Ike lähti. Eropaperissa oli koruton viesti Rouva Presidentille. Muste oli varmaan tavallistakin katkerampaa, kun Kanerva joutui eronpyyntöön raapustamaan nimensä alle. Harva joutuu nykymaailmassa jättämään ruutunsa yksityiselämän sotkujen takia. Nyt arpa lankesi Ikelle.
Viime viikkona Suomessa on käyty poikkeuksellinen poliittinen näytelmä. Osa toimittajista on varmaan ottanut tekstiviestikohun ammatillisena haasteena. Kyseessä on kuitenkin paljon vakavampi asia. Panoksena on yksittäisten ihmisten ja Suomen politiikan tulevaisuus. Tämä seikka on monelta tirkistelijältä jäänyt huomaamatta.
Kanervan eroon johtaneissa syissä on hyvä tehdä ero moraalisten ja poliittisten syiden kesken. Ike ei joutunut tyhjentämään työpöytäänsä sukupuolivietin tai mobiiliviestinnän vuoksi. Pikemminkin kyseessä oli poliittisen luottamuksen puute. Puheenjohtaja Katainen viestitti moneen otteeseen, että yksityishenkilönä Kanerva on saanut häneltä anteeksi henkilökohtaisten lupausten pettämisen. Poliittinen luottamus on kuitenkin mennyt, mikä estää ulkopolitiikan hoitamisen täysipainoisesti Suomen etujen mukaisesti. Katainen ei halunnut ottaa sitä riskiä, että poliittinen keskustelu pyörii seuraavan puolen vuoden ajan vain tekstiviesteissä, eikä kunnallisvaaleille tai NATO-keskustelulle jää tilaa.
Kataisen puheen hienoin viesti oli se, ettei Kanervaa töppäilyistä huolimatta jätetä yksin. Hän vetosi toimittajiin ja Kanervan lähipiiriin, että kaikki tarpeellinen tuki on Ikelle tarjottava kriisin keskellä. Kataisen viesti ja henkilökohtainen ote jättivät ainakin minuun lämpimän jäljen. Politiikassakin on vielä tilaa ihmisyydelle.
Kanervan tapausta tarkastellessa hiipii mieleen erään piispan joutsenlaulu muutaman vuoden takaa. Aviokriisissään kitunut piispa ajautui erilleen perheestään ja kirkosta. Surullista. Moni antoi siinä asiassa hätiköityjä lausuntoja, niin minäkin. Sen ainakin tuosta jutusta opin, ettei ihmisten henkilökohtaisten tragedioiden keskellä kannata aktiivisesti puhua moraalista. Arvokeskustelu on rakentavinta silloin, kun ihmisen akuuttia kriisiä ei käytetä esimerkkitapauksena.
Kun piispa kärsi, vaikenivat toiset isot miehet. Kun Ike nyt kituu, itki Katainen. Olisikohan kirkollakin jotain opittavaa tästä? Vanha viisauskin sanoo empatiasta näin: Et muista niiden ihmisten kasvoja, joiden kanssa olet nauranut. Mutta niitä ihmisiä et voi unohtaa, joiden kanssa olet itkenyt.
Voimia ja siunausta Ike, ristinkantaja.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste piispa. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste piispa. Näytä kaikki tekstit
lauantai 5. huhtikuuta 2008
torstai 6. maaliskuuta 2008
Omantunnonvaivat
Omatunto on kirkon tarkimmin varjeltuja asioita. Omantunnonvapaus on jyrännyt allensa niin sanan- kuin uskonnonvapauden useissa hengellisissä ja vähän maallisemmissakin asioissa. Erityisen herkkä omatunto näyttää olevan naispappeuden vastustajilla. Heillä omatunto kolkuttaa jo pienestäkin feminiinisyyden tuulesta alttarilla. Mutta minkälainen omatunto saa alistaa naista kirkossa? Voidaanko tässä yhteydessä edes puhua omastatunnosta?
Emeritusarkkipiispa John Vikström otti viime vuoden lopulla Teologisessa aikakauskirjassa voimakkaasti kantaa naispappeuden vastustajien omantunnon tarkkuuteen. Hän muistutti, että luterilaisessa perinteessä omaantuntoon on suhtauduttu sekä kunnioittavasti että kriittisesti. Luther ja muut uskonpuhdistajat tiesivät, ettei ole hyvä toimia omaatuntoa vastaan. Samaan aikaan he eivät kuitenkaan hyväksyneet mitä tahansa omantunnontuskia. He tiesivät, että omatunto voi olla myös väärällä tavalla sidottu ja että omatunto tulee vapauttaa vääränlaisesta sidonnaisuudesta. Jo alkukristittyjen joukossa tunnettiin ajatus vääränlaisista omantunnonvaivoista.
Vikström tiesi sohaisevansa ampiaispesää, kun hän otti naispappeuden vastustajien omantunnon arvioitavaksi. Hän osoitti kirjoituksessaan, ettei omantunnon taakse voi piiloutua ilman kestävää argumentaatiota. Vikström löysi naispappeuden vastustajien ”omastatunnosta” kaksi keskeistä kriteeriä. Ensinnäkin naisen alamaisuus on pappismiehille niin tärkeää, että sen varjolla tasa-arvokehitystä kirkossa ja yhteiskunnassa on vastustettava henkeen ja vereen. Toinen syy naispappeuden raivoisaan vastustukseen on Vikströmin mukaan sosiaaliset syyt. Naispappeuden vastustajien ”miestenpiirit” ovat ryhmäkoheesioltaan niin tiiviitä, ettei ryhmien perusajatuksia voi vastustaa ilman ryhmästä erottautumista.
Omatunto on kristillisessä perinteessä liitetty nk. luonnollisen moraalilain periaatteeseen. Sen mukaan ihminen Jumalan luomana tuntee sisimmässään (omassatunnossaan) oikean ja väärän eron? Jumala on ikään kuin kirjoittanut omaantuntoomme eettisen koodiston, joka suojelee elämää. Mikä rooli sitten ”miestenpiireillä” ja naisen alamaisuudella on omatunnon näkökulmasta? Kyseessä on pikemminkin vallankäyttöön kuin omaantuntoon liittyvät asiat.
Emeritusarkkipiispa John Vikström otti viime vuoden lopulla Teologisessa aikakauskirjassa voimakkaasti kantaa naispappeuden vastustajien omantunnon tarkkuuteen. Hän muistutti, että luterilaisessa perinteessä omaantuntoon on suhtauduttu sekä kunnioittavasti että kriittisesti. Luther ja muut uskonpuhdistajat tiesivät, ettei ole hyvä toimia omaatuntoa vastaan. Samaan aikaan he eivät kuitenkaan hyväksyneet mitä tahansa omantunnontuskia. He tiesivät, että omatunto voi olla myös väärällä tavalla sidottu ja että omatunto tulee vapauttaa vääränlaisesta sidonnaisuudesta. Jo alkukristittyjen joukossa tunnettiin ajatus vääränlaisista omantunnonvaivoista.
Vikström tiesi sohaisevansa ampiaispesää, kun hän otti naispappeuden vastustajien omantunnon arvioitavaksi. Hän osoitti kirjoituksessaan, ettei omantunnon taakse voi piiloutua ilman kestävää argumentaatiota. Vikström löysi naispappeuden vastustajien ”omastatunnosta” kaksi keskeistä kriteeriä. Ensinnäkin naisen alamaisuus on pappismiehille niin tärkeää, että sen varjolla tasa-arvokehitystä kirkossa ja yhteiskunnassa on vastustettava henkeen ja vereen. Toinen syy naispappeuden raivoisaan vastustukseen on Vikströmin mukaan sosiaaliset syyt. Naispappeuden vastustajien ”miestenpiirit” ovat ryhmäkoheesioltaan niin tiiviitä, ettei ryhmien perusajatuksia voi vastustaa ilman ryhmästä erottautumista.
Omatunto on kristillisessä perinteessä liitetty nk. luonnollisen moraalilain periaatteeseen. Sen mukaan ihminen Jumalan luomana tuntee sisimmässään (omassatunnossaan) oikean ja väärän eron? Jumala on ikään kuin kirjoittanut omaantuntoomme eettisen koodiston, joka suojelee elämää. Mikä rooli sitten ”miestenpiireillä” ja naisen alamaisuudella on omatunnon näkökulmasta? Kyseessä on pikemminkin vallankäyttöön kuin omaantuntoon liittyvät asiat.
perjantai 15. helmikuuta 2008
Raamattua pikakelauksella
Tämän ajan taikasana on vauhti. Nykyihmisen pitää olla kaikkialla, kaikkien kanssa ja kaiken aikaa koko ajan. Asioiden sisäistämiseen ei jää aikaa, vain pintaraapaisu, niin kaikki ovat tyytyväisiä.Kristillinen kirkko ei tässä kyydissä ole kovin hyvin pysynyt mukana. Kun yritetään roikkua ympäröivän maailman vauhdissa, kirkko on kuin valtimotautinen, joka puuskuttaa joka mäen laella. Naisia on vaikea ottaa kirkossa vakavasti ja homoja, niistä ei edes ääneen uskalleta puhua.
Vastamyrkkynä vauhtiin kirkko on tarttunut vauhdittomuuteen. Kun kiire riisutaan pois, annetaan tilaa oman sisimmän puheelle. Tällä lailla ihminen saa paremman yhteyden itseensä ja Jumalaan. Niin ja Jumalalla ei ole tunnetustikaan mihinkään kiire, ainakin jos Jeesus toisen tulemisen viipymisestä on jotain luettavissa.
Uusin yritys mukautua maailman menoon on Suomen Lähetysseuran julkaisema Raamattu 100 minuutissa -teos. Ja mainio teos onkin. Suuri rakkaustarina nasevasti purkitettuna. Raamatun kertomukset on sullonut pähkinänkuoreen anglikaanipastori Michael Hinton Englannista. Lukukokemus on unenomainen ilottelu, jossa ”abrahamit ja monet josefit” vilahtelevat videokuvan lailla silmien ohi. Kirjan kyydissä on mukava testailla omaa yleissivistystään ja paikkailla pelastushistorian aukkoja. Raamatun viesti on selvä: Vanhassa testamentissa Jahve (Jumala) rankaisee Israelin kansaa, jos se kääntyy pois Hänestä. Uudessa testamentissa Jumala lähettää Poikansa pelastamaan maailman. Yksinkertaista.
Raamatuntuntemuksesta tai paremminkin sen puutteesta nousi mieleeni eräs viihdyttävä tarina: Eräässä pohjoissuomalaisessa seurakunnassa vietettiin piispantarkastusta 1970-luvun alkupuolella. Pienessä kunnassa piispan juttusille oli tunkua. Kunnan silmäätekevät juoksivat piispan perässä teollisuuslaitoksilla ja kirkon tiloissa.
Yhtenä perjantai-iltapäivänä piispa vieraili paikallisessa kansakoulussa. Koulun oppilaat tekivät piispalle kysymyksiä, joihin hän vastasi kärsivällisesti. Kun kysymykset oli kysytty, piispa otti itselleen puheenvuoro:” Ajattelin itsekin kysyä teiltä yhden kysymyksen. Kuka muuten mursi Jerikon muurit?” Koulun jumppasaliin laskeutui syvä hiljaisuus. Myös salin perällä olleet opettajat, papit ja kunnan edustajat pyörittelivät päitään. Kysymys jäi vastausta vaille, ja niin piispa siirtyi seuraavaan vierailukohteeseen.
Piispantarkastus päättyi kunnan järjestämään juhlaillalliseen. Kunnan johtaja kiitteli piispaa rohkaisevista sanoista ja onnistuneesta tarkastuksesta. Lopuksi hän sanoi:” Yksi asia minua on tämän tarkastuksen aikana jäänyt kuitenkin vielä harmittamaan. Kun kyselit koulussa Jerikon muurien murtajasta, niin tuossa juuri kirkkoherran kanssa sovittiin, että mursi ne sitten kuka tahansa, niin pannaan kunnan piikkiin!”
Kuka ne Jerikon muurit oikeasti mursi? Vastuksen saat sivulta 25. Ai niin ja kirja oli Raamattu 100 minuutissa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)