Oli hirmuinen pakkasyö Helsingissä. Kolmen sepän patsaan luona värjötteli rähjäinen mies. Eräs pappisystäväni sattui juuri tulemaan Vanhalta ylioppilastalolta ulos, kun huomio kiinnittyi tuohon öiseen kulkijaan. Ystäväni lähti kyselemään mieheltä, oliko kaikki kunnossa. Mies kertoi, että hänellä ei ollut paikkaa mihin mennä yöksi. Pelastusarmeijan yömaja oli mennyt jo kiinni, eikä tuttujen rappukäytävien ovikoodit muistuneet mieleen. Tämän kuultuaan kaverini päätti tehdä poikkeuksen. Hän kaappasi huteran olemuksen nelosen ratikkaan ja raahasi tämän asuntoonsa nukkumaan. Aamu valkeni Katajanokan ullakkohuoneistossa kauniina. Mies katseli pappistoverini asuntoa ihaillen: “Taivaassakohan hän oli?” Niin korkeat ja komeat olivat huoneet. Miehet hörppivät aamukahvit ja croissantit rauhassa, ja yövieras sai vielä puhtaat vaatteet ylle. Puheltiin niitä näitä. Niin kului se aamupäivä.
Kun mies teki viimein lähtöä, hän puhkesi puhumaan: ”Kuule, sulla näyttää menevän hyvin. Joo. Mutta sitten, kun se alamäki alkaa, niin muista, että Jeesus rakastaa Sinua!” Siinä meni pappismiehellä viimeinen kahvikuppi väärään kurkkuun. “Siis ettäkö mitä?” hän mietti. ”Kenenkähän tässä nyt oikein piti evankelioida!”
Evankeliumin voima on siinä, kun se yllättää. Sen tehovoima on monikertainen, kun sen kärki tunkeutuu salaman lailla arjen keskelle. Siinä menee helposti kahvit väärään kurkkuun ja puurot ja vellit sekaisin.
Tämän päivän jumalanpalvelus ei oikein osaa hyödyntää evankeliumin voimaa ja yllätyksellisyyttä. Jo messun käsiohjelma tappaa evankeliumin tehon. Käsikirjoitus on aina sama: ”kohdassa 13” luetaan evankeliumi. Ei kirkon suurinta aarretta saa kahlita pelkästään jumalanpalveluksen ahtaisiin kehyksiin. Ilosanomassa on voimaa, kun se tulee lähelle. Ehdotankin, että messun kaava pannaan remonttiin ja livautetaan evankeliumiteksti dramaturgisesti päivän teeman mukaiseen kohtaan. Mikä voisi olla sen raikkaampaa, kun jo sisään astuessaan kirkkovieras kohtaisi evankeliumin. Hämmennyksestä saattaisi syntyä yllättävää oivallusta.
