Maailman ensimmäinen radioretriitti

Rakas lukija,

Päivän Salmi -kirja on ilmestynyt. Haluan ilmaista syvän osanottoni Kauhajoen järkyttävän kouluampumisen uhrien omaisille ja kaikille onnettomuudesta kärsiville. Jumala olkoon kanssanne.

Päivän Salmi -kirja on tänään pelottavan ajankohtainen teos. Jokelasta Kauhajoelle on yllättävän lyhyt matka. Tässä ajatuksia Päivän salmi -kirjan lehdiltä.

Mikko

P.S. Kirjaa voi ostaa Deikaupasta osoitteesta www.deikauppa.fi tai hyvin varustelluista kirjakaupoista.

Maailman ensimmäinen radioretriitti

Marraskuun 7. päivän aamussa ei ollut mitään poikkeavaa. Hieman ennen puoltapäivää kapusin tuttuun tapaan Ylen vanhasta lähetyskeskuksesta Pasilasta kohti Ilmalan vesitorneja. Marraskuu henki lepäsi raskaana Ilmalantorin busseissa ja ihmisissä. Ilmalankuja 2:ssa oli vastassa monet hymyilevät silmät ja suut. Radio Dei  päivittäin sain työtovereista annoksen jumalallista säteilyä.

Noin yhden maissa jouduin poistumaan Radio Dein työntekijäpalaverista valmistelemaan iltapäivän lähetystä. Tapani mukaan tarkistin suurten lehtitalojen nettisivuilta, ettei mullistavia uutisia ollut ilmaantunut. JOKELA. Nuo kuusi kirjainta pullistelivat joka lehden nettisivujen otsikoissa. Suomi muuttui vain muutaman laukauksen voimalla. Iltapäivän lähetys meni uusiksi. Monen ihmisen koko elämä muuttui lopullisesti. Korkeakoulu alalle oli alkanut.

Toivon iltapäivän lähetys Radio Deissä 7.11.2007 ei unohdu minulta koskaan. "Radioamatööristä" leivottiin väkisin ammattilainen yhden lähetyksen kuluessa. Oli hurjaa suorassa lähetyksessä kertoa kuulijoille uusimmat uutiset Jokelan kouluampumisesta. Raskainta oli jatkuvasti kertoa uhriluvun noususta. Itkua oli vaikea studiossa pidätellä. Kappaleiden välillä itkin välillä ääneenkin. Työtoverit olivat järkyttyneitä, samoin kuulijat. Kerrankin oli sellainen olo, että olin oikeassa paikassa, aika vaan oli väärä. Tällaista ei olisi saanut koskaan tapahtua.

Kun omat sanat loppuivat kesken, otin Raamatun studion kirjahyllystä ja luin lähetyksessä ääneen Psalmeja:" Ihmisen elinaika on niin kuin ruohon: kuin kedon kukka hän kukoistaa, ja kun tuuli käy yli, ei häntä enää ole eikä hänen asuinsijansa häntä tunne." (Ps. 103:15). Välillä olin vaan ihan hiljaa. Maailman ensimmäinen radioretriitti.

Isän syliin!

Olipa erilainen isänpäivä. Lapsia tuli tuijotettua silmiin ja otettua syliin ihan erilailla kuin ennen. Jokelan tapahtumat tekivät pienokaisista vielä korvaamattomampia ja ainutlaatuisia kuin vaikkapa viime isänpäivänä. Lapsen ihmeen tajuaa vasta, kun ymmärtää, miten haurasta elämä on.

Mennyt isänpäiväviikonloppu kului monissa perheissä Jokelan tragedian jälkipuinneissa. Oman lusikkansa soppaan työnsi Pekka Simojoki haastattelussa tällä taajuudella viime viikolla. Häneltä kysyttiin, mitä tämä yhteiskunta tarvitsee pysyäkseen koossa näinä aikoina? Simojoki vastasi ytimekkäästi:” Isää.”

Jokin tuossa selkeässä viestissä kolahti ainakin minuun. Kun katsoo vaikkapa omia valloittavia tenavia, tajuaa, että isällä on ihan oma paikkansa perhesysteemissä. Perheasian neuvottelukeskuksen johtaja Martti Esko maalasi isän roolin oivallisesti isänpäivähaastattelussa Esse-lehdessä:” Isän erityistehtävänä on opetella maskuliinista tapaa olla vanhempi. Isä ei ole kakkosäiti.” Aamen, ajattelin. Minusta ei koskaan tule esimerkillistä lastenruokien kokkaajaa tai imeväisikäisten vaatteiden erityisasiantuntijaa, mutta painia osaan molempien lasteni kanssa! Ja kun pian nelivuotiaalta tyttäreltäni kysyttiin, mikä maailmassa on hauskinta, hän sanoi, että isän kanssa pelleily (lue: painiminen!).

Olin elokuussa kuuntelemassa evankelista Nicky Cruzia Helsingin jäähallissa. Kyseisenä iltana hän puhui juuri perheestä ja isyydestä. Hän kertoi, kuinka ensimmäisen lapsen kanssa, hän ei edes osannut pitää lasta sylissä, niin hyljeksitty hän itse oli ollut. Mutta pikkuhiljaa otteet tulivat varmemmiksi, ja hän kasvoi isäksi, joka osasi rakastaa.

On sinun tiesi ollut kuinka kivinen tahansa, koskaan ei ole liian myöhästä ottaa vastaan rakkautta ja rakastaa ehdoitta.

Tulla nähdyksi

”Se oli meidän Kallen luokalta!” Tämän huudon kuulin ystäväni suulla tänä aamuna. Kuolema oli tullut lähelle. Joku lähti, toinen jäi. Se on elämän laki.

Ylen uutisissa kuulin eilen nuorisotutkija Tommi Hoikkalan syvällisen analyysin suomalaisen miehen tilasta. Pohjoisen mies ei voi hyvin. Vihaa hänessä on enemmän kuin rajoitin kestää. Jossain läikkyy yli ja pahasti. Nyt läikkyi Jokelassa. Kenelle kellot soivat seuraavaksi?

Mistä sitten patoutunut viha johtuu? Jostain syystä nämä Suomen karjut eivät ole saaneet rakkautta tarpeeksi. Jokin syli on heitä hylkinyt ja kohdellut kuin karjaa. Heitä on lyöty, heidät on murskattu ja heidät on laiminlyöty.

Jokainen haluaa tulla nähdyksi. Tämä pieni Pekka-poika olisi halunnut, että häneen olisi keskitytty ja kuunneltu, mitä hänelle oikeasti kuuluu. Viha sai väkivallan kasvot.

Nuorelle ihmiselle tärkeimpiä kysymyksiä elämässä on: Kuka minä olen? Kelpaanko minä? Rakastaako minua kukaan? Jos vastaus näihin kaikkiin on: en tiedä, vaivutaan epätoivoon, ja epätoivo johtaa hirveisiin tekoihin.

Mikä siis lääkkeeksi? Tänään ja kaikkina päivinä tästä eteenpäin: Ota aina lapsi syliisi, oma taikka vieras. Katso häntä silmiin, silitä tukkaa ja kysy: ”Mitä sinulle kuuluu?” Kuuntele vielä vastauskin. Maailma on hetken parempi paikka elää.