Anteeksiantamisesta

Opiskeluaikana samoissa porukoissa pyöri poika, joka vaikutti kerta kaikkiaan vastenmieliseltä. Inhottava tyyppi, joka sai niskakarvat pystyyn jo pelkästä ajatuksesta. Jokainen kohtaamisemme päättyi ikävään keskinäiseen naljailuun, mikä herätti jo muissa kavereissa hämmennystä.

Ongelmamme taustalla oli lausumaton, mutta jatkuva kilpailu. Olimme monissa asioissa hyvin samanlaisia. Halusimme olla nokkelimpia teologisissa väittelyissä, tahdoimme osoittaa lukeneisuuttamme keskusteluissa ja toimimme porukan viihdyttäjinä. Samoja tyttöjäkin ihastelimme! Mutta, ennen kaikkea kilpailimme musiikissa. Kumpi teki maukkaampia kertosäkeistöjä, kumpi oivaltavampia tekstejä, kumpi lauloi korkeammalta, kummalla oli enemmän keikkoja opiskelujen ohessa.

Tällä hurjalla kilpailulla ja selkään puukotuksella ratsastimme koko opiskelumme ajan. Emme kutsuneet kumpikaan toisiamme omiin häihimme ja valmistujaisjuhliinkin oli ovi lyöty nokan edestä kiinni. Pakko sanoa, että paha maku jäi suuhun. Kunnes... Noin vuosi sitten tapahtui jotain merkillistä. Sain kortin tältä opiskelukaverilta, jossa hän pyysi minua kanssaan lounaalle. Kortissa oli aika ja paikka. Oli hölmistynyt. Mitä hän tällä tempauksella nyt haluaa? Onko tämä taas joku uusi juoni, jonka avulla hän saa minut jälleen naurunalaiseksi? Aikooko hän kenties leveillä omilla saavutuksillaan? Nämä ilkeät ajatukset mielessäni kääntelin kaunista maisemakorttia kädessäni. Äh, ajattelin. Samapa tuo. Menen katsomaan, mitä kaverilla on asiaa. Ei hän enää näin pitkän välimatkan ja ajan jälkeen voi minua vahingoittaa.

Sovittuna aikana kiiruhdin ravintolaan. Siellähän jo kaveri odotti. Kaukaa jo näin, että jokin oli muuttunut. Hän ei katseellaan arvostellut pukeutumistani, eikä orastavaa pastorinvatsaani. Hän hymyili lempeästi. Kun kohtasimme, hän sanoi: ”Mukava kun pääsit. On todella kiva nähdä sinua pitkästä aikaa.” Tokaisin jotain epämääräistä hämmennykseni keskeltä, ja mietin oliko tuo todella se sama mies opiskeluajalta. Miksi hän käyttäytyy näin?

Kun istuin pöytään hän sanoi: ”Minusta on jo pitkään tuntunut siltä, että meidän olisi hyvä puhua. Me ei aina olla tultu toimeen ja paljon pahaa verta ja puhetta on virrannut meidän välissä. Mutta mä en jaksa enää vihata sua, Mikko. Mä olen pahoillani kaikesta, mitä meidän välissä on ollut. Annatko sä mulle anteeksi.” Suuni loksahti täysin auki ja murruin. Ojensin käteni pöydän yli ja puristin lujaa – pyysin anteeksi. Veljeni, sanoin! Se oli elämäni hienoimpia hetkiä.

Kohtaamisemme oli mainio. Muistelimme vanhoja kamppailuja, nauroimme, toisillemme mutta ennen kaikkea omalle pienuudellemme ja asenteillemme, jotka olivat lukinneet meidät omiin sudenkuoppimme. Oli helpottavaa nauraa ja iloita ilman varauksia. Lounaalla huomasimme myös, ettei meistä sydänystäviä tule koskaan, silti kohtaamisessamme oli jotain sanoinkuvaaman lämmintä. Tuon tapaamisen jälkeen en ole kaveriani nähnyt. Nyt kuitenkin liitän hänet silloin tällöin iltarukoukseeni.

Anteeksiantaminen parantaa. Minulla ei ollut voimaa ja rohkeutta tulla kaveriani vastaan. Mutta hän ojensi minulle käden, käden joka oli täynnä vuosien ajan tukahduksissa ollutta rakkautta. Hän rikkoi sanomattoman rajan ja tuli vastaan. Hänellä oli voimaa, voi kun minullakin olisi jokin päivä!

Päivä naisena

Minkälaistahan olisi olla nainen? Aamulla joutuisi heräämään aina puoli tuntia aikaisemmin. Uudet, päivän tunnelmaan sopivat vaatteet olisi joka päivä sullottava päälle. Sukkahousuista ei niin väliä – rikkinäisetkin kelpaavat, kunhan ne eivät vaatteiden ja kenkien alta näy. Suihkuunkin olisi kuolemanväsyneenä raahauduttava ja hiukset kuivattava. Ennen töihin lähtöä lasten vaatteet olisi vielä nostettava esille – eihän miesraukka itse löydä lasten vaatteita edes omien silmiensä alta!

Minkälaistahan olisi olla nainen? Olisi kerrankin oikeita ystäviä, joiden kanssa tulisi selvin päin puhuttua jotain merkittävää. Omia huoliakin voisi jakaa ystävilleen surutta, eikä täytyisi aina esittää niin pärjäävää. Kerrankin voisi puhua tunteista, eikä sanojen loppuessa tarvitsisi turvautua nyrkkeihin. Voisi kirjoittaa ystävilleen kirjeitä ja lukea naistenlehtiä hammaslääkärin odotushuoneessa hyvällä omallatunnolla. Saisi kerrankin avoimesti valittaa päänsärystä ja syödä särkylääkkeitä. Voisi mennä lääkäriin, jos joku painaisi mieltä, eikä kitua sepelvaltimotaudissa useita vuosia.

Minkälaistahan on olla nainen? Saisi vaihtaa mielipidettä useampaan kertaan ja silti olla aina oikeassa. Saisi liittyä kuntoklubiin ja harrastaa ratsastusta. Saisi oikeasti innostua baletista ja fanittaa Jari Sillanpäätä. Ei tarvitsisi olla kiinnostunut tekniikasta tai autoista. Tietokoneongelmien ilmaantuessa voisi aina paeta keittiöön. Ei tarvitsisi ajaa nurmikkoa tai tehdä lumitöitä. Joutuisi joka yö nukkumaan karvaisen körilään vieressä ja olemaan sen kanssa rakkaussuhteessa. Joskus voisi antaa suukon…

Minkälaista sitten on olla mies? Ihan kivaa. Piste.

Hyvää naistenpäivää!

Mistä tunnet sä ystävän?

Ihmisellä pitäisi olla kuusi ystävää. Näin väittää kuuluisa viisaus, jonka ajatus perustuu arkunkantajien määrään. Kuuden miehen voimalla vähän suurempikin karju saadaan hilattua haudan lepoon.

Mutta kuinka monta ystävää suomalaisella miehellä oikeasti on? Okei, on niitä saunaporukoita, joissa puhutaan naisista, urheilusta ja tekniikan uusista saavutuksista. Mutta kuinka monta oikeata ystävää saunaseuroihin oikeastaan kuuluu? Tuskin moneltakaan löytyy kuutta ystävää, joiden kanssa voi puhua siitä, mitä oikeasti kuuluu. Sanotaanhan, että nainen selviää avioerostakin paljon paremmin kuin mies, koska naisella usein on useampi tosi ystävä. Mies hautaa murheensa helposti tuopin pohjaan. Ystäviä olisi tarjolla, mutta ystävyyttä on vaikea ottaa vastaan.

Viime aikoina olen kovasti pohtinut aikuisen miehen ystävyyttä. Perhe ja työ vievät helposti ystävät kauas toisistaan. Etäisyys synnyttää helposti väärinkäsityksiä. Erityisen herkkä asia on lasten kummien valinta. Silloin tuntuu, että ystävät laitetaan arvojärjestykseen. Tärkeimmät ja sopivimmat valitaan kummeiksi – toisiin otetaan etäisyyttä. Vai onko todella näin? Ehkä onkin pikkumaista kytätä lasten kummien listaa arvioidakseen ystävyyden syvyyttä. Onhan nimittäin niin, että ystävyyssuhteet muuttuvat ja kehittyvät. Monta vuotta sitten kummiksi pyydetty ystävä onkin saattanut hautautua jonnekin elämänmuutosten aaltoihin. Jokaisella on omat valintaperusteensa kummin tehtävään. Ei anneta sen sekoittaa ihmissuhteita. Kummin tehtävä ei kuitenkaan liity aikuisten välisiin suhteisiin, vaan kummi on lapsen aikuinen kristitty ystävä.

Kolmenkympin jälkeen olen oppinut arvostamaan ystävässä yhtä piirrettä ylitse muiden: Selkärankaisuus. En toivo, että ystäväni oikeuttaa kaikki tempaukseni ystävyyden nimissä. Hyvä ystävä on väsymätön kuulija, mutta ankara kriitikko ja kyseenalaistaja. Hyvä ystävä ohjaa minua omien arvojeni suuntaan ja muistuttaa, jos toimin niitä vastaan. Ystävä tietää, milloin on kaasun ja milloin jarrun vuoro. Välillä saa käyttää myös kytkintä.