Uskoa, toivoa ja rakkautta?

Finlandia-talo täyttyi 1.10.2007 Helsingin seurakuntayhtymän työntekijöistä. Kyseessä oli seminaari, jonka tarkoituksena oli käynnistää yhtymän uusi mainoskampanja nimeltään USKO-TOIVO-RAKKAUS. Korkeat ja komeat olivat puitteet. Seurakuntayhtymän johto ja mainosmiehet esittelivät ylpeinä tarkoin punnittuja analyysejä kaupunkilaisen uskosta ja kirkon elämästä. Viesti oli selvä – kirkon todellisuus ei kohtaa nuorten aikuisten kaupunkilaisten elämää.

Lyhyen tilanneanalyysin jälkeen perehdyttiin nuorten aikuisten maailmankuvaan. Olennaiseksi kyseistä ikäluokkaa kuvaavaksi arvoksi nousi ns. autenttisuuden ihanne. Keskeisintä tässä ajattelusta on se, että arvot ja elämän isot kysymyksen asettelut lähtevät yksilöstä itsestään. Autenttinen ihminen on lisäksi sisältäpäin ohjautuva. Ratkaisuja etsiessään ihminen kääntyy sisään päin ja tahtoo toimia itselleen uskollisena, ei noudattaen orjallisesti totuttuja tapoja ja ulkopuolisia auktoriteetteja. Tähän maailmankuvaan kirkon on omat oppinsa sopeutettava.

Matkalla kotiin huomasin jonkin piikin lihassani. Vaikka työtoverit ja yhtymän muu väki hokivat edellä esitettyihin ajatuksiin ”aamenta”, itse en ollut kovinkaan tyytyväinen seminaarin johtopäätöksiin. Nuorten aikuisten elämäntilanteen analyysi oli mielestäni korkealla tasolla ja antoi lisäymmärrystä (itseymmärrystä) kaupunkilaisten aikuisten maailmankuvasta, mutta johtopäätöksenä ääneen lausuttu nuorten elämään mukautuminen herätti minussa sisäistä vastustusta. Seminaarissa ei puhuttu kertaakaan Jeesuksesta Jumalan poikana tai Jumalasta tämän päivän Helsingissä vaikuttavana persoonana, joka toimii tässä ajassa yhtä lailla niin kuin on toiminut maailman luomisesta saakka. Jos käsitteet Jumala, Jeesus ja Pyhä Henki karkottavat nuoret aikuiset kirkosta, eikö pikemminkin niitä pitäisi opettaa raikkaalla tavalla, kuin piilottaa kirkkomme suurinta aarretta!

Helsingin seurakuntayhtymän kampanja rohkaisee kirkon työntekijöitä tukemaan nuoria aikuisia löytämään itsestään oman maailmankatsomuksen, arvot ja rakkauden, sillä moraaliset arvot ovat uskonnollisuuden keskeisintä sisältöä. Rivien välistä on luettavissa, että arvojen rinnalla kristillinen oppi on uskonnolliseen vallankäyttöön liittyvä harmillinen sivuseikka. Kärjistäen voidaan sanoa, että USKO-TOIVO-RAKKAUS –kampanja tähtää siihen, että jokainen rakentaa jumaluudesta saamistaan kokemuksista oman yksilöllisen Jumala-kuvansa.

Summa summarum: Ihmisen omaa ajattelua on hyödynnettävä kirkon työssä mahdollisimman paljon, mutta kirkon tehtävä on ennen kaikkea puhua Kristuksesta, persoonallisesta Jumalasta, joka uskoo, toivoo ja rakastaa jokaista ihmistä synnistä huolimatta. Todellista lohtua ihminen ei tässä ajassa saa ilman kokemusta armosta. Ihminen ei voi itseään armahtaa. Se on yksin Jumalan tehtävä.

The truth is out there. Totuuden tunsi jo vanha scifi-sarja.

Yllättävä evankeliumi

Oli hirmuinen pakkasyö Helsingissä. Kolmen sepän patsaan luona värjötteli rähjäinen mies. Eräs pappisystäväni sattui juuri tulemaan Vanhalta ylioppilastalolta ulos, kun huomio kiinnittyi tuohon öiseen kulkijaan. Ystäväni lähti kyselemään mieheltä, oliko kaikki kunnossa. Mies kertoi, että hänellä ei ollut paikkaa mihin mennä yöksi. Pelastusarmeijan yömaja oli mennyt jo kiinni, eikä tuttujen rappukäytävien ovikoodit muistuneet mieleen. Tämän kuultuaan kaverini päätti tehdä poikkeuksen. Hän kaappasi huteran olemuksen nelosen ratikkaan ja raahasi tämän asuntoonsa nukkumaan.

Aamu valkeni Katajanokan ullakkohuoneistossa kauniina. Mies katseli pappistoverini asuntoa ihaillen: “Taivaassakohan hän oli?” Niin korkeat ja komeat olivat huoneet. Miehet hörppivät aamukahvit ja croissantit rauhassa, ja yövieras sai vielä puhtaat vaatteet ylle. Puheltiin niitä näitä. Niin kului se aamupäivä.

Kun mies teki viimein lähtöä, hän puhkesi puhumaan: ”Kuule, sulla näyttää menevän hyvin. Joo. Mutta sitten, kun se alamäki alkaa, niin muista, että Jeesus rakastaa Sinua!” Siinä meni pappismiehellä viimeinen kahvikuppi väärään kurkkuun. “Siis ettäkö mitä?” hän mietti. ”Kenenkähän tässä nyt oikein piti evankelioida!”

Evankeliumin voima on siinä, kun se yllättää. Sen tehovoima on monikertainen, kun sen kärki tunkeutuu salaman lailla arjen keskelle. Siinä menee helposti kahvit väärään kurkkuun ja puurot ja vellit sekaisin.

Tämän päivän jumalanpalvelus ei oikein osaa hyödyntää evankeliumin voimaa ja yllätyksellisyyttä. Jo messun käsiohjelma tappaa evankeliumin tehon. Käsikirjoitus on aina sama: ”kohdassa 13” luetaan evankeliumi. Ei kirkon suurinta aarretta saa kahlita pelkästään jumalanpalveluksen ahtaisiin kehyksiin. Ilosanomassa on voimaa, kun se tulee lähelle. Ehdotankin, että messun kaava pannaan remonttiin ja livautetaan evankeliumiteksti dramaturgisesti päivän teeman mukaiseen kohtaan. Mikä voisi olla sen raikkaampaa, kun jo sisään astuessaan kirkkovieras kohtaisi evankeliumin. Hämmennyksestä saattaisi syntyä yllättävää oivallusta.