Vieraissa

Maallinen telttamajani on sijainnut jo kolmen viikon ajan ystävieni nurkissa. Oma perheeni on jo muuttanut Pohjois-Suomeen – onneksi minä pääsen huomenna perässä! Jes! Pitkä evakkoaika on pian ohi.

Haastavinta vieraissa nurkissa asumisessa on oman paikan löytäminen ja toisen perheen tapoihin mukautuminen. Kysymyksiä on nuppi pullollaan: Mihin oikein laitan hammasharjani vessan kaapissa? Voinko käyttää isäntäväen hammastahnaa ja shampoota? Kuinka paljon kehtaan syödä isäntäväen ruokaa, ja kuinka usein pitäisi käydä kaupassa? Kuinka kiitollinen minun pitää jatkuvasti olla? Saanko katsoa mitä tv-kanavaa haluan vai onko talon emännän saatava katsoa Täydellisiä naisia?

Ja kysymyksille ei näy loppua: Kuinka paljon voin vetäytyä omaan rauhaan? Miten paljon perheen kolmivuotiaan kanssa on kohtuullista leikkiä? Onko vuoteesta noustava samaan aikaan kuin muut perheenjäsenet? Kuinka usein tiskikone pitäisi täyttää ja tyhjentää? Onko soveliasta pestä omaa pyykkiä ja tarvittaessa ripustaa muidenkin pyykkiä kuivumaan? Mites rouvan alushousut ja ritsikat, onko tungettelevaa nostaa ne narulle? Montako yötä pitää yöpyä, jotta pitäisi imuroida? Jos perheelle on tulossa vieraita, pitääkö olla paikalla, vai saako lähteä karkuun?

Niin kuin varmaan kävi selväksi. Toisten nurkissa asumiseen liittyy hämmästyttävän paljon kysymyksiä ja haasteita. Olennaista on, että molemminpuolinen kunnioitus vieraan ja isäntäperheen välillä säilyy. Olen myös oppinut, että asioista kannattaa puhua. Se auttaa.

Kun on kauan kotoa poissa, tajuaa kodin merkityksen. Kannattaa siis matkustaa kauas, jotta näkee lähelle. Huomenna alkaa kotimatka, paras matka. Toivottavasti mulla on enkeleitä tiellä.

Muuttolintu nimeltään Mikko

Niin kuin muuttolintusen tie… Paljon olen taivaan lintujen elämää miettinyt, kun muuttolaatikoita viime viikonloppuna kanniskelin. Ei taida Sylvian joululaulusta tutulla kerttusella olla kovinkaan paljon muuttokuormaa mukanaan, kun se Etnan juurella Sisiliassa laulaa. Ihminen on varmaan ainoa otus maailmassa, joka raahaa omaisuuttaan ympäri maata ja maailmaa. Hullua hommaa. Raamatussakin sanotaan, että katsokaa taivaan lintuja…

Muuttaminen ottaa koville niin aikuiselle kuin lapsellekin. Fyysinen rasitus kalusteiden kantamisessa ja vessan puunaamisessa edesauttaa sentään henkistä sopeutumista. Vanhan asunnon pölyvuoret ja kirjaimellinen vanhojen julisteiden ja taulujen repiminen edistävät kuitenkin uuteen siirtymistä. Väkivalta on vähempää, mitä enemmän talon oma väki osallistuu muuttoon. Vanhojen esineiden ja valokuvakansioiden hypistely piirtää elämästä kaaren, jonka toisessa päässä on uusi koti ja uudet haasteet.

Kun vaihdetaan maisemaa, lapset ovat sosiaalisesti tukalimmassa asemassa. Miten nelivuotias pitää itsenäisesti yhteyttä ensimmäiseen lapsuuden ystäväänsä? Tässä vanhemmilla on hurjan suuri rooli. Muistan, kun kaverini muutti Ruotsiin 12-vuotiaana – se on ainoa kerta, kun olen itkenyt miehen perään.

Uusi talo, uusi elämä, uusi alku. Siinä on toivon säteet tälle muuton jälkeiselle viikolle. Kun lasten sängyt oli muuton jälkeisenä iltana saatu koottua ja lakanat paikoilleen, pieni tyttäreni kysyi hauraalla äänellä:” Isi, koskaan mennään taas omaan kotiin?”. ”Hyvää yötä, Jeesus myötä”, vastasin.