntele vielä vastauskin. Maailma on hetken parempi paikka elää.

Jokela 7.11. 2007

2007-11-07T15:55:00.000+02:00

Ajatuksemme ja rukouksemme ovat Jokelan koulukeskuksen tragedian uhrien, heidän omaistensa ja läheistensä kanssa.

Ihmisen elinaika on niin kuin ruohon:
kuin kedon kukka hän kukoistaa,

ja kun tuuli käy yli, ei häntä enää ole
eikä hänen asuinsijansa häntä tunne.

Mutta Herran armo pysyy ajasta aikaan,
se on ikuinen niille, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä.

Polvesta polveen ulottuu hänen uskollisuutensa kaikkiin,
jotka pysyvät hänen liitossaan.

Ps. 103:15–18

Rukoilemme:

Laupias Jumala. Sinä näet tuskamme ja murheemme. Ole kanssamme ja hoida kipuamme. Lohduta meitä läsnäolollasi ja anna voimaa elää ja kestää suru. Auta meitä rakkauteesi luottaen voittamaan viha ja antamaan anteeksi. Kiitos, että kuulet ja ymmärrät huutomme. Me tahdomme antaa kaiken tuskan, katkeruuden ja kärsimyksen ja koko elämämme sinun käsiisi. Anna meille rauhasi ja elämällemme tarkoitus. Kuule meitä rakkaan Poikasi Jeesuksen Kristuksen tähden.

Amen.

Espoon piispa Mikko Heikan puhe YLE Radio 1:n iltahartaudessa 7.11. 2007 (teksti)

Kuuntele hartaus Ylen sivustolta

Inhimillinen oppi ja jumalallinen usko

2007-11-07T13:37:00.000+02:00

Tämän viikon alun vietin metsän keskellä seitsemäntoista papin kanssa. Kyseessä ei ollut mikään katolinen salaseura vaan luterilaisen kirkon Tunnustus–pastoraalikurssi. Kurssin ideana on valaista meitä pappeja Lutherin viisailla havainnoilla kristillisestä opista ja raamatusta.

Ja tosiaankin paljon tuli kahlattua läpi: puhuttiin synnistä, armosta, sovituksesta, lunastuksesta, pelastuksesta, Perkeleestä jne. Lopulta tukka oli niin tulessa, että oppi valui korvista ulos hartioille. Jäljelle jäi oikeastaan vain kysymys: Voiko Jumalan tunteminen olla näin vaikeaa? Eikö Jumalan valtakunnan salaisuudet ole uskottu lapsille ja vähämielisille?

Paljon arvokastakin kurssista jäi käteen. Puhuttiin siitä, mitkä asiat vaikuttavat kristillisen opin muodostumiseen. Lähtökohtana on aina jokin kokemus puhdistumisesta tai valaistumisesta. Tämä tulkitaan henkilökohtaisella kielellä, toiminnan tai kultin kielellä. Näistä puroista syntyy sitten oppi, joka perimmältään on ykseyden kieltä. Massiivinen ja yli-informatiivinen teoria, mutta jokin siinä pitää paikkaansa. Yksinkertaistettuna, kun Jumala koskettaa ihmisen elämää, jokainen tekee siitä omakohtaisen tulkinnan, joka johtaa esimerkiksi hyvän tekemiseen lähimmäisiä kohtaan. Näiden asioiden läpielämiseen tarvitaan kirkkoa, joka sakramenteillaan hoitaa uskoa. Tämä uskonnollinen rakennelma on lopulta määriteltävissä opiksi. Helppoa eikö totta?

Kurssilla luetuista kirjoista minua eniten lohdutti Jaakko Hämeen-Anttilan ajatus:” Oppi on inhimillistä ja usko jumalallista.” Sen takia uskon kieltä voi ymmärtää vaikkei edellisestä rakennelmasta mitään tajunnutkaan. Yksinkertaistettuna oppi on aikuisten ja usko lasten kieltä!

Päivän tunnussana: Jeesus

2007-11-05T20:54:00.000+02:00

Keväällä olin Salon nurkalla Vaskiossa laulu- ja puhujakeikalla. Kyläyhdistyksen ja paikallisen lihajalostamon ylläpitämä kirkko oli puolillaan väkeä. Tunnelma oli varsinaissuomalaiseksi hyvin kotoisa ja lämmin. Omaan settiini kuului enemmän ja vähemmän hengellistä musiikkia, ja väleihin höpisin jotain elämän tarkoituksesta, Jumalastakin.

Kun keikan jälkeen keräilin äänentoistolaitteita kasaan, olalleni koputettiin. Selän takana seisoi vanhahko nainen villahameessaan. Hän aloitti: ”Kuule Mikko, ihan hyvä konsertti. Mutta yksi asia minua jäi harmittamaan: Miksi et koko illan aikana kertaakaan uskaltanut sanoa sanaa Jeesus.” Jäin monttu auki kuuntelemaan tuon rouvashenkilön puhetta. Hän jatkoi vielä:” Niin, ja kun nyt olet pappi ja kaikkea, niin mikä siinä Jeesuksessa oikein pelottaa?” Mumisin jotain epämääräistä vastaukseksi, ja vanhus kiitti ja lähti pois.

Kotimatkalla päässäni soi nuo iäkkään naisihmisen sanat. Enkö siis todellakaan ollut USKALTANUT keikalla sanoa sanaa Jeesus? Pelkäsinkö Jeesuksesta puhumista? Ja myönnettävä se oli. Jeesuksesta puhuminen ja ääneen lausuminen vaativat puhujalta erityistä rohkeutta. Ja jos papille Jeesuksesta puhuminen tuottaa vaikeuksia, niin miten muut ihmiset tulevat Jeesuksen kanssa toimeen?

Keikan jälkeinen viikkokin kului vielä tuon Jeesus-asian pyörittelyssä. Kiinnitin huomiota yhteen merkilliseen seikkaan. Lukion psykologian kirjassa puhuttiin tarkkaavaisuuden yhteydessä ”coctail-party-ilmiöstä”. Se tarkoittaa suunnilleen sitä, että, ihminen rekisteröi oman nimensä muiden ihmisten keskustelusta, vaikkei itse keskusteluun osallistuisikaan. Kummallista oli se, että huomasin reagoivani kahteen nimeen. Kun kuulin jossain lähistöllä sanottavan Mikko, käännyin katsomaan. Samalla tavalla minulle kävi Jeesuksen kanssa. Käyttäydyin ihan niin kuin Jeesus olisi minun nimeni.

Mistä tässä kaikessa oikein on kysymys? Uskon, että Jeesuksesta puhuminen ja nimen kuuleminen haastaa aina kuulijan. Jeesus ei jätä ketään kylmäksi. Kaikilla on mielipide ja suhde Jeesukseen. Olkoonkin, että suhde voi olla epäileväinen ja heikko, mutta suhde on olemassa.

Menen vielä astetta syvemmälle. Jeesus ei ole myöskään mikä tahansa nimi. Se tarkoittaa ”Herrassa on apu, Herra auttaa”. Niinpä Jeesus-nimi käy rukouksena, kun muuta ei jaksa sanoa. Miksi sitten Jeesus-nimen kuuleminen herättää meissä tunteita? Kun kasteessa meidät on kastettu Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen, olemme ikään kuin pukeneet Jeesuksen päällemme ja saaneet ylimääräisen etunimen Jeesus. Sen vuoksi se tuntuu tutulta ja omalta.

Tuon Vaskion retken jälkeen en ole pitänyt yhtäkään konserttia tai saarnaa ilman, että olisin puhunut suoraan Jeesuksesta. Se on meidän kristittyjen tunnussana, joka haastaa jokaisen. Ja niin teki aikanaan itse Jeesuskin, haastoi ja rakasti.

Ensimmäisen kyselyn tulokset

2007-11-05T20:23:00.000+02:00

Päivän Salmi -blogin ensimmäisen kyselyn vastausaika umpeutui 5.11. Kysyimme kiinnostavatko Päivän Salmi -tekstit? Vastaukset jakautuivat:

Totta Mooses! 50%
Joskus kyllä, joskus ei 22%
Ei. Muuttaa Salmi Pohjoisnavalle! 16%
EVVK 11%

Kiitos kaikille äänestäneille! Uusi kysely alkaa pian.

Uskoa, toivoa ja rakkautta?

2007-11-05T09:36:00.000+02:00

Finlandia-talo täyttyi 1.10.2007 Helsingin seurakuntayhtymän työntekijöistä. Kyseessä oli seminaari, jonka tarkoituksena oli käynnistää yhtymän uusi mainoskampanja nimeltään USKO-TOIVO-RAKKAUS. Korkeat ja komeat olivat puitteet. Seurakuntayhtymän johto ja mainosmiehet esittelivät ylpeinä tarkoin punnittuja analyysejä kaupunkilaisen uskosta ja kirkon elämästä. Viesti oli selvä – kirkon todellisuus ei kohtaa nuorten aikuisten kaupunkilaisten elämää.

Lyhyen tilanneanalyysin jälkeen perehdyttiin nuorten aikuisten maailmankuvaan. Olennaiseksi kyseistä ikäluokkaa kuvaavaksi arvoksi nousi ns. autenttisuuden ihanne. Keskeisintä tässä ajattelusta on se, että arvot ja elämän isot kysymyksen asettelut lähtevät yksilöstä itsestään. Autenttinen ihminen on lisäksi sisältäpäin ohjautuva. Ratkaisuja etsiessään ihminen kääntyy sisään päin ja tahtoo toimia itselleen uskollisena, ei noudattaen orjallisesti totuttuja tapoja ja ulkopuolisia auktoriteetteja. Tähän maailmankuvaan kirkon on omat oppinsa sopeutettava.

Matkalla kotiin huomasin jonkin piikin lihassani. Vaikka työtoverit ja yhtymän muu väki hokivat edellä esitettyihin ajatuksiin ”aamenta”, itse en ollut kovinkaan tyytyväinen seminaarin johtopäätöksiin. Nuorten aikuisten elämäntilanteen analyysi oli mielestäni korkealla tasolla ja antoi lisäymmärrystä (itseymmärrystä) kaupunkilaisten aikuisten maailmankuvasta, mutta johtopäätöksenä ääneen lausuttu nuorten elämään mukautuminen herätti minussa sisäistä vastustusta. Seminaarissa ei puhuttu kertaakaan Jeesuksesta Jumalan poikana tai Jumalasta tämän päivän Helsingissä vaikuttavana persoonana, joka toimii tässä ajassa yhtä lailla niin kuin on toiminut maailman luomisesta saakka. Jos käsitteet Jumala, Jeesus ja Pyhä Henki karkottavat nuoret aikuiset kirkosta, eikö pikemminkin niitä pitäisi opettaa raikkaalla tavalla, kuin piilottaa kirkkomme suurinta aarretta!

Helsingin seurakuntayhtymän kampanja rohkaisee kirkon työntekijöitä tukemaan nuoria aikuisia löytämään itsestään oman maailmankatsomuksen, arvot ja rakkauden, sillä moraaliset arvot ovat uskonnollisuuden keskeisintä sisältöä. Rivien välistä on luettavissa, että arvojen rinnalla kristillinen oppi on uskonnolliseen vallankäyttöön liittyvä harmillinen sivuseikka. Kärjistäen voidaan sanoa, että USKO-TOIVO-RAKKAUS –kampanja tähtää siihen, että jokainen rakentaa jumaluudesta saamistaan kokemuksista oman yksilöllisen Jumala-kuvansa.

Summa summarum: Ihmisen omaa ajattelua on hyödynnettävä kirkon työssä mahdollisimman paljon, mutta kirkon tehtävä on ennen kaikkea puhua Kristuksesta, persoonallisesta Jumalasta, joka uskoo, toivoo ja rakastaa jokaista ihmistä synnistä huolimatta. Todellista lohtua ihminen ei tässä ajassa saa ilman kokemusta armosta. Ihminen ei voi itseään armahtaa. Se on yksin Jumalan tehtävä.

The truth is out there. Totuuden tunsi jo vanha scifi-sarja.

Hietaniemessä

2007-11-02T11:48:00.000+02:00

Pitkä syksy on vaatinut veronsa. Marraskuu on tullut koko painollaan. Sana marrashan tarkoittaa kuollutta. Juuri sellaisena Helsinki meille tänään irvistää.

Olin eilen saattamassa hautaan yhtä iäkästä miestä. Leskirouva kertaili haudalla miehensä elämänvaiheita ja sanoi: ”Meillä oli todellinen rakkausavioliitto!” Sen jälkeen hän suuteli puista uurnaa ja laski sen hautaan. Uurnan päälle hän sirotteli vielä punaisten ruusujen terälehtiä. Mietin, tuolla tavalla minäkin haluaisin tulla haudatuksi.

Loka- ja marraskuu on hyvä vuodenaika kuolla. Silloin luopuminen sykkii samaa rytmiä luonnon kanssa. Tulee tuuli, kylmä ja pimeä. Silloin on hyvä pudottaa omatkin lehdet, laskea kädet hetkeksi alas ja antaa haikeudelle tilaa. Pian on talvi taas täällä ja tekee mustasta valkoista. Kuoleman synkkyys vaihtuu yllättäväksi valoksi. Kaipauskin saa kauniit kasvot, todellisen ryppyvoiteen.

Kun katson tänään ulos ja sisään, näen paljon kyyneleitä. Lasin nurkkaan on kertynyt paljon itkemättömiä kesäöitä. Raskaita on katsoa pelokkaita silmiä, jotka huutavat turvallisuutta ja vastausta. Mutta mitä voin vastata, kun olen niin kesken? Mitä voin pyytää, kun en anna mitään? Mitä voin odottaa, kun en itsekään näe kevättä.

Mutta sen tiedän, että uusi elämä murtautuu tämän kaiken keskelle kysymättä lupaa. Hyvä niin! Elämänvoimaa ei voi vastustaa mikään! Silloin on vain tunnettava omat luunsa ja oltava ihmeen hiljaa.

Niistä kyyneleistä vielä. Kun halla laskeutuu kotipihaan, kyyneleistä syntyy helmiä.

Mikko Kuustonen puhuu elämästä ja kuolemasta

2007-11-02T09:32:00.001+02:00

Mikko Kuustosen tuorein levy Hietaniemi on saanut nimensä Suomen tunnetuimman hautausmaan mukaan. Kuustonen kertoo ammentavansa Hietaniemen ainutlaatuisesta ympäristöstä ja tunnelmasta aiheita musiikkiinsa.

Pyhäinpäivän tiimoilla julkaisemme Mikon aiemmin Verkkokirkko.fi -sivustolle antaman haastattelun, jossa hän pohtii elämän ja kuoleman rinnakkaisuutta. Haastattelun päätteeksi hän esittää akustisen version Kun hän saapuu -laulusta levyltä Valon valtakunta.

Pääset katsomaan haastattelun klikkaamalla sivun laidassa olevaa Mikko Kuustosen kuvaa.

Varamummot kehiin?

2007-11-01T14:00:00.000+02:00

Helsingin kirkonmiesten ja -naisten kampanja Usko-Toivo-Rakkaus jyrähtää voimalla käyntiin marraskuun puolivälissä. Massiivisessa tiedotuskampanjassa kirkko tunnustaa omat syntinsä ja kutsuu nuoret aikuiset keskustelemaan kirkon kehittämisestä ja hengellisyydestä tässä ajassa.

Vaikka kirkon mediahahmot kuinka hilluisivat kirkon äänenä, ei ääni kauas kanna, elleivät seurakunnat vastaa tähän huutoon. Nuorille aikuisille on kerta kaikkiaan järjestettävä mielekkäitä tapahtumia ja tilaisuuksia, joissa mielipiteitä voi todella laukoa.

Pikainen soittokierros seurakuntiin kertoo kuitenkin karua kieltä. Harvassa on ne seurakunnat, joissa oikeasti panostetaan nuorten aikuisten työhön. Liikkeellä ollaan usein toivotaan, toivotaan –asenteella, jossa mikään muutu, mutta rukoillaan nuorten aikuisten aktiivisuuden lisääntymisen puolesta.

Panostus nuoriin aikuisiin vaatii usein rajujakin toimintakulttuurin muutoksia. Ensinnäkin nuorten aikuisten työ vaatii rahaa ja vähintään yhden työntekijän. Mikäli seurakunnassa ei ole omaa työntekijää nuorille aikuisille, ei työalaa voi silloin sanoa olevan edes olemassa!

Mitä sitten, jos rahavarat ovat tiukassa? Silloin jostain pitää karsia. Vähävaraisille seurakunnille ehdotankin seuraavaa: Lopetetaan kaukomaille suuntautuvan lähetystyön tukeminen muutamaksi vuodeksi ja keskitytään sisälähetykseen nuorten aikuisten parissa. Seurakuntien lähetyssihteerit voisivat piireissään kutoa sukkaa nuorille perheille. Lisäksi voitaisiin perustaa Varamummo-palveluja nuorten perheiden tarpeisiin. Uusi lähetyskenttä saattaisi löytyä yllättävänkin läheltä.

Väitän, että nuorten aikuisten työssä on usein kysymys uskalluksen puutteesta ja turvallisuushakuisuudesta. Työntekijälle on huomattavasti helpompaa pyörittää perinteisiä lähetyspiirejä hamaan paruusiaan saakka, kuin tarttua rohkeasti uuteen työalaan.

Antti Rokka sanoi Tuntemattomassa sotilaassa, että ”strategia on sitä, että tähtää ennen kuin ampuu.” Nyt on lähetystyössä uuden tähtäämisen paikka. Silloin ei roiskita mihin sattuu.

Siili joka unohti olevansa siili...

2007-10-31T13:48:00.000+02:00

Kesälomamatkalla pistäydyimme perheen kanssa Tampereella. Päivällä isä vihki tutun pariskunnan ja illalla matkasimme Särkännimelle. Ihanaa oli katsella nelivuotiaan vilpitöntä riemua karusellin pyörteissä ja Näsinneulan huipulla. Illalla rantauduimme paikalliseen perhehotelliin ja tunkeuduimme parin lisävuoteen valtaamaan huoneeseen.

Aamu valkeni Tampereella kauniina. Koko kööri marssi sadan sortin aamiaispöytään. Upeat oli herkut. Nelivuotiaskin ahmi aamulettunsa suurella ruokahalulla.

Aamiaisväkeä ilahduttamassa oli myös noin kaksimetrinen Sikke-siili. Se tallusteli ihmisjoukon keskellä ja nuuski aamiaista vesi kielellä. Meidän nelivuotias pelkäsi siiliä ihan kuollakseen. Siksi päätin pyytää Siken pöytäämme juttelemaan. ” No, onkos siili saanut aamulla maitoa?”, aloitin. ”En oo, join tossa kupin kahvia ja söin vähän mustaamakkaraa.” Tyttären ilme muuttui vähän kärsiväksi ja yritin vielä paikata tilannetta ja kysyin:” Missäs se siili asuu, Onko siilin kolo jossain tässä hotellin nurkalla?” ” ei, mä asun tuolla Hervannassa kerrostalon kolmannessa kerroksessa.” Tämän jälkeen päätin keskustelun pikaisesti.

Roolia on joskus vaikea ottaa, niin kävi tuolle siilillekin. Onneksi lapsen usko on rajaton.

Jätte kiva idis! Heja Sverige!

2007-10-30T15:27:00.000+02:00

Innovaation aallot ovat pyyhkineet rakkaan naapurimaamme kirkon yli suurella voimalla. Västeråsin seurakunta aikoo rakentaa uuden kirkkonsa koristukseksi Jeesus-patsaan lego-palikoista. Innokkaan seurakuntajoukon tavoitteena on kerätä noin 20 000 valkoista legoa ja tehdä niistä noin 180-senttinen lego-Jeesus.

Lego-innostuksen tueksi on pyydetty paikallisen lukiolaisten joukko, joka laatii Jeesus-patsaasta luonnoksen. Lego-teoksen esikuvana on tarkoitus käyttää Kööpenhaminan tuomiokirkon Jeesus-hahmoa.

Västeråsin seurakunnan seuraavana tavoitteena on lego-palikoiden kerääminen seurakuntalaisilta. Ostamiseen ei aiota sortua, sillä omien vinttien kätköistä kaivetut palikat antavat patsaalle tunnearvoa ja yhteisöllistä sisältöä. Kerrankin kirkon jäsenet voivat olla osana Kristuksen ruumista!

Kyllä ruotsalaiset osaavat. Ensin oli Ikea ja nyt vielä lego-Jeesus! Mitenhän me suomalaiset voisimme ottaa naapuristamme mallia. Miten olisi vanhoista Unikko-rievuista tehty alttaritaulu, joka mukailisi Edelfeltin Kristus ja Mataleena –teosta tai rikkinäisistä Aalto-maljakoista sulatettu lähetyskynttelikkö. Siis jotain suomalaista ja jotain syvästi hengellistä.

Loppuun vielä toimittajan huomautus: Legojen valmistaja on suhtautunut ruotsalaisten hankkeeseen toistaiseksi viileästi.

Niille, jotka eivät Västeråsin lego-ihmettä pääse katsomaan, suosittelen raamatun kertaamista lego-hahmojen avulla osoitteessa www.thebricktestament.com.

Enkelin taskussa

2007-10-26T11:11:00.000+03:00

Oulussa 80-luvun lopulla sattui hiekkalaatikkojen väkeä kuohuttava tapaus. Nelivuotias poika leikki seitsenkerroksisen talon neljännen kerroksen parvekkeella. Äiti oli kieltänyt poikaa menemästä parvekkeen kaiteelle, mutta kielloista huolimatta hän ei totellut.

”Tule äkkiä alas sieltä!” huusi hätääntynyt äiti, mutta liian myöhään. Pieni poika horjahti kaiteella ja syöksyi hurjan näköisesti kohti takapihan asfalttia. Äiti ei järkytykseltään uskaltanut heti vilkaista parvekkeelta, miten pojan oli käynyt, vaan ryntäsi rappusia alas toteamaan karun lopputuloksen.

Matkalla alas äiti ehti käydä mielessään läpi kaikki kauhuskenaariot: ”Olikohan pojasta enää mitään jäljellä?” Rynnättyään ulos ovesta takapihalle, hän koki elämänsä suurimman järkytyksen: Poika juoksi häntä hymyillen vastaan. ”Mitä ihmettä oikein tapahtui?” huusi ällistyneen helpottunut äiti. ”Miten ihmeessä sinulle ei käynyt mitenkään? Putosit sentään neljä kerrosta.” Poika rutisti äitiä koko sydämensä voimasta ja sanoi:” Et ikinä usko, mutta enkeli otti minut taskuun!”

Katso Mikon vierailu Verkkokirkossa saman aiheen tiimoilta.

Yllättävä evankeliumi

2007-10-26T11:10:00.000+03:00

Oli hirmuinen pakkasyö Helsingissä. Kolmen sepän patsaan luona värjötteli rähjäinen mies. Eräs pappisystäväni sattui juuri tulemaan Vanhalta ylioppilastalolta ulos, kun huomio kiinnittyi tuohon öiseen kulkijaan. Ystäväni lähti kyselemään mieheltä, oliko kaikki kunnossa. Mies kertoi, että hänellä ei ollut paikkaa mihin mennä yöksi. Pelastusarmeijan yömaja oli mennyt jo kiinni, eikä tuttujen rappukäytävien ovikoodit muistuneet mieleen. Tämän kuultuaan kaverini päätti tehdä poikkeuksen. Hän kaappasi huteran olemuksen nelosen ratikkaan ja raahasi tämän asuntoonsa nukkumaan.

Aamu valkeni Katajanokan ullakkohuoneistossa kauniina. Mies katseli pappistoverini asuntoa ihaillen: “Taivaassakohan hän oli?” Niin korkeat ja komeat olivat huoneet. Miehet hörppivät aamukahvit ja croissantit rauhassa, ja yövieras sai vielä puhtaat vaatteet ylle. Puheltiin niitä näitä. Niin kului se aamupäivä.

Kun mies teki viimein lähtöä, hän puhkesi puhumaan: ”Kuule, sulla näyttää menevän hyvin. Joo. Mutta sitten, kun se alamäki alkaa, niin muista, että Jeesus rakastaa Sinua!” Siinä meni pappismiehellä viimeinen kahvikuppi väärään kurkkuun. “Siis ettäkö mitä?” hän mietti. ”Kenenkähän tässä nyt oikein piti evankelioida!”

Evankeliumin voima on siinä, kun se yllättää. Sen tehovoima on monikertainen, kun sen kärki tunkeutuu salaman lailla arjen keskelle. Siinä menee helposti kahvit väärään kurkkuun ja puurot ja vellit sekaisin.

Tämän päivän jumalanpalvelus ei oikein osaa hyödyntää evankeliumin voimaa ja yllätyksellisyyttä. Jo messun käsiohjelma tappaa evankeliumin tehon. Käsikirjoitus on aina sama: ”kohdassa 13” luetaan evankeliumi. Ei kirkon suurinta aarretta saa kahlita pelkästään jumalanpalveluksen ahtaisiin kehyksiin. Ilosanomassa on voimaa, kun se tulee lähelle. Ehdotankin, että messun kaava pannaan remonttiin ja livautetaan evankeliumiteksti dramaturgisesti päivän teeman mukaiseen kohtaan. Mikä voisi olla sen raikkaampaa, kun jo sisään astuessaan kirkkovieras kohtaisi evankeliumin. Hämmennyksestä saattaisi syntyä yllättävää oivallusta.

Virsistä viis?

2007-10-25T13:39:00.000+03:00

Uusin virsikirjamme on jättänyt teini-iän kauhut ja tullut komeaan 20:n vuoden ikään. Pyöreät vuodet ovat saaneet ihmiset pohtimaan virren tilaa Suomen Siionissa. Sinänsä ilmiö on kirkolle tuttu – nuorten aikuisten asemaa on totuttu taivastelemaan muutenkin oikein urakalla.

Nyt Turun arkkihiippakunnassa on havahduttu siihen karuun tosiasiaan, että virsikirjasta puuttuu viimeisten vuosikymmenien rakkaat hengelliset laulut. Senpä takia turkulaiset ehdottavatkin kirkkohallitukselle, että Virsikirjaan pitäisi tehdä liiteosa, jossa tutut ”simojoet ja löytyt” saisivat vieläkin painokkaamman sijan.

Kirkkohallitus on tapansa mukaan nihkeä moisille päähänpistoille. Jumalanpalveluselämän ja musiikkitoiminnan työalasihteeri Ulla Tuovinen peräänkuuluttaa päivän Kotimaa-lehdessä pikemminkin nykyisten virsien monipuolisempaa ja rikkaampaa toteuttamista kuin lisävihkoa. Tuovinen muistuttaa, että Koraalikirja on vain yksi tulkinta virsistä.

Ajatus virsikirjan lisävihkosta ei olekaan aivan niin uusi kuin ehkä voisi luulla. Jo yhdeksänkymmentäluvun alkupuolella Kummeli –sarjasta tuttu kanttori ”Ingemar Stenmark” alias Heikki Silvennoinen esitteli virsikirjan liiteosan virsiä sketsissä, Virsikirjan lisälehdiltä. Ingemar Stenmarkin listalle eivät tosin ”simojoet ja löytyt” kelvanneet, vaan kappaleet oli valittu sen ajan kovimmista hiteistä. Mieleenpainuvin kokemus oli Stenmarkin esittämä sovitus XL5-yhtyeen kappaleesta Kaunis peto.

Arvoisa kirkkohallitus, turkulaiset ovat oikeassa, virsikirjaan tarvitaan liiteosa. Ei viimeisten vuosikymmenien hienoja lauluja kannata kadottaa jumalanpalveluselämästä. Se on suora pyllistys myös nuorten aikuisten suuntaan, ikään kuin heille rakkaat hengelliset laulut olisivat jotenkin alempiarvoisia. Toisaalta tuskin uutta liiteosaa kannattaa lähetä kokoamaan, sillä hyviä hengellisiä laulukokoelmia on jo olemassa. Ehdotankin, että Nuoren seurakunnan veisukirja valitaan virsikirjan liiteosaksi. Ja Pam!

Taivastenvaltakunnan avaimet?

2007-10-25T13:37:00.000+03:00

No viimeinkin tulppa alkaa irrota. Vanhoillislestadiolaisten leirissä kuohuu Helsingin sanomien mukaan siihen malliin, että korkin poksahtamista voidaan lähitulevaisuudessa hyvinkin odotella. Kuplia juomaan on aiheuttanut etenkin oululaisen vanhoilliseslestadiolaisen papin Stiven Naatuksen yllättävä purkaus teatterivierailun jälkeen. Hän peräsi ihmisille oikeutta kuvailla tunteita avoimesti. Liikkeen johdolle teatterivierailu oli liikaa ja Naatus hyllytettiin liikkeen rippikoululeirin papin paikalta.

Nyt keskusteluun on liittynyt muutkin liikkeen nuorisosiipeen kuuluvat henkilöt. Elämäntapasäännöt saavat huutia mm. ”Mikon” 26, vee puheissa. Omituinen suhde teatteriin ehkäisyyn ja televisioon saa ”Mikon” takajaloilleen. Uskomatonta "Mikon" mukaan on se, että vanhoillislestadiolainen liike nostaa nämä elämäntapasäännökset jopa luterilasta oppia suuremmaksi auktoriteetiksi. Siis ei viinaa, esiaviollista seksiä ja teatteria. Siinä taivastenvaltakunnan avaimet. Niinkö todella?

Itse muistan opiskeluaikoinani teologisessa hämmästyneeni näistä lestadiolaisten elämäntapasäännöksistä. Hiuksiin saa tehdä permanentin mutta värjätä ei saa mistään hinnasta. Nettiä saa käyttää mutta telkkari on helvetin masiina. Tupakkaa saa polttaa kuin korsteeni, mutta pisaraakaan viinaa ei saa ottaa. Eikö näiden elämäntapasäännösten pitäisi suojella elämää.

Voin sieluni silmin nähdä Isä Jumalan pilven reunalla pudistelemassa päätään: ”Turhaan loin noille aivot!”

Tervetuloa Toivon iltapäivän pariin!

2007-10-24T20:49:00.000+03:00

Tämä sivusto tarjoaa mahdollisuuden tutustua lähemmin Radio Dein Toivon iltapäivässä kuultuihin Päivän Salmi -ajatuksiin. Kyseinen ohjelmaosuus perustuu viiltäviin analyyseihin ajankohtaisista asioista, joita Mikko Salmi laukoo lähetyksessä arkisin ja arkipyhisin klo 15.15. Ensimmäiset tekstit ilmestyvät näille sivuille 25.10.