keskiviikko 7. marraskuuta 2007

Inhimillinen oppi ja jumalallinen usko

Tämän viikon alun vietin metsän keskellä seitsemäntoista papin kanssa. Kyseessä ei ollut mikään katolinen salaseura vaan luterilaisen kirkon Tunnustus–pastoraalikurssi. Kurssin ideana on valaista meitä pappeja Lutherin viisailla havainnoilla kristillisestä opista ja raamatusta.

Ja tosiaankin paljon tuli kahlattua läpi: puhuttiin synnistä, armosta, sovituksesta, lunastuksesta, pelastuksesta, Perkeleestä jne. Lopulta tukka oli niin tulessa, että oppi valui korvista ulos hartioille. Jäljelle jäi oikeastaan vain kysymys: Voiko Jumalan tunteminen olla näin vaikeaa? Eikö Jumalan valtakunnan salaisuudet ole uskottu lapsille ja vähämielisille?

Paljon arvokastakin kurssista jäi käteen. Puhuttiin siitä, mitkä asiat vaikuttavat kristillisen opin muodostumiseen. Lähtökohtana on aina jokin kokemus puhdistumisesta tai valaistumisesta. Tämä tulkitaan henkilökohtaisella kielellä, toiminnan tai kultin kielellä. Näistä puroista syntyy sitten oppi, joka perimmältään on ykseyden kieltä. Massiivinen ja yli-informatiivinen teoria, mutta jokin siinä pitää paikkaansa. Yksinkertaistettuna, kun Jumala koskettaa ihmisen elämää, jokainen tekee siitä omakohtaisen tulkinnan, joka johtaa esimerkiksi hyvän tekemiseen lähimmäisiä kohtaan. Näiden asioiden läpielämiseen tarvitaan kirkkoa, joka sakramenteillaan hoitaa uskoa. Tämä uskonnollinen rakennelma on lopulta määriteltävissä opiksi. Helppoa eikö totta?

Kurssilla luetuista kirjoista minua eniten lohdutti Jaakko Hämeen-Anttilan ajatus:” Oppi on inhimillistä ja usko jumalallista.” Sen takia uskon kieltä voi ymmärtää vaikkei edellisestä rakennelmasta mitään tajunnutkaan. Yksinkertaistettuna oppi on aikuisten ja usko lasten kieltä!

maanantai 5. marraskuuta 2007

Päivän tunnussana: Jeesus


Keväällä olin Salon nurkalla Vaskiossa laulu- ja puhujakeikalla. Kyläyhdistyksen ja paikallisen lihajalostamon ylläpitämä kirkko oli puolillaan väkeä. Tunnelma oli varsinaissuomalaiseksi hyvin kotoisa ja lämmin. Omaan settiini kuului enemmän ja vähemmän hengellistä musiikkia, ja väleihin höpisin jotain elämän tarkoituksesta, Jumalastakin.

Kun keikan jälkeen keräilin äänentoistolaitteita kasaan, olalleni koputettiin. Selän takana seisoi vanhahko nainen villahameessaan. Hän aloitti: ”Kuule Mikko, ihan hyvä konsertti. Mutta yksi asia minua jäi harmittamaan: Miksi et koko illan aikana kertaakaan uskaltanut sanoa sanaa Jeesus.” Jäin monttu auki kuuntelemaan tuon rouvashenkilön puhetta. Hän jatkoi vielä:” Niin, ja kun nyt olet pappi ja kaikkea, niin mikä siinä Jeesuksessa oikein pelottaa?” Mumisin jotain epämääräistä vastaukseksi, ja vanhus kiitti ja lähti pois.

Kotimatkalla päässäni soi nuo iäkkään naisihmisen sanat. Enkö siis todellakaan ollut USKALTANUT keikalla sanoa sanaa Jeesus? Pelkäsinkö Jeesuksesta puhumista? Ja myönnettävä se oli. Jeesuksesta puhuminen ja ääneen lausuminen vaativat puhujalta erityistä rohkeutta. Ja jos papille Jeesuksesta puhuminen tuottaa vaikeuksia, niin miten muut ihmiset tulevat Jeesuksen kanssa toimeen?

Keikan jälkeinen viikkokin kului vielä tuon Jeesus-asian pyörittelyssä. Kiinnitin huomiota yhteen merkilliseen seikkaan. Lukion psykologian kirjassa puhuttiin tarkkaavaisuuden yhteydessä ”coctail-party-ilmiöstä”. Se tarkoittaa suunnilleen sitä, että, ihminen rekisteröi oman nimensä muiden ihmisten keskustelusta, vaikkei itse keskusteluun osallistuisikaan. Kummallista oli se, että huomasin reagoivani kahteen nimeen. Kun kuulin jossain lähistöllä sanottavan Mikko, käännyin katsomaan. Samalla tavalla minulle kävi Jeesuksen kanssa. Käyttäydyin ihan niin kuin Jeesus olisi minun nimeni.

Mistä tässä kaikessa oikein on kysymys? Uskon, että Jeesuksesta puhuminen ja nimen kuuleminen haastaa aina kuulijan. Jeesus ei jätä ketään kylmäksi. Kaikilla on mielipide ja suhde Jeesukseen. Olkoonkin, että suhde voi olla epäileväinen ja heikko, mutta suhde on olemassa.

Menen vielä astetta syvemmälle. Jeesus ei ole myöskään mikä tahansa nimi. Se tarkoittaa ”Herrassa on apu, Herra auttaa”. Niinpä Jeesus-nimi käy rukouksena, kun muuta ei jaksa sanoa. Miksi sitten Jeesus-nimen kuuleminen herättää meissä tunteita? Kun kasteessa meidät on kastettu Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen, olemme ikään kuin pukeneet Jeesuksen päällemme ja saaneet ylimääräisen etunimen Jeesus. Sen vuoksi se tuntuu tutulta ja omalta.

Tuon Vaskion retken jälkeen en ole pitänyt yhtäkään konserttia tai saarnaa ilman, että olisin puhunut suoraan Jeesuksesta. Se on meidän kristittyjen tunnussana, joka haastaa jokaisen. Ja niin teki aikanaan itse Jeesuskin, haastoi ja rakasti.

Ensimmäisen kyselyn tulokset

Päivän Salmi -blogin ensimmäisen kyselyn vastausaika umpeutui 5.11. Kysyimme kiinnostavatko Päivän Salmi -tekstit? Vastaukset jakautuivat:

Totta Mooses! 50%
Joskus kyllä, joskus ei 22%
Ei. Muuttaa Salmi Pohjoisnavalle! 16%
EVVK 11%

Kiitos kaikille äänestäneille! Uusi kysely alkaa pian.

Uskoa, toivoa ja rakkautta?


Finlandia-talo täyttyi 1.10.2007 Helsingin seurakuntayhtymän työntekijöistä. Kyseessä oli seminaari, jonka tarkoituksena oli käynnistää yhtymän uusi mainoskampanja nimeltään USKO-TOIVO-RAKKAUS. Korkeat ja komeat olivat puitteet. Seurakuntayhtymän johto ja mainosmiehet esittelivät ylpeinä tarkoin punnittuja analyysejä kaupunkilaisen uskosta ja kirkon elämästä. Viesti oli selvä – kirkon todellisuus ei kohtaa nuorten aikuisten kaupunkilaisten elämää.

Lyhyen tilanneanalyysin jälkeen perehdyttiin nuorten aikuisten maailmankuvaan. Olennaiseksi kyseistä ikäluokkaa kuvaavaksi arvoksi nousi ns. autenttisuuden ihanne. Keskeisintä tässä ajattelusta on se, että arvot ja elämän isot kysymyksen asettelut lähtevät yksilöstä itsestään. Autenttinen ihminen on lisäksi sisältäpäin ohjautuva. Ratkaisuja etsiessään ihminen kääntyy sisään päin ja tahtoo toimia itselleen uskollisena, ei noudattaen orjallisesti totuttuja tapoja ja ulkopuolisia auktoriteetteja. Tähän maailmankuvaan kirkon on omat oppinsa sopeutettava.

Matkalla kotiin huomasin jonkin piikin lihassani. Vaikka työtoverit ja yhtymän muu väki hokivat edellä esitettyihin ajatuksiin ”aamenta”, itse en ollut kovinkaan tyytyväinen seminaarin johtopäätöksiin. Nuorten aikuisten elämäntilanteen analyysi oli mielestäni korkealla tasolla ja antoi lisäymmärrystä (itseymmärrystä) kaupunkilaisten aikuisten maailmankuvasta, mutta johtopäätöksenä ääneen lausuttu nuorten elämään mukautuminen herätti minussa sisäistä vastustusta. Seminaarissa ei puhuttu kertaakaan Jeesuksesta Jumalan poikana tai Jumalasta tämän päivän Helsingissä vaikuttavana persoonana, joka toimii tässä ajassa yhtä lailla niin kuin on toiminut maailman luomisesta saakka. Jos käsitteet Jumala, Jeesus ja Pyhä Henki karkottavat nuoret aikuiset kirkosta, eikö pikemminkin niitä pitäisi opettaa raikkaalla tavalla, kuin piilottaa kirkkomme suurinta aarretta!

Helsingin seurakuntayhtymän kampanja rohkaisee kirkon työntekijöitä tukemaan nuoria aikuisia löytämään itsestään oman maailmankatsomuksen, arvot ja rakkauden, sillä moraaliset arvot ovat uskonnollisuuden keskeisintä sisältöä. Rivien välistä on luettavissa, että arvojen rinnalla kristillinen oppi on uskonnolliseen vallankäyttöön liittyvä harmillinen sivuseikka. Kärjistäen voidaan sanoa, että USKO-TOIVO-RAKKAUS –kampanja tähtää siihen, että jokainen rakentaa jumaluudesta saamistaan kokemuksista oman yksilöllisen Jumala-kuvansa.

Summa summarum: Ihmisen omaa ajattelua on hyödynnettävä kirkon työssä mahdollisimman paljon, mutta kirkon tehtävä on ennen kaikkea puhua Kristuksesta, persoonallisesta Jumalasta, joka uskoo, toivoo ja rakastaa jokaista ihmistä synnistä huolimatta. Todellista lohtua ihminen ei tässä ajassa saa ilman kokemusta armosta. Ihminen ei voi itseään armahtaa. Se on yksin Jumalan tehtävä.

The truth is out there. Totuuden tunsi jo vanha scifi-sarja.

perjantai 2. marraskuuta 2007

Hietaniemessä


Pitkä syksy on vaatinut veronsa. Marraskuu on tullut koko painollaan. Sana marrashan tarkoittaa kuollutta. Juuri sellaisena Helsinki meille tänään irvistää.

Olin eilen saattamassa hautaan yhtä iäkästä miestä. Leskirouva kertaili haudalla miehensä elämänvaiheita ja sanoi: ”Meillä oli todellinen rakkausavioliitto!” Sen jälkeen hän suuteli puista uurnaa ja laski sen hautaan. Uurnan päälle hän sirotteli vielä punaisten ruusujen terälehtiä. Mietin, tuolla tavalla minäkin haluaisin tulla haudatuksi.

Loka- ja marraskuu on hyvä vuodenaika kuolla. Silloin luopuminen sykkii samaa rytmiä luonnon kanssa. Tulee tuuli, kylmä ja pimeä. Silloin on hyvä pudottaa omatkin lehdet, laskea kädet hetkeksi alas ja antaa haikeudelle tilaa. Pian on talvi taas täällä ja tekee mustasta valkoista. Kuoleman synkkyys vaihtuu yllättäväksi valoksi. Kaipauskin saa kauniit kasvot, todellisen ryppyvoiteen.

Kun katson tänään ulos ja sisään, näen paljon kyyneleitä. Lasin nurkkaan on kertynyt paljon itkemättömiä kesäöitä. Raskaita on katsoa pelokkaita silmiä, jotka huutavat turvallisuutta ja vastausta. Mutta mitä voin vastata, kun olen niin kesken? Mitä voin pyytää, kun en anna mitään? Mitä voin odottaa, kun en itsekään näe kevättä.

Mutta sen tiedän, että uusi elämä murtautuu tämän kaiken keskelle kysymättä lupaa. Hyvä niin! Elämänvoimaa ei voi vastustaa mikään! Silloin on vain tunnettava omat luunsa ja oltava ihmeen hiljaa.

Niistä kyyneleistä vielä. Kun halla laskeutuu kotipihaan, kyyneleistä syntyy helmiä.

Mikko Kuustonen puhuu elämästä ja kuolemasta

Mikko Kuustosen tuorein levy Hietaniemi on saanut nimensä Suomen tunnetuimman hautausmaan mukaan. Kuustonen kertoo ammentavansa Hietaniemen ainutlaatuisesta ympäristöstä ja tunnelmasta aiheita musiikkiinsa.

Pyhäinpäivän tiimoilla julkaisemme Mikon aiemmin Verkkokirkko.fi -sivustolle antaman haastattelun, jossa hän pohtii elämän ja kuoleman rinnakkaisuutta. Haastattelun päätteeksi hän esittää akustisen version Kun hän saapuu -laulusta levyltä Valon valtakunta.

Pääset katsomaan haastattelun klikkaamalla sivun laidassa olevaa Mikko Kuustosen kuvaa.

torstai 1. marraskuuta 2007

Varamummot kehiin?


Helsingin kirkonmiesten ja -naisten kampanja Usko-Toivo-Rakkaus jyrähtää voimalla käyntiin marraskuun puolivälissä. Massiivisessa tiedotuskampanjassa kirkko tunnustaa omat syntinsä ja kutsuu nuoret aikuiset keskustelemaan kirkon kehittämisestä ja hengellisyydestä tässä ajassa.

Vaikka kirkon mediahahmot kuinka hilluisivat kirkon äänenä, ei ääni kauas kanna, elleivät seurakunnat vastaa tähän huutoon. Nuorille aikuisille on kerta kaikkiaan järjestettävä mielekkäitä tapahtumia ja tilaisuuksia, joissa mielipiteitä voi todella laukoa.

Pikainen soittokierros seurakuntiin kertoo kuitenkin karua kieltä. Harvassa on ne seurakunnat, joissa oikeasti panostetaan nuorten aikuisten työhön. Liikkeellä ollaan usein toivotaan, toivotaan –asenteella, jossa mikään muutu, mutta rukoillaan nuorten aikuisten aktiivisuuden lisääntymisen puolesta.

Panostus nuoriin aikuisiin vaatii usein rajujakin toimintakulttuurin muutoksia. Ensinnäkin nuorten aikuisten työ vaatii rahaa ja vähintään yhden työntekijän. Mikäli seurakunnassa ei ole omaa työntekijää nuorille aikuisille, ei työalaa voi silloin sanoa olevan edes olemassa!

Mitä sitten, jos rahavarat ovat tiukassa? Silloin jostain pitää karsia. Vähävaraisille seurakunnille ehdotankin seuraavaa: Lopetetaan kaukomaille suuntautuvan lähetystyön tukeminen muutamaksi vuodeksi ja keskitytään sisälähetykseen nuorten aikuisten parissa. Seurakuntien lähetyssihteerit voisivat piireissään kutoa sukkaa nuorille perheille. Lisäksi voitaisiin perustaa Varamummo-palveluja nuorten perheiden tarpeisiin. Uusi lähetyskenttä saattaisi löytyä yllättävänkin läheltä.

Väitän, että nuorten aikuisten työssä on usein kysymys uskalluksen puutteesta ja turvallisuushakuisuudesta. Työntekijälle on huomattavasti helpompaa pyörittää perinteisiä lähetyspiirejä hamaan paruusiaan saakka, kuin tarttua rohkeasti uuteen työalaan.

Antti Rokka sanoi Tuntemattomassa sotilaassa, että ”strategia on sitä, että tähtää ennen kuin ampuu.” Nyt on lähetystyössä uuden tähtäämisen paikka. Silloin ei roiskita mihin sattuu.