Näytetään tekstit, joissa on tunniste usko. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste usko. Näytä kaikki tekstit

maanantai 5. marraskuuta 2007

Uskoa, toivoa ja rakkautta?


Finlandia-talo täyttyi 1.10.2007 Helsingin seurakuntayhtymän työntekijöistä. Kyseessä oli seminaari, jonka tarkoituksena oli käynnistää yhtymän uusi mainoskampanja nimeltään USKO-TOIVO-RAKKAUS. Korkeat ja komeat olivat puitteet. Seurakuntayhtymän johto ja mainosmiehet esittelivät ylpeinä tarkoin punnittuja analyysejä kaupunkilaisen uskosta ja kirkon elämästä. Viesti oli selvä – kirkon todellisuus ei kohtaa nuorten aikuisten kaupunkilaisten elämää.

Lyhyen tilanneanalyysin jälkeen perehdyttiin nuorten aikuisten maailmankuvaan. Olennaiseksi kyseistä ikäluokkaa kuvaavaksi arvoksi nousi ns. autenttisuuden ihanne. Keskeisintä tässä ajattelusta on se, että arvot ja elämän isot kysymyksen asettelut lähtevät yksilöstä itsestään. Autenttinen ihminen on lisäksi sisältäpäin ohjautuva. Ratkaisuja etsiessään ihminen kääntyy sisään päin ja tahtoo toimia itselleen uskollisena, ei noudattaen orjallisesti totuttuja tapoja ja ulkopuolisia auktoriteetteja. Tähän maailmankuvaan kirkon on omat oppinsa sopeutettava.

Matkalla kotiin huomasin jonkin piikin lihassani. Vaikka työtoverit ja yhtymän muu väki hokivat edellä esitettyihin ajatuksiin ”aamenta”, itse en ollut kovinkaan tyytyväinen seminaarin johtopäätöksiin. Nuorten aikuisten elämäntilanteen analyysi oli mielestäni korkealla tasolla ja antoi lisäymmärrystä (itseymmärrystä) kaupunkilaisten aikuisten maailmankuvasta, mutta johtopäätöksenä ääneen lausuttu nuorten elämään mukautuminen herätti minussa sisäistä vastustusta. Seminaarissa ei puhuttu kertaakaan Jeesuksesta Jumalan poikana tai Jumalasta tämän päivän Helsingissä vaikuttavana persoonana, joka toimii tässä ajassa yhtä lailla niin kuin on toiminut maailman luomisesta saakka. Jos käsitteet Jumala, Jeesus ja Pyhä Henki karkottavat nuoret aikuiset kirkosta, eikö pikemminkin niitä pitäisi opettaa raikkaalla tavalla, kuin piilottaa kirkkomme suurinta aarretta!

Helsingin seurakuntayhtymän kampanja rohkaisee kirkon työntekijöitä tukemaan nuoria aikuisia löytämään itsestään oman maailmankatsomuksen, arvot ja rakkauden, sillä moraaliset arvot ovat uskonnollisuuden keskeisintä sisältöä. Rivien välistä on luettavissa, että arvojen rinnalla kristillinen oppi on uskonnolliseen vallankäyttöön liittyvä harmillinen sivuseikka. Kärjistäen voidaan sanoa, että USKO-TOIVO-RAKKAUS –kampanja tähtää siihen, että jokainen rakentaa jumaluudesta saamistaan kokemuksista oman yksilöllisen Jumala-kuvansa.

Summa summarum: Ihmisen omaa ajattelua on hyödynnettävä kirkon työssä mahdollisimman paljon, mutta kirkon tehtävä on ennen kaikkea puhua Kristuksesta, persoonallisesta Jumalasta, joka uskoo, toivoo ja rakastaa jokaista ihmistä synnistä huolimatta. Todellista lohtua ihminen ei tässä ajassa saa ilman kokemusta armosta. Ihminen ei voi itseään armahtaa. Se on yksin Jumalan tehtävä.

The truth is out there. Totuuden tunsi jo vanha scifi-sarja.

torstai 1. marraskuuta 2007

Varamummot kehiin?


Helsingin kirkonmiesten ja -naisten kampanja Usko-Toivo-Rakkaus jyrähtää voimalla käyntiin marraskuun puolivälissä. Massiivisessa tiedotuskampanjassa kirkko tunnustaa omat syntinsä ja kutsuu nuoret aikuiset keskustelemaan kirkon kehittämisestä ja hengellisyydestä tässä ajassa.

Vaikka kirkon mediahahmot kuinka hilluisivat kirkon äänenä, ei ääni kauas kanna, elleivät seurakunnat vastaa tähän huutoon. Nuorille aikuisille on kerta kaikkiaan järjestettävä mielekkäitä tapahtumia ja tilaisuuksia, joissa mielipiteitä voi todella laukoa.

Pikainen soittokierros seurakuntiin kertoo kuitenkin karua kieltä. Harvassa on ne seurakunnat, joissa oikeasti panostetaan nuorten aikuisten työhön. Liikkeellä ollaan usein toivotaan, toivotaan –asenteella, jossa mikään muutu, mutta rukoillaan nuorten aikuisten aktiivisuuden lisääntymisen puolesta.

Panostus nuoriin aikuisiin vaatii usein rajujakin toimintakulttuurin muutoksia. Ensinnäkin nuorten aikuisten työ vaatii rahaa ja vähintään yhden työntekijän. Mikäli seurakunnassa ei ole omaa työntekijää nuorille aikuisille, ei työalaa voi silloin sanoa olevan edes olemassa!

Mitä sitten, jos rahavarat ovat tiukassa? Silloin jostain pitää karsia. Vähävaraisille seurakunnille ehdotankin seuraavaa: Lopetetaan kaukomaille suuntautuvan lähetystyön tukeminen muutamaksi vuodeksi ja keskitytään sisälähetykseen nuorten aikuisten parissa. Seurakuntien lähetyssihteerit voisivat piireissään kutoa sukkaa nuorille perheille. Lisäksi voitaisiin perustaa Varamummo-palveluja nuorten perheiden tarpeisiin. Uusi lähetyskenttä saattaisi löytyä yllättävänkin läheltä.

Väitän, että nuorten aikuisten työssä on usein kysymys uskalluksen puutteesta ja turvallisuushakuisuudesta. Työntekijälle on huomattavasti helpompaa pyörittää perinteisiä lähetyspiirejä hamaan paruusiaan saakka, kuin tarttua rohkeasti uuteen työalaan.

Antti Rokka sanoi Tuntemattomassa sotilaassa, että ”strategia on sitä, että tähtää ennen kuin ampuu.” Nyt on lähetystyössä uuden tähtäämisen paikka. Silloin ei roiskita mihin sattuu.

keskiviikko 31. lokakuuta 2007

Siili joka unohti olevansa siili...


Kesälomamatkalla pistäydyimme perheen kanssa Tampereella. Päivällä isä vihki tutun pariskunnan ja illalla matkasimme Särkännimelle. Ihanaa oli katsella nelivuotiaan vilpitöntä riemua karusellin pyörteissä ja Näsinneulan huipulla. Illalla rantauduimme paikalliseen perhehotelliin ja tunkeuduimme parin lisävuoteen valtaamaan huoneeseen.

Aamu valkeni Tampereella kauniina. Koko kööri marssi sadan sortin aamiaispöytään. Upeat oli herkut. Nelivuotiaskin ahmi aamulettunsa suurella ruokahalulla.

Aamiaisväkeä ilahduttamassa oli myös noin kaksimetrinen Sikke-siili. Se tallusteli ihmisjoukon keskellä ja nuuski aamiaista vesi kielellä. Meidän nelivuotias pelkäsi siiliä ihan kuollakseen. Siksi päätin pyytää Siken pöytäämme juttelemaan. ” No, onkos siili saanut aamulla maitoa?”, aloitin. ”En oo, join tossa kupin kahvia ja söin vähän mustaamakkaraa.” Tyttären ilme muuttui vähän kärsiväksi ja yritin vielä paikata tilannetta ja kysyin:” Missäs se siili asuu, Onko siilin kolo jossain tässä hotellin nurkalla?” ” ei, mä asun tuolla Hervannassa kerrostalon kolmannessa kerroksessa.” Tämän jälkeen päätin keskustelun pikaisesti.

Roolia on joskus vaikea ottaa, niin kävi tuolle siilillekin. Onneksi lapsen usko on rajaton.