maanantai 14. huhtikuuta 2008

Mitä ihmettä?

Kun kiekko putosi jäähän Espoon areenalla, putosi samalla toinenkin pommi korvaani. Iso mies ilmoitti möreällä äänellä: ” Kuules pappi, viime perjantaina meidän perheessä tapahtui ihme.” Siinä meni kahvikuppi väärään kurkkuun ja pelin seuraaminen herpaantui hetkeksi. Mies kertoi puhuttelevan tarinan vaimon vakavasta virussairaudesta, joka oli vienyt perheenäidin kuoleman rajalle. Tilanne oli sairaalassa äitynyt niin pahaksi, ettei miehen vaimo ollut jaksanut enää itse hengittää. Virustapaus oli Suomen oloissa ensimmäinen, joten sen vuoksi lääkärit eivät paljon toivoa uskaltaneet luvata. Juuri tilanteen oltua tukalimmillaan, tapahtui yllättävä käänne. Voimat palasivat yllättäen äidin jäseniin, ja hän jaksoi taas hengittää omin voimin. Tällä viikolla äiti oli kuulemma jo ottanut ensiaskeleen. Lääkäreiden mukaan virus kropassa oli hellittänyt ja äiti toipuu täysin ennalleen.

Espoon areenan aitiossa oli harras tunnelma. Mies kertoi, kuinka vaimon raju sairaus oli ajanut hänetkin peruskysymysten jäljille. Joka ilta mies oli käynyt kirkossa sytyttämässä vaimolle kynttilän rukouksen ja pyynnön merkiksi. Tärkeintä miehelle ei loppupeleissä ollut edes vaimon parantuminen, vaan yhteys itseensä ja Luojaansa.

Jumala puhuttelee ihmisiä monin tavoin. Kaikille ei taivaasta tule jumalallista ilmoitusta, vaan Jumalan johdatus ja huolenpito näkyvät arkisemmalla tavalla. Ihmeitä kuitenkin tapahtuu näinäkin päivinä. Ehkä juuri tuolle miehelle ja hänen perheelleen raju sairaus ja ihmeparantuminen oli se tarvittava ravistelu, jotta elämän lahjaa osaa jälleen tarpeeksi arvostaa.

Harvoin olen lätkämatsissa nähnyt yhtä rakkaudellista miestä. Sekin oli ihme.

Ai niin Kärpät muuten voitti lukemin 0-4.

perjantai 11. huhtikuuta 2008

Ironia on vaikea laji?

Ironia on vaikea laji. Tuon lauseen olen kuullut monen suomalaisen suusta, kun Helsingin seurakuntien Usko Toivo Rakkaus –kampanjaa on ruodittu miehissä ja naisissa. Ja tottahan se on. Kirkon viestinnän tavoitteena on vaikuttava viesti, joka osuu maaliinsa hyvällä prosentilla. Kun huteja ja osumia tulee, on arvioinnin paikka. Missä onnistuttiin ja missä mentiin vikaan?

Usko Toivo Rakkaus –kampanjan arvioinnit ovat jakautuneet aika lailla kahteen leiriin. Toisten mielestä kampanja on ollut kirkon kosiskeleva yritys herätellä horroksessa uinuvaa nuorten aikuisten ryhmää – ja aivan turhaan. Toisten mukaan kampanja on ollut oivaltava ja ironiaa hyödyntävä raikas tuulahdus muuten puuduttavan mainosmassan seassa. Harvassa ovat olleet ne kommentit, joissa on löydetty kampanjasta sekä hyvää että huonoa.

Minun mielestäni UTR kampanja onnistui erinomaisesti katselemaan kirkon todellisuutta ikään kuin ulkoa päin, pilke silmäkulmassa. UTR välitti kirkosta kuvaa peiliikatsovana yhteisönä, joka on olemassa suurempaa tarkoitusta kuin itseään varten. Rohkeus on kampanjan suurin voima, ja siitä kirkon ruohonjuurityössä on otettava opiksi. Rohkea kirkko nimittäin uskaltaa mokata.

Kampanjan varjopuoliin lukeutuu varomaton teologinen kielenkäyttö. Kun puhutaan esimerkiksi siitä, miten kirkko tunnustaa jäsenilleen syntinsä, liikutaan teologisesti vaarallisilla vesillä. Synti liittyy keskeisesti ihmisen ja Jumalan suhteeseen, eikä kirkon arvokkaiden käsitteiden sisältöä kannata myydä muutamasta hopearahasta. Uskon, että teologisestikin kestävässä markkinoinnissa on riittävästi voimaa.

Lisäksi UTR sortui paikoin liikoihin lupauksiin. Se kutsui aktiivisia kaupunkilaisia keskusteluun, vaikka useissa seurakunnissa ei oltu valmiita nuorten aikuisten mittavalle invaasiolle. Muistan eräänkin seurakunnan kanslistin taivastelleen, että mitä sille nuorelle aikuiselle pitää sitten sanoa, kun se tulee ovesta sisään. Tämä kertoo vain karua kieltä siitä, miten kaukana kirkon todellisuus ja nuorten aikuisten maailma ovat toisistaan.

Ironia on vaikea laji. Sen sain itsekin kokea muutama viikko sitten, kun joku tamperelainen soitti Toivon iltapäivän toimistoon ja huolissaan purki sydäntään siitä, miten minä kannustan ihmisiä eroamaan kirkosta. Alkuun ihmettelin, että mistä nyt mahtaa oikein olla kyse, kunnes muistin, että olin tehnyt Päivän Salmin aiheesta, jossa ironiseen sävyyn yritin tehdä naurettavaksi erokirkosta.fi –palvelun motiivit. No, ilmeisesti ironia ei tosiaankaan pure kirkossa. Oikeasti halusin kirjoituksellani sanoa, että kirkosta eroaminen on tyhmää ja rahanahnetta puuhaa, joka johtaa pahaan oloon tässä elämässä ja sen jälkeen.

Olikohan tuo tarpeeksi selvästi sanottu?

torstai 10. huhtikuuta 2008

Pientä puhetta Jumalasta

Miten Jumalasta pitäisi puhua? Minkälaista on oikeanlainen hengellinen kielenkäyttö? Näihin kysymyksiin ei ole oikeita vastauksia, mutta kirkon sisällä tuntuu olevan hämmästyttävän luutunut ja yksisilmäinen käsitys, miten pyhistä asioista saa puhua. Rohkeamman ilmaisun ihmiset saavat kynsillensä helposti, jos vuosisataisista sanamuodoista poiketaan.

Olen usein hämmästellyt jumalanpalveluksen kielenkäyttöä. Jumalanpalveluksen tarkoituksena on vuoropuhelu ihmisen ja Jumalan välillä. Silti messussa käytettävät sanat eivät oikeasti kuulu kenenkään ihmisen sanavarastoon arkielämässä (tuskin Jumalankaan!). Vaikka moni jumalanpalveluksen rukous onkin kaunista ja ikiaikaista kieltä, jos sitä ei selitetä, jää sen merkitys ohueksi. Esimerkkinä tästä voisin mainita vaikkapa ehtoollisrukouksen. Aika harva tavallinen kirkossakävijä tajuaa, mitä teologisia hienouksia ”Hänen kauttaan, Hänen kanssaan ja Hänessä” pitää sisällään.

Jumalanpalvelus vaatii todellista kielenhuoltoa. Remontti on paikallaan, mikäli päiväjumalanpalvelus halutaan pelastaa. Jumalan kansan juhlasta on tullut muutaman kymmenen seurakunta-aktiivin kokoontumisajot, mutta uusia kasvoja nykymenolla ei tavoiteta.

Jumalanpalveluksen kielenkäytön uudistuksen jarruna ovat seurakunnan papit. On paljon turvallisempaa ladella vuodesta toiseen samoja liturgisia kaavoja, kuin miettiä kieli ihmisten suuhun ja ymmärrykseen sopivaksi.

Uskon, että monen pastorin henkisen jarruna on rohkeuden puute. Persoonallista tapaa elää jumalanpalvelus todeksi on vähän, ja epäonnistumisen pelko nielee loputkin rohkeuden rippeet. Miten raikkaalta kuulostaisikaan papin puhe, jos vaikkapa ehtoollista edeltävä rukous olisi kirjoitettu omin sanoin. Kerrankin kirkkokansa kuulisi, mikä Jeesuksen ylösnousemuksessa on papin mielestä keskeisintä!

Uskonpuhdistuksen lähtökohtana oli jumalanpalveluksen muuttaminen kansankieliseksi. Latinankielinen messu käännettiin kunkin kansan omalle kielelle. Nyt on Suomen kirkossa uuden ”käännöksen” aika. Kaanaankielestä nykysuomeksi. Siinä voisi olla seuraavan jumalanpalvelusuudistuksen otsikko.

lauantai 5. huhtikuuta 2008

Ike, ristinkantaja

Ike lähti. Eropaperissa oli koruton viesti Rouva Presidentille. Muste oli varmaan tavallistakin katkerampaa, kun Kanerva joutui eronpyyntöön raapustamaan nimensä alle. Harva joutuu nykymaailmassa jättämään ruutunsa yksityiselämän sotkujen takia. Nyt arpa lankesi Ikelle.

Viime viikkona Suomessa on käyty poikkeuksellinen poliittinen näytelmä. Osa toimittajista on varmaan ottanut tekstiviestikohun ammatillisena haasteena. Kyseessä on kuitenkin paljon vakavampi asia. Panoksena on yksittäisten ihmisten ja Suomen politiikan tulevaisuus. Tämä seikka on monelta tirkistelijältä jäänyt huomaamatta.

Kanervan eroon johtaneissa syissä on hyvä tehdä ero moraalisten ja poliittisten syiden kesken. Ike ei joutunut tyhjentämään työpöytäänsä sukupuolivietin tai mobiiliviestinnän vuoksi. Pikemminkin kyseessä oli poliittisen luottamuksen puute. Puheenjohtaja Katainen viestitti moneen otteeseen, että yksityishenkilönä Kanerva on saanut häneltä anteeksi henkilökohtaisten lupausten pettämisen. Poliittinen luottamus on kuitenkin mennyt, mikä estää ulkopolitiikan hoitamisen täysipainoisesti Suomen etujen mukaisesti. Katainen ei halunnut ottaa sitä riskiä, että poliittinen keskustelu pyörii seuraavan puolen vuoden ajan vain tekstiviesteissä, eikä kunnallisvaaleille tai NATO-keskustelulle jää tilaa.

Kataisen puheen hienoin viesti oli se, ettei Kanervaa töppäilyistä huolimatta jätetä yksin. Hän vetosi toimittajiin ja Kanervan lähipiiriin, että kaikki tarpeellinen tuki on Ikelle tarjottava kriisin keskellä. Kataisen viesti ja henkilökohtainen ote jättivät ainakin minuun lämpimän jäljen. Politiikassakin on vielä tilaa ihmisyydelle.

Kanervan tapausta tarkastellessa hiipii mieleen erään piispan joutsenlaulu muutaman vuoden takaa. Aviokriisissään kitunut piispa ajautui erilleen perheestään ja kirkosta. Surullista. Moni antoi siinä asiassa hätiköityjä lausuntoja, niin minäkin. Sen ainakin tuosta jutusta opin, ettei ihmisten henkilökohtaisten tragedioiden keskellä kannata aktiivisesti puhua moraalista. Arvokeskustelu on rakentavinta silloin, kun ihmisen akuuttia kriisiä ei käytetä esimerkkitapauksena.

Kun piispa kärsi, vaikenivat toiset isot miehet. Kun Ike nyt kituu, itki Katainen. Olisikohan kirkollakin jotain opittavaa tästä? Vanha viisauskin sanoo empatiasta näin: Et muista niiden ihmisten kasvoja, joiden kanssa olet nauranut. Mutta niitä ihmisiä et voi unohtaa, joiden kanssa olet itkenyt.

Voimia ja siunausta Ike, ristinkantaja.

torstai 3. huhtikuuta 2008

Mitä rakkaus on?

Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä oli jokin aika sitten mielenkiintoinen kirjoitus vihkipuheista. Otsikolla kuminaa ja sanahelinää kirjoittaja kritisoi kovin sanoin meitä pappeja Paavalin korinttolaiskirjeen 13. luvun ajatusten käyttämisestä rakkauden kuvaamiseen. Hänen mukaansa tuo tekstipätkä antaa hurmioituneelle vihkiparille aivan liian ruusuisen kuvan rakkaudesta. On siis puhuttava niin kuin asiat on - ilman turhia kaunisteluja.

Kirjoituksessa oli lueteltu muutama tekstin kohta ja heti perään todettu vastaväite. Otan muutaman esimerkin. ”Rakkaus on kärsivällinen, mutta ei kestä hetkeäkään ilman häntä. Rakkaus on lempeä, mutta on valmis vaikka tappamaan. Rakkaus ei kadehdi, paitsi kaikkia, jotka saavat olla hänen kanssaan.”

Kirjoittajan huomiot osuvat minusta monessa kohdassa naulan kantaan. Hän kysyy mielestäni oikeutetusti: Mitä se Paavali oikein höpisee? Miksi siis oikeastaan luemme kirkossa tuon kuuluisan kohdan? Eikö ole vastuutonta jättää vihkipari valheelliseen käsitykseen rakkaudesta?

Raamattu on kuitenkin pullollaan erilaisia määritelmiä rakkaudesta. Vähän toisenlaisen kuvan piirtää Laulujen laulun kirjoittaja. Kuunnelkaapa:” Rakkaus on väkevä kuin kuolema, kiivas ja kyltymätön kuin tuonela.” Vaikka kuinka löytäisimme rakkaudelle kestäviä määritelmiä, on itse käsitteen ytimeen vaikea päästä. Loppuen lopuksi päädymmekin peruskysymyksen äärelle: Mistä rakkaudessa on oikein kysymys?

Ensimmäisen Johanneksen kirjeen neljäs luku antaa asiaan jo paljon lisävaloa. Siinä sanotaan näin: ”Jumala on rakkaus. Se, joka pysyy rakkaudessa, pysyy Jumalassa, ja Jumala pysyy hänessä. Kun Jumala on meitä näin rakastanut, tulee meidänkin rakastaa toisiamme.”

Jos siis Jumala on rakkaus, eikö tuo kuukausiliitteen kirjoituksesta putoa pohja pois. Eikö olekin uskottavampaa sanoa, että Jumala on kärsivällinen, Jumala on lempeä ja Jumala ei kadehdi. Yhtäkkiä Tekstikohta ei enää olekaan pelkkää kuminaa ja sanahelinää.

Kun puhumme rakkaudesta, puhumme usein liian helposti rakastumisesta. Niin kävi varmasti tuolle toimittajallekin. Eihän rakastuminen ole välttämättä lainkaan kärsivällistä. Mutta jos puhumme todellisesta rakkaudesta, joka on lähtöisin Jumalasta, on meillä ihmisilläkin mahdollisuus kärsivälliseen, lempeään ja vilpittömään rakkauteen. Pelkkä rakastuminen ei riitä. Tarvitaan lisäksi tahtoa, lujaa tahtoa.

Kaikille häitä suunnitteleville toivon siunausta ja suotuisia ilmoja. Buenos aires!

maanantai 24. maaliskuuta 2008

Pääsiäisen ytimessä

Savolaisperheeseen syntyi pitkän odotuksen jälkeen esikoispoika. Vaikean synnytyksen jälkeen äiti ja isä olivat helpottuneita. Pitkä odotus oli ohi ja elämä sykki punaisena pikkuveijarissa.

Pian synnytyksen jälkeen vanhemmat saivat tietää, ettei kaikki ollut pikkumiehessä kohdallaan. Synnytyksessä poika oli kärsinyt hapenpuutteesta ja osa aivojen toimintakyvystä oli lamaantunut. Kun Jere-vauvan kastejuhlaa vietettiin, tiedettiin, ettei hän ehkä koskaan oppisi tuottamaan puhetta. Jeren aivovaurio oli niin paha, etteivät lääkärit uskaltaneet luvata elinaikaa kymmentä vuotta enempää.

Jere aloitti koulukäynnin oman kyläkoulun tavallisessa luokassa. Jere nautti silmin nähden koulutyöstä. Vaikka puheen tuottaminen olikin mahdotonta, löytyi luokkatovereiden kanssa monta muuta kommunikoinnin välinettä. Koskettaminen, ilmeet ja eleet olivat sanatonta puhetta, joka yhdisti Jeren muuhun luokkaan.

Jeren oltua jo kymmenvuotias luokan opettaja antoi pääsiäisloman ajaksi tehtäväksi täyttää Kinder-munan keltainen muovikotelo jollakin sellaisella asialla, joka kuvaisi pääsiäistä ja Jeesuksen ylösnousemusta.

Kun koitti pääsiäisen jälkeinen tiistai, pääsiäisen kotitehtävä tarkastettiin. Lettipäinen Sanna sai luvan näyttää ensimmäisenä valitsemansa pääsiäistä kuvaavan asian. Kun hän raotti munan kuoria, lennähti ilmaan kaunis perhonen. Luokassa kuului kohahdus. Opettaja kehui Sannan valintaa oivalliseksi, kuoriutuuhan perhonen lähes elottoman näköisestä toukasta – sehän on melkein kuin Jeesuksen ylösnousemus.

Toisena vuorossa oli Aleksi. Hän avasi oman munankuorensa, ja sieltä paljastui nupullaan oleva punainen ruusu. Opettaja suitsutti Aleksin valintaa. Ruusu kertoo Jeesuksen haavoista ja kärsimyksestä ja nuppu tulevasta elämästä.

Yhtäkkiä Jere viuhtoi vauhdikkaasti käsillään ja pyysi ”puheenvuoroa”. Samassa opettaja tajusi, ettei ollut muistanut Jeren äidille kertoa, että muna olisi pitänyt täyttää jollain sopivalla pääsiäisestä kertovalla asialla. Opettaja yritti olla huomaamatta Jeren viuhtomista, mutta äänekkään huitomisen jälkeen Jerelle oli pakko antaa vuoro. Niinpä opettaja otti Jeren munankuoren käteensä ja raotti vähän. Ja tyhjähän se oli, niin kuin hän oli arvannut. Opettaja ei tyhjiä munankuoria kehdannut muulle luokalle näyttää, mutta, kun Jere vain innokkaasti viittoili, oli tyhjä munankuori pakko kaikille näyttää. Jere näytti voitonriemuiselta ja samalla opettaja tajusi – Jere oli tarkoittanut, että munankuorien kuuluukin olla tyhjä! Pääsiäisen ihme on tyhjä hauta. Kristus on totisesti ylösnoussut. Koko luokka oli hämillään – aina äly ja sydämen usko eivät kulje käsi kädessä.

Kahden kuukauden päästä Jere sai kutsun taivaan kotiin. Kun hautajaisia vietettiin, eivät arkkua koristaneet kukkaseppeleet vaan tyhjät munankuoret. Kristus on totistesti ylösnoussut sinun, minun ja Jerenkin puolesta.

torstai 20. maaliskuuta 2008

Ehtoollisen äärellä

Jeesuksen elämän loppumetrit olivat todellista draamaa, mitä hurjimpien kohtauksien ilotulitusta. Villi ratsastusretki halpa-arvoisella aasilla, hurraava kansanjoukko ja maailman nopein takinkääntö, anarkiaa temppelialueella, mystinen viimeinen ateria, Juudaksen kavallus, syyttömän tuomio, ristiinnaulitseminen, ylösnousemus... Hurjia juonenkäänteitä, josta draaman ainekset tuskin enää paranevat. Liian uskomatonta ollakseen totta. Liian totta ollakseen uskottavaa.

Hiljainen viikko kysyy meiltä matkalaisiltakin paljon. Miten minä olisin toiminut, jos olisin ollut yksi juutalaisesta kansanjoukosta? Olisinko minä ollut levittelemässä palmuoksia juutalaisten kuninkaalle? Olisiko ihmisten joukkohysteria tarttunut minuunkin ja syönyt uskoa Jeesukseen? Olisinko minäkin halunnut vapauttaa murhamiehen Jeesuksen sijasta? Olisinko minäkin heristänyt Pilatuksen edessä nyrkkiä ja huutanut: Ristiinnaulitse! Näiden kysymysten äärellä ihminen kutistuu mitättömiin. Oma heikkous ja rohkeuden puute nielevät koko minuuden, jää jäljelle vain harras kuiskaus Jumalan puoleen: Ole minulle syntiselle armollinen.

Tuo kuiskaus kertoo hyvin myös tästä päivästä, kiirastorstaista. Kiira tarkoittaa pahaa ja sen poisajamisesta on kiirastortaina vanhastaan ollut kysymys. Tärkeätä on ripittäytyminen ennen suurta pääsiäisjuhlaa. Ennen Vapahtajan vastaanottamista.

Papin työn ehdottomasti hienoimpia palvelutehtäviä on ehtoollisen jakaminen. Siinä oivaltaa ehkä selkeimmin, että tehtävä on toimittajaansa suurempi. Kun saan ehtoollisvieraalle sanoa:” Kristuksen ruumis, sinun puolestasi annettu”, avautuu salaperäisesti koko ehtoollisen ydin. Yhtäkkiä ehtoollisesta tuleekin hyvin konkreettinen tapahtuma. Kristuksen ristinkuolema ja sovitustyö tulevat jokaisen ehtoollisvieraan omaksi. Nuo sanat, sinun puolestasi annettu, kätkevät sisällensä suuren ilouutisen: Sinun syntisi on annettu sinulle anteeksi Jeesuksen tähden! Miten vapauttavaa! Tämä anteeksiannon kokemus sydämessään on turvallista palata arkeen.

Ehtoollispöytä on puolikaaren muotoinen ja kätkee sisäänsä lohduttavan symboliikan. Kun me polvistumme alttarikaiteelle, niin samaan aikaan rakkaamme polvistuvat taivaassa ehtoollispöydän vastakkaiselle puolella. Näin kaaresta tulee ehjä. Ehtoollispöytä on siis yhteyden pöytä tuonpuoliseen, jossa voimme kohdata rakkaamme. Minä ainakin silloin tällöin vilkuilen, josko näkisin isoäitini vastapäätä.

Vierailin muutama vuosi sitten Englannissa ja osallistuin anglikaanisen kirkon messuun. Kun polvistuin ehtoollispöytään tapahtui jotain merkillistä. Pappi tuli kohdalleni, hymyili leveästi ja valtava ilo äänessään ilmoitti kuuluvasti.” Body of Christ”! Säpsähdin tuon papin ronskia otetta ja ajattelin, että tuollainen intoilu loukkaa ehtoollisen pyhyyttä. Olinhan Suomessa tottunut siihen, että pappi suu viivasuoran vakavana ja surullisen kunnioittavasti ilmoittaa.” Kristuksen ruumis, sinun puolestasi annettu.” Vähän aikaa tuon anglikaanipapin tekemisiä pohdittuani tajusin, että itse asiassa hän oli tajunnut jotain oleellista ehtoollisen suuresta lahjasta: Hän halusi omalla tyylillään ilmoittaa iloisesti, että Kristus on todellakin kuollut SINUNKIN syntien tähden. Uskon, että kyse on paljon myös kansanluonteesta. Me suomalaiset olemme ehkä vähän vakavampaa kansaa. Mutta ilo se on sallittu suuresta lahjasta. Siitä ehtoollisessa on kysymys.