Näytetään tekstit, joissa on tunniste rakkaus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste rakkaus. Näytä kaikki tekstit

perjantai 18. huhtikuuta 2008

Äidin rakkauden ylistyslaulu

Äiti. Äiti. Suussa viipyy hetken ihana maku, kun nuo neljä kirjainta punoutuvat yhteen. Täytyy oikein maistella ja maiskutella: Äiti. Todella, on se kaunis sana. Pienen vauvan ensimmäinen sana: äiti. Kun pää kolahtaa pöydän reunaan, äiti. Vasta sitten ilmoille pääsee korvia riipivä palosireenin ulvonta. Kun isä ottaa polkupyörästä apupyörät pois; äiti kato. Kun kotiläksyt vetävät pienen pojan otsan ryppyyn; äiti auta! Ja mitä tekee äiti. Nostaa kaatuneen maasta ja puhaltaa päähän tullutta kuhmua. Kehuu pikkupojan ensimmäistä oikeaa polkupyöräretkeä. Istuu vierellä ja rohkaisee ajattelemaan tehtävien kimpussa, valvoo, on kärsivällinen, ei jätä yksin.

Äidin rakkaus on maailman ihmeellisimpiä asioita. Siinä on jotain todella mystisen pyhää, jonka edessä isokin mies menee sanattomaksi. Tuo rakkaus ei ole tästä maailmasta. Sen lähde on jossain aivan muualla.

Kun mietin omaa elämääni, on äidin rakkaudelle todellakin ollut käyttöä. Kaiken se kestää – voi ne pitkät loputtomat kesäyöt, kun teinipoikaa odotettiin kotiin. Yksi oli joka valvoi, äiti. Kaikessa uskoo – kun usko omiin kykyihin ja mahdollisuuksiin elämässä on ollut koetuksella, yksi on joka on uskonut ja luottanut, äiti. Kaikessa toivoo – Kun oma pää painuu veden alle, eikä jaksa edes hengittää, yksi on joka toivoo ja rukoilee, äiti. Kaiken se kärsii – Kun musta mieli lyö pojan maahan, eikä kättä edes jaksa nostaa, yksi on joka seisoo rinnalla, lainaa olkapäätä, äiti. Äidin rakkaus ei koskaan häviä.

Pari vuotta sitten olin mukana Yhteisvastuukeräykseen liittyneessä seminaarissa, jossa puhuttiin antamisesta ja jakamisesta. Otsikkona seminaarissa oli altruismi, jolla tarkoitetaan rakastamista ja antamista ilman ehtoja, ilman oman edun tavoittelua. Altruismi on vastakohta egoismille, joka tarkoittaa itsekkyyttä keinoja kaihtamatta. Seminaarissa päädyttiin siihen, että pyyteetöntä antamista ja jakamista tapahtuu ihmiskunnassa harvinaisen vähän, vähemmän kuin esimerkiksi kasvikunnassa. Altruistisesta käyttäytymisestä tunnetuimpana esimerkkinä seminaarissa mainittiin valkovuokot. Kuten olette varmaan huomanneet valkovuokot kasvavat tasaisina mättäinä niin, että kukat ovat suurin piirtein yhtä suuria ja varret kasvavat saman pituisiksi. Tämä johtuu siitä, että valkovuokot ottavat maasta vain oman osansa vettä ja ravinteita. Ne kasvavat tasaisesti, jotta kukin kukka saisi riittävästi valoa. Esimerkillistä käyttäytymistä, josta ihmiskunnalla on todellakin oppimista.

Ihmisillä altruistista käyttäytymistä tapahtuu siis hyvin vähän. Seminaarissa tultiin oikeastaan siihen tulokseen, että ainoastaan äidin rakkaus lasta kohtaan jää ainoaksi esimerkiksi tästä pyyteettömästä rakkaudesta. Erikoista seminaarissa oli kuulla se, että äidin rakkaus omaa lastaan kohtaan ei vähene lasten lukumäärästä riippuen. On nimittäin tehty vertailevaa tutkimusta monilapsisen lestadiolaisperheen ja yksilapsisen perheen lasten välillä heidän kokemastaan äidin rakkaudesta. Tulokset olivat hämmentäviä. Äidin rakkaus koettiin yhtä voimakkaana suuren lapsikatraan joukossa kuin perheen ainoana lapsena.

Äidin rakkaus ei siis koskaan häviä, mutta mikä ihmeellisempää, sitä näyttää olevan määrättömästi tarjolla!

torstai 3. huhtikuuta 2008

Mitä rakkaus on?

Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä oli jokin aika sitten mielenkiintoinen kirjoitus vihkipuheista. Otsikolla kuminaa ja sanahelinää kirjoittaja kritisoi kovin sanoin meitä pappeja Paavalin korinttolaiskirjeen 13. luvun ajatusten käyttämisestä rakkauden kuvaamiseen. Hänen mukaansa tuo tekstipätkä antaa hurmioituneelle vihkiparille aivan liian ruusuisen kuvan rakkaudesta. On siis puhuttava niin kuin asiat on - ilman turhia kaunisteluja.

Kirjoituksessa oli lueteltu muutama tekstin kohta ja heti perään todettu vastaväite. Otan muutaman esimerkin. ”Rakkaus on kärsivällinen, mutta ei kestä hetkeäkään ilman häntä. Rakkaus on lempeä, mutta on valmis vaikka tappamaan. Rakkaus ei kadehdi, paitsi kaikkia, jotka saavat olla hänen kanssaan.”

Kirjoittajan huomiot osuvat minusta monessa kohdassa naulan kantaan. Hän kysyy mielestäni oikeutetusti: Mitä se Paavali oikein höpisee? Miksi siis oikeastaan luemme kirkossa tuon kuuluisan kohdan? Eikö ole vastuutonta jättää vihkipari valheelliseen käsitykseen rakkaudesta?

Raamattu on kuitenkin pullollaan erilaisia määritelmiä rakkaudesta. Vähän toisenlaisen kuvan piirtää Laulujen laulun kirjoittaja. Kuunnelkaapa:” Rakkaus on väkevä kuin kuolema, kiivas ja kyltymätön kuin tuonela.” Vaikka kuinka löytäisimme rakkaudelle kestäviä määritelmiä, on itse käsitteen ytimeen vaikea päästä. Loppuen lopuksi päädymmekin peruskysymyksen äärelle: Mistä rakkaudessa on oikein kysymys?

Ensimmäisen Johanneksen kirjeen neljäs luku antaa asiaan jo paljon lisävaloa. Siinä sanotaan näin: ”Jumala on rakkaus. Se, joka pysyy rakkaudessa, pysyy Jumalassa, ja Jumala pysyy hänessä. Kun Jumala on meitä näin rakastanut, tulee meidänkin rakastaa toisiamme.”

Jos siis Jumala on rakkaus, eikö tuo kuukausiliitteen kirjoituksesta putoa pohja pois. Eikö olekin uskottavampaa sanoa, että Jumala on kärsivällinen, Jumala on lempeä ja Jumala ei kadehdi. Yhtäkkiä Tekstikohta ei enää olekaan pelkkää kuminaa ja sanahelinää.

Kun puhumme rakkaudesta, puhumme usein liian helposti rakastumisesta. Niin kävi varmasti tuolle toimittajallekin. Eihän rakastuminen ole välttämättä lainkaan kärsivällistä. Mutta jos puhumme todellisesta rakkaudesta, joka on lähtöisin Jumalasta, on meillä ihmisilläkin mahdollisuus kärsivälliseen, lempeään ja vilpittömään rakkauteen. Pelkkä rakastuminen ei riitä. Tarvitaan lisäksi tahtoa, lujaa tahtoa.

Kaikille häitä suunnitteleville toivon siunausta ja suotuisia ilmoja. Buenos aires!

maanantai 5. marraskuuta 2007

Uskoa, toivoa ja rakkautta?


Finlandia-talo täyttyi 1.10.2007 Helsingin seurakuntayhtymän työntekijöistä. Kyseessä oli seminaari, jonka tarkoituksena oli käynnistää yhtymän uusi mainoskampanja nimeltään USKO-TOIVO-RAKKAUS. Korkeat ja komeat olivat puitteet. Seurakuntayhtymän johto ja mainosmiehet esittelivät ylpeinä tarkoin punnittuja analyysejä kaupunkilaisen uskosta ja kirkon elämästä. Viesti oli selvä – kirkon todellisuus ei kohtaa nuorten aikuisten kaupunkilaisten elämää.

Lyhyen tilanneanalyysin jälkeen perehdyttiin nuorten aikuisten maailmankuvaan. Olennaiseksi kyseistä ikäluokkaa kuvaavaksi arvoksi nousi ns. autenttisuuden ihanne. Keskeisintä tässä ajattelusta on se, että arvot ja elämän isot kysymyksen asettelut lähtevät yksilöstä itsestään. Autenttinen ihminen on lisäksi sisältäpäin ohjautuva. Ratkaisuja etsiessään ihminen kääntyy sisään päin ja tahtoo toimia itselleen uskollisena, ei noudattaen orjallisesti totuttuja tapoja ja ulkopuolisia auktoriteetteja. Tähän maailmankuvaan kirkon on omat oppinsa sopeutettava.

Matkalla kotiin huomasin jonkin piikin lihassani. Vaikka työtoverit ja yhtymän muu väki hokivat edellä esitettyihin ajatuksiin ”aamenta”, itse en ollut kovinkaan tyytyväinen seminaarin johtopäätöksiin. Nuorten aikuisten elämäntilanteen analyysi oli mielestäni korkealla tasolla ja antoi lisäymmärrystä (itseymmärrystä) kaupunkilaisten aikuisten maailmankuvasta, mutta johtopäätöksenä ääneen lausuttu nuorten elämään mukautuminen herätti minussa sisäistä vastustusta. Seminaarissa ei puhuttu kertaakaan Jeesuksesta Jumalan poikana tai Jumalasta tämän päivän Helsingissä vaikuttavana persoonana, joka toimii tässä ajassa yhtä lailla niin kuin on toiminut maailman luomisesta saakka. Jos käsitteet Jumala, Jeesus ja Pyhä Henki karkottavat nuoret aikuiset kirkosta, eikö pikemminkin niitä pitäisi opettaa raikkaalla tavalla, kuin piilottaa kirkkomme suurinta aarretta!

Helsingin seurakuntayhtymän kampanja rohkaisee kirkon työntekijöitä tukemaan nuoria aikuisia löytämään itsestään oman maailmankatsomuksen, arvot ja rakkauden, sillä moraaliset arvot ovat uskonnollisuuden keskeisintä sisältöä. Rivien välistä on luettavissa, että arvojen rinnalla kristillinen oppi on uskonnolliseen vallankäyttöön liittyvä harmillinen sivuseikka. Kärjistäen voidaan sanoa, että USKO-TOIVO-RAKKAUS –kampanja tähtää siihen, että jokainen rakentaa jumaluudesta saamistaan kokemuksista oman yksilöllisen Jumala-kuvansa.

Summa summarum: Ihmisen omaa ajattelua on hyödynnettävä kirkon työssä mahdollisimman paljon, mutta kirkon tehtävä on ennen kaikkea puhua Kristuksesta, persoonallisesta Jumalasta, joka uskoo, toivoo ja rakastaa jokaista ihmistä synnistä huolimatta. Todellista lohtua ihminen ei tässä ajassa saa ilman kokemusta armosta. Ihminen ei voi itseään armahtaa. Se on yksin Jumalan tehtävä.

The truth is out there. Totuuden tunsi jo vanha scifi-sarja.

torstai 1. marraskuuta 2007

Varamummot kehiin?


Helsingin kirkonmiesten ja -naisten kampanja Usko-Toivo-Rakkaus jyrähtää voimalla käyntiin marraskuun puolivälissä. Massiivisessa tiedotuskampanjassa kirkko tunnustaa omat syntinsä ja kutsuu nuoret aikuiset keskustelemaan kirkon kehittämisestä ja hengellisyydestä tässä ajassa.

Vaikka kirkon mediahahmot kuinka hilluisivat kirkon äänenä, ei ääni kauas kanna, elleivät seurakunnat vastaa tähän huutoon. Nuorille aikuisille on kerta kaikkiaan järjestettävä mielekkäitä tapahtumia ja tilaisuuksia, joissa mielipiteitä voi todella laukoa.

Pikainen soittokierros seurakuntiin kertoo kuitenkin karua kieltä. Harvassa on ne seurakunnat, joissa oikeasti panostetaan nuorten aikuisten työhön. Liikkeellä ollaan usein toivotaan, toivotaan –asenteella, jossa mikään muutu, mutta rukoillaan nuorten aikuisten aktiivisuuden lisääntymisen puolesta.

Panostus nuoriin aikuisiin vaatii usein rajujakin toimintakulttuurin muutoksia. Ensinnäkin nuorten aikuisten työ vaatii rahaa ja vähintään yhden työntekijän. Mikäli seurakunnassa ei ole omaa työntekijää nuorille aikuisille, ei työalaa voi silloin sanoa olevan edes olemassa!

Mitä sitten, jos rahavarat ovat tiukassa? Silloin jostain pitää karsia. Vähävaraisille seurakunnille ehdotankin seuraavaa: Lopetetaan kaukomaille suuntautuvan lähetystyön tukeminen muutamaksi vuodeksi ja keskitytään sisälähetykseen nuorten aikuisten parissa. Seurakuntien lähetyssihteerit voisivat piireissään kutoa sukkaa nuorille perheille. Lisäksi voitaisiin perustaa Varamummo-palveluja nuorten perheiden tarpeisiin. Uusi lähetyskenttä saattaisi löytyä yllättävänkin läheltä.

Väitän, että nuorten aikuisten työssä on usein kysymys uskalluksen puutteesta ja turvallisuushakuisuudesta. Työntekijälle on huomattavasti helpompaa pyörittää perinteisiä lähetyspiirejä hamaan paruusiaan saakka, kuin tarttua rohkeasti uuteen työalaan.

Antti Rokka sanoi Tuntemattomassa sotilaassa, että ”strategia on sitä, että tähtää ennen kuin ampuu.” Nyt on lähetystyössä uuden tähtäämisen paikka. Silloin ei roiskita mihin sattuu.