Suomalaiset kutsuvat itseään mieluusti jouluihmisiksi. Naistenlehdet ovat väärällään joulukoristeilla vuorattuja julkkiskotejaan esitteleviä ”lätkävaimoja” ja entisiä tv-tähtiä. ”Jouluihmisyys” on mitattavissa ikään kuin koristeiden yhteispainon tai torttutaikinan neliömäärän mukaan. Joulun kristillistä sanomaa ei nykyiseen ”jouluihmisyyteen” tarvitse enää sekoittaa. Harvassa ovat ne keltaisen lehdistön jutut, joissa seimen lapsi olisi keskiaukeamalla.
Väitän, että suomalaiset ovat tuhonneet kristillisen joulun. Annan muutaman esimerkin:
1. Kouluissa lauletaan Joulupuu on rakennettu –laulusta vain kaksi ensimmäistä säkeistöä – jätetään Jeesus-säkeistö vain onnellisesti väliin.
2. Adventti ei merkitse enää joulun sanomaan hiljentymistä ja pientä paastoa, vaan mässäily on jouluna firman pikkujouluissa kiivaimmillaan. Tipaton tammikuu on ottanut adventin paikan.
3. Joulu päättyy siihen, kun lahjat on aattona jaettu ja tiskit saatu tiskattua. Joulupäivän sanomaa tuskin monessakaan kodissa enää muistellaan saatikka loppiaista – kirkon yhtä vanhinta juhlaa.
Joulu ilman Jeesusta – mitä se on? Se on jouluruokien syömistä, kuusen koristelua, lahjojen jakamista, joulusiivousta ja blaa blaaa blaa. Mutta miksi? Suurin osa vastaisi, että tavan vuoksi. Jouluna ihmiset uskovat satuhahmoihin, kuten joulupukkiin, koska todellinen messias on helpompi jättää räntäsateeseen norkoilemaan. Joulun Jeesus-lapsi haastaa jokaisen. Haastetta ihmiset eivät uskalla kuitenkaan ottaa vastaan.
Palasin eilen lomareissuilta Kanarian saarilta. Kesäkeleistä huolimatta kanarialaiset viettivät joulua täydestä sydämestä. Kauppakeskuksessakin oli kristillinen symboliikka pääosassa. Lapset saivat käpertyä lapsiparkissa itämaan tietäjien syliin ja kertoa lahjatoiveensa. Kristillistä sanomaa ei peitelty eikä hävetty. Ei oltu liian korrekteja maailman kaikille uskonnoille.
On surullista, että häpeämme joulun evankeliumia niin paljon, että salaamme sen jopa lapsiltamme. Opetusministeriö voisi katsoa itseään peiliin ja palauttaa kouluihin pakolliset joulukuvaelmat ihan vaan lasten oikeuksien tähden. Sillä lapsilla on oikeus tietää, mihin isät kerran uskoivat. Sitä joulun suurinta lahjaa ei saa jättää antamatta täällä pohjoisessakaan. Hyvää loppiaista!
maanantai 7. tammikuuta 2008
perjantai 21. joulukuuta 2007
Joosefin housuissa
Synnytyssairaalan käytävillä mieleeni palasi muistot Joosefista ja jouluevankeliumista. ”Nyt olin oikeasti Joosefin housuissa” – ajattelin. Kun katselin pientä tonttulakkipäistä tytärtäni, tajusin että jokin oli muuttunut perusteellisesti. Enää en elänyt vain itselleni. Olin vastuussa perheestäni ja tuosta pienestä tuhisijasta. Vastuu painoi kokonaista kolme ja puoli kiloa.
Suomalaisen synnytyssairaalan ja Betlehemin eläinsuojan väliin mahtuu aika monta hygieniatasoa. Meillä oli Porvoon sairaalassa perhehuone ja hoitajia ympärillä pilvin pimein, jotka tiesivät kaiken vastasyntyneistä. Joosefin piti luottaa vain omaan vaistoonsa, tallin vieraisiin ja morsiamensa puheisiin. Nykyisessä sairaalamiljöössä helposti kadottaa käsityksen Jumalasta elämän ja kuoleman Herrana. Helposti ajattelee, että pienen lapsen henki on kätilön tai anestesialääkärin käsissä. Joosef ei voinut muuta kuin luottaa Luojan varjelukseen. Parasta terveydenhuoltoa oli rukous. Hoitovirheestä ei voinut valittaa potilaslautakunnalle.
Mitä Joosefin esimerkki voisi antaa isyyden haasteiden kanssa painiskeleville?
Joosefin luottamus ja usko Jumalaan oli horjumaton. Ongelmissa pelko puskee usein puseron sisältä ja kahlitsee koko mielen. Hyvä perheenisä voisi rohkeammin tarttua rukoukseen ja kuunnella Jumalan ohjaavaa ääntä. Joosefille Jumala puhui enkelin suulla, meille Jumalan puhe voi olla jotain muuta. Pääasia on, että pitää korvat auki ja luottaa, että Jumala kantaa.
Joosef oli Jeesuksen kanssa monta kertaa helisemässä. Kasvattipoika oli vähintäänkin erikoinen tapaus. Saattoipa olla Jumalan poikakin. Perinteinen isä-poika-suhde ei varmaan tullut kysymykseenkään. Tuskin Jeesus jaksoi kovinkaan perusteellisesti rakennusmiehen ammattia opiskella. Joosef antoi Jeesuksen olla oma itsensä, eikä murskannut hänen persoonaansa, vaan antoi tilaa. Joosef ymmärsi olevansa pyhän todistaja ja antoi asian hiljaisesti olla. Joosefin esimerkki kasvatti-isän roolista on varmaan monille tuttu. Ei ole kovinkaan helppoa kasvaa ja kasvattaa toisten lapsia. Joosef näki kuitenkin, että kasvatustehtävä oli jo sinänsä arvokas. Tärkeintä oli tarjota lapselle turvallista vanhemmuutta. Joosefin ohje voisikin kuulua:” Varjele lapsuutta!”
Kenkäkauppiaan joulu
Oli ollut tosi kiireinen jouluaika. Ihmisiä oli riittänyt ihan tohinaksi asti. Oli jouluaatto ja vanhan kenkäkauppiaan joulu oli melkein pulkassa. ”Aah, pian alkaisi jo kauan odotettu joululoma.” – tuumi kenkäkauppias. ”Enää muutama tunti ja sitten voisi laittaa putiikin kiinni koko loppuvuodeksi.”
Jonoa riitti vielä viime hetkille, kun kiireiset bisnesmiehet ostelivat huippukalliita kenkiä lepyttääkseen yksinäisiä vaimojaan. Eipä paljon onnellisia kasvoja jonossa näkynyt.
Yksi sentään erottui joukosta. Satakiloisten miehenjärkäleiden keskellä seisoi pieni poika rähjäisissä vaatteissaan pidelleen koko puodin kauneimpia kenkiä käsissään. ”Mikähän oli saanut tuon pikkumiehen tänään liikkeelle” – ajatteli kenkäkauppias. Ainakin pojalla oli hyvä herkässä.
Kun sitten tuli pojan vuoro, hän hyvin kohteliaasti ojensi kengät kauppiaalle ja sanoi hyvin topakalla äänellä:” Herra kenkäkauppias, ajattelin ostaa nämä kengät äidilleni. Niin, ja voisitko hieman kiirehtiä. Isä sanoi, että ei ole paljon aikaa enää jäljellä.” ”Ei niin, tämäkin liike on enää muutaman tunnin auki” - vastasi kenkäkauppias hymyillen. ” Niin, en minä sillä” – vastasi poika. ” Mutta äiti on jo pitkään ollut sairaana, ja nämä kengät saavat hänet varmasti hymyilemään. Haluan nimittäin, että äiti näyttää kauniilta, kun hän tänä yönä tapaa Jeesuksen.” Mitä? ”Haluan nimittäin, että äiti näyttää kauniilta, kun hän tänä yönä tapaa Jeesuksen.” Niinkö se poika sanoi?
Kenkäkauppiaalla loksahti täysin suu auki. Niin siis, tuon pojan äiti oli kuoleman sairas, ja poika tahtoi ehdottomasti ostaa äidillensä kengät.
Poika kaivoi taskuistaan joka kolikon yksitellen ja asetteli ne riviin kassalippaan viereen. Kengät maksoivat 50 euroa. Poika ja kauppias laskivat rahat. 20 euroa. Pojan ilme muuttui synkäksi. Hän purskahti itkuun ja sai kyynelten läpi sanottua:” Mutta, kun äiti on joka joulu tätä ennen laittanut meidän joulun kauniiksi. Minä olisin niin halunnut tehdä hänet tänä jouluna onnelliseksi!”
Kauppiaan sydämessä jokin liikahti. Hän kaivoi tiskin alta lahjakortin. Ja sanoi:” Kuule poika, onneksi olkoon. Olet tämän liikkeen miljoonas asiakas ja sen kunniaksi saat 30 euron arvoisen lahjakortin.” Pojan ilme kirkastui. Hän laski nopeasti rahansa ja lahjakortin yhteen. Tasan 50 euroa. ”Mutta sittenhän minä saankin ostettua nämä kengät äidille.” – poika hihkui. ” Et arvaakaan miten kauniilta äiti näyttää näissä kengissä.” Poika ei voinut pidätellä riemuaan, kun hän pinkaisi kotiin! ” Hyvää joulua” – hän vielä huikkasi oven suusta.
Kenkäkauppias oli hämillään tästä pojan vierailusta. Jotain joulun ihmeestä oli tapahtunut hänen kenkäkaupassaan. Ehkä Taivaan Isä oli lähettänyt tämän pojan kertomaan, mistä joulussa oikein on kysymys.
”Lapsi ja joulu – mikä erottamaton pari” – mietti kenkäkauppias
Jonoa riitti vielä viime hetkille, kun kiireiset bisnesmiehet ostelivat huippukalliita kenkiä lepyttääkseen yksinäisiä vaimojaan. Eipä paljon onnellisia kasvoja jonossa näkynyt.
Yksi sentään erottui joukosta. Satakiloisten miehenjärkäleiden keskellä seisoi pieni poika rähjäisissä vaatteissaan pidelleen koko puodin kauneimpia kenkiä käsissään. ”Mikähän oli saanut tuon pikkumiehen tänään liikkeelle” – ajatteli kenkäkauppias. Ainakin pojalla oli hyvä herkässä.
Kun sitten tuli pojan vuoro, hän hyvin kohteliaasti ojensi kengät kauppiaalle ja sanoi hyvin topakalla äänellä:” Herra kenkäkauppias, ajattelin ostaa nämä kengät äidilleni. Niin, ja voisitko hieman kiirehtiä. Isä sanoi, että ei ole paljon aikaa enää jäljellä.” ”Ei niin, tämäkin liike on enää muutaman tunnin auki” - vastasi kenkäkauppias hymyillen. ” Niin, en minä sillä” – vastasi poika. ” Mutta äiti on jo pitkään ollut sairaana, ja nämä kengät saavat hänet varmasti hymyilemään. Haluan nimittäin, että äiti näyttää kauniilta, kun hän tänä yönä tapaa Jeesuksen.” Mitä? ”Haluan nimittäin, että äiti näyttää kauniilta, kun hän tänä yönä tapaa Jeesuksen.” Niinkö se poika sanoi?
Kenkäkauppiaalla loksahti täysin suu auki. Niin siis, tuon pojan äiti oli kuoleman sairas, ja poika tahtoi ehdottomasti ostaa äidillensä kengät.
Poika kaivoi taskuistaan joka kolikon yksitellen ja asetteli ne riviin kassalippaan viereen. Kengät maksoivat 50 euroa. Poika ja kauppias laskivat rahat. 20 euroa. Pojan ilme muuttui synkäksi. Hän purskahti itkuun ja sai kyynelten läpi sanottua:” Mutta, kun äiti on joka joulu tätä ennen laittanut meidän joulun kauniiksi. Minä olisin niin halunnut tehdä hänet tänä jouluna onnelliseksi!”
Kauppiaan sydämessä jokin liikahti. Hän kaivoi tiskin alta lahjakortin. Ja sanoi:” Kuule poika, onneksi olkoon. Olet tämän liikkeen miljoonas asiakas ja sen kunniaksi saat 30 euron arvoisen lahjakortin.” Pojan ilme kirkastui. Hän laski nopeasti rahansa ja lahjakortin yhteen. Tasan 50 euroa. ”Mutta sittenhän minä saankin ostettua nämä kengät äidille.” – poika hihkui. ” Et arvaakaan miten kauniilta äiti näyttää näissä kengissä.” Poika ei voinut pidätellä riemuaan, kun hän pinkaisi kotiin! ” Hyvää joulua” – hän vielä huikkasi oven suusta.
Kenkäkauppias oli hämillään tästä pojan vierailusta. Jotain joulun ihmeestä oli tapahtunut hänen kenkäkaupassaan. Ehkä Taivaan Isä oli lähettänyt tämän pojan kertomaan, mistä joulussa oikein on kysymys.
”Lapsi ja joulu – mikä erottamaton pari” – mietti kenkäkauppias
tiistai 18. joulukuuta 2007
Vieraasta ystäväksi
Tunnustan, että olen utelias ihminen. Suoranainen tirkistelijä. Varsinkin kyläreissut tuttavien koteihin nostaa minussa kyylän piirteet esiin.
Uuteen kotiin astuessani kiinnitän ensimmäisenä huomiota talon tuoksuun. Käveleekö vastaan hempeä pullantuoksu vai rasvaisen eineksen löyhkä? Siisteydestä en sinänsä ole tarkka. Tärkeää on, että talossa on elämän ääntä ja makua. Steriili vaikutelma karkottaa. Lisäksi olen kiinnostunut väreistä. Usein mottoni on, että mitä enemmän värejä sen enemmän ihmiset näyttävät tunteitaan.
Perheen vessa on intiimi paikka. Hammasharjat kertovat paljon isännistään, samoin WC-pöntön kansi. Perheen emäntä on usein valloittanut lähes kaikki WC:n kaapit. Ukon partakone ja deodorantti on tungettu vanutuppojen alle pahnan pohjimmaisiksi. Se on miehen osa ainakin kylpyhuoneissa.
Mutta mikä on vieraan osa? Olin yökylässä erässä tuttavaperheessä. Iltapesun jälkeen etsin likinäköisillä silmilläni tuttuun tapaan vieraspyyhettä. Pyyhetelineessä ei ollut vieraalle omistettua pyyhettä. Siellä oli vain perheenjäsenten pyyhkeet ja pyyhe ystävälle. Sinä yön hetkenä minä olin kasvanut vieraasta ystäväksi.
Uuteen kotiin astuessani kiinnitän ensimmäisenä huomiota talon tuoksuun. Käveleekö vastaan hempeä pullantuoksu vai rasvaisen eineksen löyhkä? Siisteydestä en sinänsä ole tarkka. Tärkeää on, että talossa on elämän ääntä ja makua. Steriili vaikutelma karkottaa. Lisäksi olen kiinnostunut väreistä. Usein mottoni on, että mitä enemmän värejä sen enemmän ihmiset näyttävät tunteitaan.
Perheen vessa on intiimi paikka. Hammasharjat kertovat paljon isännistään, samoin WC-pöntön kansi. Perheen emäntä on usein valloittanut lähes kaikki WC:n kaapit. Ukon partakone ja deodorantti on tungettu vanutuppojen alle pahnan pohjimmaisiksi. Se on miehen osa ainakin kylpyhuoneissa.
Mutta mikä on vieraan osa? Olin yökylässä erässä tuttavaperheessä. Iltapesun jälkeen etsin likinäköisillä silmilläni tuttuun tapaan vieraspyyhettä. Pyyhetelineessä ei ollut vieraalle omistettua pyyhettä. Siellä oli vain perheenjäsenten pyyhkeet ja pyyhe ystävälle. Sinä yön hetkenä minä olin kasvanut vieraasta ystäväksi.
maanantai 17. joulukuuta 2007
Matkalla joulun ytimeen
Beetlehemiin on yllättävän lyhyt matka. Vain 60 kilometriä hyvää tietä, niin oltiin perillä. Meitä vastassa oli paikallisten kyläläisten joukko, joka johdatti meidät vaellukselle kuningas Herodoksen maisemiin. Väkeä oli paljon liikkeellä. Toiset olivat tulleet kaukaa idästä. Majapaikat olivat selvästikin kortilla. Meillekin oli tarjolla vain halvat puupenkit. Eniten tytärtäni huolestutti eräs nuori äiti, joka odotti lasta. Hän ei selvästikään enää jaksanut kävellä, vaan tarvitsi kipeästi paikan, jossa lepuuttaa turvonneita jalkojaan. Ainoa vapaana ollut paikka löytyi eläinten suojasta, tallista. Sinne nuoripari vetäytyi yötä pakoon.
Taivas oli sinä yönä harvinaisen kirkas. Kedon paimenet tutkailivat tähtitaivasta ihmeissään – miten kummallinen yö! Kesken taivastelun yhtäkkiä taivas täyttyi enkelien tanssista, ja suurin enkeli ilmoitti ilosanoman: ”Teille on syntynyt Vapahtaja!” Hölmistyneet paimenet sanoivat toisilleen: ”Nyt Beetlehemiin!”
Ja niin me löysimme Beetlehemin tallin, Marian ja Joosefin ja lapsen, joka makasi seimessä. Niin hauraana ja haavoittuvana makasi pienokainen äitinsä sylissä. Oikeat lampaat ja aasit liittyivät tämän suurimman kertomuksen iloon. Vapahtaja Kristus on syntynyt tänäkin jouluna! Nelivuotias tyttäreni ei millään olisi halunnut lähteä tallista. Vielä kotimatkallakin Marian rooli joulun ihmeessä herätti hurjasti kysymyksiä.
Jeesus-lapsen syntymä on yksi maailman rakkaimmista kertomuksista. Sitä satua haluaa elää todeksi joka joulu uudelleen ja uudelleen. Lohjan Vivamon jouluvaellus toi minulle joulun sydämeen. Pieni joulun lapsi – siinä on joulun suuruus.
keskiviikko 12. joulukuuta 2007
Lucia-traumaa purkamaan!
Huomenna on Lucian päivä, suurten traumojen päivä. Suomenruotsalainen kulttuuri ei kanna mukanaan kovinkaan paljon traumaattisia muistijälkiä, mutta Lucia-kulttuuri tekee tässä erikoisen poikkeuksen. Pienenä pojankoltiaisena huokasin joulun alla usein helpotuksesta, kun poikien keskuudesta ei kuningasta tarvinnut valita. Sen paikan otti aina Jeesus-lapsi. Tyttöjen taakka oli huomattavasti raskaampi. Kerran vuodessa tytöt pantiin paremmuusjärjestykseen, kun valittiin luokan Lucia-neito. Vaaleatukkainen prinsessa sai rinnalleen kaksi apu-Luciaa. Näin jokavuotinen kauneus- ja rankinglista oli valmis, ja taas syntyi tuhansittain särkyneitä prinsessaunelmia.Omat muistoni Lucia-neidon valintaan liittyvät Oulun Svenska Privatskolaniin. Tuolloin 80-luvun alkupuolen Suomessa Lucian valinnassa noudatettiin sen ankarinta muotoa. Jokainen tyttö kävi luokan edessä kertomassa, miksi juuri hän olisi hyvä Lucia-neito. Tämän jälkeen toteutettiin suljettu lippuäänestys, jonka jälkeen eniten ääniä saanut tyttö kruunattiin Luciaksi. Lisäksi hän sai rinnalleen kaksi ”perintöprinsessaa”. Samalla luokan muut tytöt saivat tietää oman mitättömyytensä. Oli siinä monella kyynelissä pidättelemistä.
Lucian valintakriteerit olivat usein suhteellisen kummalliset. Neidon piti olla vaaleatukkainen, vaikka oikea Lucia oli italialainen ja todennäköisesti tummahiuksinen. Lucia pyhitti elämänsä toisten auttamiseen, eikä hänen ulkonäöstään ole jäänyt historian lehdille mitään mainintaa. Meidän luokalla Lucian valinta oli yksiselitteisesti ulkonäköjuttu. Useana vuonna potin keräsi Satu, joka oli korkeintaan kiinnostunut ulkonäöstään ja tuskin huomasi muita ihmisiä. Lauluääntäkin hänellä oli tuskin nimeksi asti. Mutta kaikki tytöt halusivat olla kuin Satu, sen takia hänet vuosi toisensa jälkeen kruunattiin Luciaksi.
Mikäli jossain koulussa ja päiväkodissa vielä vietetään Lucia-juhlaa, pitää valintakriteereitä muuttaa rankasti. Tässä mielenterveydellisesti kestävän Lucia-juhlan ohjeet opettajille:
1. Ohjaaja valitsee itsevaltaisesti Lucian ja ”perintöprinsessat”
2. Lucia-neidon valintakriteerinä ei saa olla pelkästään ulkonäkö
3. Luokan auttavaisin tyttö pitäisi valita Luciaksi
4. Lucia-neitoa esittävä tyttö tulee vaihtaa vuosittain
Annetaan vielä puheenvuoro yhdelle traumatisoituneelle aikuiselle naiselle. Ulrika kirjoitta Lucia-angstistaan näin:
” En ikinä päässyt Luciaksi, koska minulla oli tumma tukka. Ekaluokalla koin kuitenkin olevani vahvoilla. Valttikorttini oli kantava ääni. Kaikki luokan tytöt lausuivat malliksi Lucia-runon, ja minä yritin lausua sen mahdollisimman lujaa. Sain kehuja, mutta tukkaongelma pysyi. Blondi voitti.” (Nyt 49/07)
Huh, oikein puistattaa ajatella, miten paljon pahaa sai aikaan koulun Lucia-juhlat. Onneksi en ollut tyttö. Säästyin edes yhdeltä kolhulta.
tiistai 11. joulukuuta 2007
Sairaan terve
Kuolemanpelko on varmaan peloista pahimpia. Omalla kohdallani kuolemanpelko hiipi salakavalasti karvan alle kolmekymppisenä. Aloin ravata lääkärissä kaiken maailman kremppoja esittelemässä. Milloin oli borrelioosia reidessä ja pistelyä rinnassa. Googlen hakusanoina käytin pääasiassa eri tautiennimiä. Ja kun taudin kuva netistä selkeni, osasin tunnistaa kaikki oireet itsessäni.
Hämmästyttävintä tässä sairaudeksi muuttuneessa luulosairaudessa oli se, etteivät lääkärit kovinkaan selvästi kyseenalaistaneet tätä hourailua. Rauhassa sain ravata valkotakkien puheilla, ja aina jonkun reseptin sain mielenrauhaani tukemaan.
Pari vuotta kierrettyäni törmäsin kuitenkin vähän sitkeämpään lääkäriin. Hän kuunteli ensin vaivani ja kysyi:" Onko minulla kaikki muuten kunnossa?" Kauhistuin. Ai miten niin. Näkyykö se päällepäin! Lääkäri jatkoi:" Niin, että pelkäätkö enemmän elämää vai kuolemaa?" Olin entistä hämmentyneempi, mutta sain lopulta soperrettua, että kuolemaa. "No siinä tapauksessa", lääkäri sanoi, " Mitä, jos alkaisit elää?" Täh, oliko se noin yksinkertaista?
Hämmästyttävintä tässä sairaudeksi muuttuneessa luulosairaudessa oli se, etteivät lääkärit kovinkaan selvästi kyseenalaistaneet tätä hourailua. Rauhassa sain ravata valkotakkien puheilla, ja aina jonkun reseptin sain mielenrauhaani tukemaan.
Pari vuotta kierrettyäni törmäsin kuitenkin vähän sitkeämpään lääkäriin. Hän kuunteli ensin vaivani ja kysyi:" Onko minulla kaikki muuten kunnossa?" Kauhistuin. Ai miten niin. Näkyykö se päällepäin! Lääkäri jatkoi:" Niin, että pelkäätkö enemmän elämää vai kuolemaa?" Olin entistä hämmentyneempi, mutta sain lopulta soperrettua, että kuolemaa. "No siinä tapauksessa", lääkäri sanoi, " Mitä, jos alkaisit elää?" Täh, oliko se noin yksinkertaista?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)