Varttia vaille kolme

Kaverini äiti sairasti kolme vuotta uuvuttavaa syöpää. Sairauden viime vaiheessa tuska yltyi niin sietämättömäksi, että kaverini tosiaankin pelkäsi äidin kuolemaa ja varsinkin sitä, ettei kuolema vielä tulisikaan. Lopulta tauti nujersi äidin ja hän pääsi lepäämään. Varttia vaille kolme – silloin äidin hengitys taukosi.

Monet kerrat kaverini oli huudellut ja kironnut yläkerrankin suuntaan, että miksi ihmisen täytyi niin kärsiä? Mutta vastauksia vaille hän oli useasti jäänyt, niin hän ainakin koki.

Kun äiti oli nukkunut pois, muu perhe lähti sairaalasta kotiin. Yön hämärissä koti tuntui jotenkin erilaiselta, kylmemmältä ja vieraammalta. Jotain oli lopullisesti muuttunut. Kodin hengetär oli poissa. Ei äitiä voinut mikään korvata.

Mutta jotain muutakin outoa oli ilmassa. Kodin tunnusmerkki – kaappikellon äänikin – oli poissa. Kaappikello oli äidin suvussa kulkenut ikivanha koristeellinen kello, jonka äidin isoisä oli aikanaan veistänyt. Kaverini päätti mennä vetämään kellon uudelleen käyntiin, ikään kuin elämän jatkumisen merkiksi. Pimeässä hän kaivoi vetoavaimen kaapin sisuksista ja kohottautui kellotaulun luokse. Varttia vaille kolme. Ihme ja kumma. Eikö olekin?

Hietaniemessä

Pitkä syksy on vaatinut veronsa. Marraskuu on tullut koko painollaan. Sana marrashan tarkoittaa kuollutta. Juuri sellaisena Helsinki meille tänään irvistää.

Olin eilen saattamassa hautaan yhtä iäkästä miestä. Leskirouva kertaili haudalla miehensä elämänvaiheita ja sanoi: ”Meillä oli todellinen rakkausavioliitto!” Sen jälkeen hän suuteli puista uurnaa ja laski sen hautaan. Uurnan päälle hän sirotteli vielä punaisten ruusujen terälehtiä. Mietin, tuolla tavalla minäkin haluaisin tulla haudatuksi.

Loka- ja marraskuu on hyvä vuodenaika kuolla. Silloin luopuminen sykkii samaa rytmiä luonnon kanssa. Tulee tuuli, kylmä ja pimeä. Silloin on hyvä pudottaa omatkin lehdet, laskea kädet hetkeksi alas ja antaa haikeudelle tilaa. Pian on talvi taas täällä ja tekee mustasta valkoista. Kuoleman synkkyys vaihtuu yllättäväksi valoksi. Kaipauskin saa kauniit kasvot, todellisen ryppyvoiteen.

Kun katson tänään ulos ja sisään, näen paljon kyyneleitä. Lasin nurkkaan on kertynyt paljon itkemättömiä kesäöitä. Raskaita on katsoa pelokkaita silmiä, jotka huutavat turvallisuutta ja vastausta. Mutta mitä voin vastata, kun olen niin kesken? Mitä voin pyytää, kun en anna mitään? Mitä voin odottaa, kun en itsekään näe kevättä.

Mutta sen tiedän, että uusi elämä murtautuu tämän kaiken keskelle kysymättä lupaa. Hyvä niin! Elämänvoimaa ei voi vastustaa mikään! Silloin on vain tunnettava omat luunsa ja oltava ihmeen hiljaa.

Niistä kyyneleistä vielä. Kun halla laskeutuu kotipihaan, kyyneleistä syntyy helmiä.

Mikko Kuustonen puhuu elämästä ja kuolemasta

Mikko Kuustosen tuorein levy Hietaniemi on saanut nimensä Suomen tunnetuimman hautausmaan mukaan. Kuustonen kertoo ammentavansa Hietaniemen ainutlaatuisesta ympäristöstä ja tunnelmasta aiheita musiikkiinsa.

Pyhäinpäivän tiimoilla julkaisemme Mikon aiemmin Verkkokirkko.fi -sivustolle antaman haastattelun, jossa hän pohtii elämän ja kuoleman rinnakkaisuutta. Haastattelun päätteeksi hän esittää akustisen version Kun hän saapuu -laulusta levyltä Valon valtakunta.

Pääset katsomaan haastattelun klikkaamalla sivun laidassa olevaa Mikko Kuustosen kuvaa.