Koti-isän tunnustuksia

Olen nyt viikon verran harjoitellut koti-isän työtä! Kovaa hommaa. Omassa ammattien arvostus –taulukossa kotiäitien tekemä työ on nyt kovassa kurssissa. Ja kurssinousulle ei näy loppua.

Olemattoman kokemuksen jälkeen uskallan kuitenkin jo heittää muutaman oivalluksen kotityön luonteesta. Ensinnäkin koti-isän työtä leimaa jatkuva riittämättömyyden tunne. On suorastaan rasittavaa löytää itsensä taivastelemasta omaa saamattomuuttaan. Ei riitä, että on syöttänyt ja pukenut lapset moneen kertaa, pessyt tuttipullot ja siivonnut lelut olohuoneesta. Silti olen useaan otteeseen syyttänyt itseäni siitä, että olen ollut laiska lukemaan lapsilleni ja antanut nelivuotiaan liikaa katsoa televisiota. Lisäksi olemukseni on välillä ollut hyvinkin poissaoleva. Ankaraa puhetta, mutta näitä ajatuksia ei päivän aikana kerta kaikkiaan pääse pakoon.

Toinen koti-isän vakiotunne on väsymys, kuolemanväsymys. Puolinukuksissa työnnän puolivuotiaalle kumilusikkaa suuhun ja nelivuotiaalle videota DVD-soittimeen. Ei ihme, että video löytyy mikrosta ja maitopullo DVD-soittimen vierestä. Eilenkin lämmitin maitoa mikrossa 20 minuuttia (!), kun 20 sekuntiakin olisi riittänyt. Onneksi mikro ei sentään räjähtänyt, vaikka maito olikin...

Väsymyksestä seuraa tyhjä pää. En olisi ikinä uskonut, että aivokoppa voi olla niin tyhjä kuin se on univajeen keskellä. Se on kuin autio, pehmustettu huone, jossa nesteet lainehtivat puolelta toiselle. Jäsentynyttä aivotoimintaa on kotona olevalta aikuiselta turha odottaa. Se ei ole kerta kaikkiaan mahdollista.

Päivän paras hetki, pelastus, koittaa, kun vaimo tulee töistä kotiin. Vapauttavan halauksen jälkeen seuraa kuitenkin jo uusi ahdistus, kun vaimo ilmoittaa:” Voitko olla vielä hetken lasten kanssa, kun mun pitää korjata yhdet matikankokeet?” Lasken hitaasti kymmeneen. Tekisi mieli polttaa nuo kokeet. Saan kuitenkin hillittyä itseni ja sanon:” Korjaa vaan!” Ja savu nousee korvista...

Vieraissa

Maallinen telttamajani on sijainnut jo kolmen viikon ajan ystävieni nurkissa. Oma perheeni on jo muuttanut Pohjois-Suomeen – onneksi minä pääsen huomenna perässä! Jes! Pitkä evakkoaika on pian ohi.

Haastavinta vieraissa nurkissa asumisessa on oman paikan löytäminen ja toisen perheen tapoihin mukautuminen. Kysymyksiä on nuppi pullollaan: Mihin oikein laitan hammasharjani vessan kaapissa? Voinko käyttää isäntäväen hammastahnaa ja shampoota? Kuinka paljon kehtaan syödä isäntäväen ruokaa, ja kuinka usein pitäisi käydä kaupassa? Kuinka kiitollinen minun pitää jatkuvasti olla? Saanko katsoa mitä tv-kanavaa haluan vai onko talon emännän saatava katsoa Täydellisiä naisia?

Ja kysymyksille ei näy loppua: Kuinka paljon voin vetäytyä omaan rauhaan? Miten paljon perheen kolmivuotiaan kanssa on kohtuullista leikkiä? Onko vuoteesta noustava samaan aikaan kuin muut perheenjäsenet? Kuinka usein tiskikone pitäisi täyttää ja tyhjentää? Onko soveliasta pestä omaa pyykkiä ja tarvittaessa ripustaa muidenkin pyykkiä kuivumaan? Mites rouvan alushousut ja ritsikat, onko tungettelevaa nostaa ne narulle? Montako yötä pitää yöpyä, jotta pitäisi imuroida? Jos perheelle on tulossa vieraita, pitääkö olla paikalla, vai saako lähteä karkuun?

Niin kuin varmaan kävi selväksi. Toisten nurkissa asumiseen liittyy hämmästyttävän paljon kysymyksiä ja haasteita. Olennaista on, että molemminpuolinen kunnioitus vieraan ja isäntäperheen välillä säilyy. Olen myös oppinut, että asioista kannattaa puhua. Se auttaa.

Kun on kauan kotoa poissa, tajuaa kodin merkityksen. Kannattaa siis matkustaa kauas, jotta näkee lähelle. Huomenna alkaa kotimatka, paras matka. Toivottavasti mulla on enkeleitä tiellä.

Muuttolintu nimeltään Mikko

Niin kuin muuttolintusen tie… Paljon olen taivaan lintujen elämää miettinyt, kun muuttolaatikoita viime viikonloppuna kanniskelin. Ei taida Sylvian joululaulusta tutulla kerttusella olla kovinkaan paljon muuttokuormaa mukanaan, kun se Etnan juurella Sisiliassa laulaa. Ihminen on varmaan ainoa otus maailmassa, joka raahaa omaisuuttaan ympäri maata ja maailmaa. Hullua hommaa. Raamatussakin sanotaan, että katsokaa taivaan lintuja…

Muuttaminen ottaa koville niin aikuiselle kuin lapsellekin. Fyysinen rasitus kalusteiden kantamisessa ja vessan puunaamisessa edesauttaa sentään henkistä sopeutumista. Vanhan asunnon pölyvuoret ja kirjaimellinen vanhojen julisteiden ja taulujen repiminen edistävät kuitenkin uuteen siirtymistä. Väkivalta on vähempää, mitä enemmän talon oma väki osallistuu muuttoon. Vanhojen esineiden ja valokuvakansioiden hypistely piirtää elämästä kaaren, jonka toisessa päässä on uusi koti ja uudet haasteet.

Kun vaihdetaan maisemaa, lapset ovat sosiaalisesti tukalimmassa asemassa. Miten nelivuotias pitää itsenäisesti yhteyttä ensimmäiseen lapsuuden ystäväänsä? Tässä vanhemmilla on hurjan suuri rooli. Muistan, kun kaverini muutti Ruotsiin 12-vuotiaana – se on ainoa kerta, kun olen itkenyt miehen perään.

Uusi talo, uusi elämä, uusi alku. Siinä on toivon säteet tälle muuton jälkeiselle viikolle. Kun lasten sängyt oli muuton jälkeisenä iltana saatu koottua ja lakanat paikoilleen, pieni tyttäreni kysyi hauraalla äänellä:” Isi, koskaan mennään taas omaan kotiin?”. ”Hyvää yötä, Jeesus myötä”, vastasin.

Varttia vaille kolme

Kaverini äiti sairasti kolme vuotta uuvuttavaa syöpää. Sairauden viime vaiheessa tuska yltyi niin sietämättömäksi, että kaverini tosiaankin pelkäsi äidin kuolemaa ja varsinkin sitä, ettei kuolema vielä tulisikaan. Lopulta tauti nujersi äidin ja hän pääsi lepäämään. Varttia vaille kolme – silloin äidin hengitys taukosi.

Monet kerrat kaverini oli huudellut ja kironnut yläkerrankin suuntaan, että miksi ihmisen täytyi niin kärsiä? Mutta vastauksia vaille hän oli useasti jäänyt, niin hän ainakin koki.

Kun äiti oli nukkunut pois, muu perhe lähti sairaalasta kotiin. Yön hämärissä koti tuntui jotenkin erilaiselta, kylmemmältä ja vieraammalta. Jotain oli lopullisesti muuttunut. Kodin hengetär oli poissa. Ei äitiä voinut mikään korvata.

Mutta jotain muutakin outoa oli ilmassa. Kodin tunnusmerkki – kaappikellon äänikin – oli poissa. Kaappikello oli äidin suvussa kulkenut ikivanha koristeellinen kello, jonka äidin isoisä oli aikanaan veistänyt. Kaverini päätti mennä vetämään kellon uudelleen käyntiin, ikään kuin elämän jatkumisen merkiksi. Pimeässä hän kaivoi vetoavaimen kaapin sisuksista ja kohottautui kellotaulun luokse. Varttia vaille kolme. Ihme ja kumma. Eikö olekin?