Viimeistä viedään?

Viimeinen sana. Mitä jää jäljelle, kun on kaikki jo sanottu? Maija Vilkkumaan mukaan viimeinen sana on EI. Entä, jos viimeinen sana olisikin KYLLÄ, JOO, TAHDON. Mikään ei tunnu elämässä yhtä hyvältä, kun ystävä suostuu mielellään pyyntöön. Lapsenkin silmät syttyvät tuikkimaan, kun vastaa myönteisesti leikkiin kutsuun.

KYLLÄ on vahva viesti, joka vie tätä elämää eteenpäin. Nyt en tarkoita pakon edessä myöntymistä, vaan vilpitöntä halua sanoa kyllä. Uupuneen ihmisen jatkuva uhrautuminen ei ole kenenkään edun mukaista, mutta aito halu vastata tahdon merkitsee yhteistyötä, sopimusta. Eräs uupumisesta toipunut pastorikin sanoi vinkiksi työssä jaksamiseen:” Sano niin monta kertaa pyynnöille ei, kunnes tuntuu oikeasti hyvältä sanoa kyllä.”

Mille kaikelle haluaisin juuri tänään sanoa kyllä? Jos joku pyytäisi minut mukaan lounaalle, vastaisin kyllä. Jos joku haluaisi hetken aikaa purkaa sydäntään, vastaisin kyllä. Jos joku pyytäisi hieromaan hartioitaan, vastaisin kyllä. Entä jos kaikkiin noihin kysymyksiin olisinkin vastannut ei tai en ehdi, ei kiinnosta? Maailma ei ainakaan pyörisi yhtään pirteämmin.

Tämä on viimeinen Päivän Salmini tällä erää. Lokakuussa julkaistaan kirja, joka perustuu näille radioblogeilleni. Haluan kiittää kaikkia kuuntelijoita ja lukijoita palautteista ja rohkaisuista. Sydämenne valo on lämmittänyt tännekin asti. Kiitos. Ai niin, ja viimeinen kysymys: Aiotko, Mikko vielä joskus kirjoittaa Päivän Salmeja? KYLLÄ.

Missä ikinä kuljetkin, minne menetkin, enkeleitä tiellesi!

Elämän pelisäännöt

Jeesus kiteytti elämän pelisäännöt kahteen käskyyn. Ensimmäinen käsky on tämä: Rakasta Herraa Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi ja koko voimallasi. Ja toinen käsky: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Ennen Jeesusta oli elämän pelisääntökirjakin ollut huomattavasti paksumpi. Siihen oli sisältynyt kaiken maailman ohjeita oikeasta käsienpesusta aina pulujen uhraamiseen. Lisäksi sen ajan juutalaisilla oli Kymmenen käskyä, jotka olivat uskon ja elämän ylimpiä ohjeita.

Jeesus ajatteli, että monimutkaiset elämän pelisäännöt vain vaikeuttavat ihmisen ymmärrystä siitä, mitkä käskyistä ovat todella tärkeitä. Sen takia hän puki elämän pelisäännöt kahdeksi käskyksi: Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseäsi. Jeesus halusi myös näillä kahdella käskyllä tiivistää Kymmenen käskyä kahteen asiaan: Jeesuksen mielestä elämässä oli tärkeintä pitää suhteet yläkertaan kunnossa. Ja jos suhteet Taivaan Isää ovat hyvät, jaksaa kaveristakin välittää ihan toisella tavalla.

Elämässä on kuitenkin tilanteita, joissa sääntöjen noudattaminen ei onnistu. Me rikomme joko tahallaan tai vahingossa yhteisesti sovittuja sääntöjä. Pelissä siitä seuraa rangaistus vaikkapa keltainen kortti. Elämässä pelisäännöt ovat kuitenkin monimutkaisemmat. Kun kaverin selän takana puhuu pahaa, niin kortti harvoin nousee. Paha olo jää sieluun kalvamaan. Tähän tilanteeseen kannattaa ottaa nuo Jeesuksen pelisäännöt avuksi: Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseäsi.

Miten rakkaus sitten ilmenee tilanteessa, jos ja kun on rikkonut elämän pelisääntöjä. Uskon, että rakkaus meissä pakottaa meidät pyytämään anteeksi sekä Jumalalta että kaverilta. Jumala on luvannut, että Hän antaa kaikille katuville anteeksi, ja kaikki pahat teot on Jumalan poika Jeesus ottanut kantaakseen. Sen vuoksi tämän elämän jälkeen meitä odotetaan taivaassa. Tuon anteeksiannon nimi on armo. Se on sellaista rakkautta, jota me emme voi ansaita.

Anteeksiantamisesta

Opiskeluaikana samoissa porukoissa pyöri poika, joka vaikutti kerta kaikkiaan vastenmieliseltä. Inhottava tyyppi, joka sai niskakarvat pystyyn jo pelkästä ajatuksesta. Jokainen kohtaamisemme päättyi ikävään keskinäiseen naljailuun, mikä herätti jo muissa kavereissa hämmennystä.

Ongelmamme taustalla oli lausumaton, mutta jatkuva kilpailu. Olimme monissa asioissa hyvin samanlaisia. Halusimme olla nokkelimpia teologisissa väittelyissä, tahdoimme osoittaa lukeneisuuttamme keskusteluissa ja toimimme porukan viihdyttäjinä. Samoja tyttöjäkin ihastelimme! Mutta, ennen kaikkea kilpailimme musiikissa. Kumpi teki maukkaampia kertosäkeistöjä, kumpi oivaltavampia tekstejä, kumpi lauloi korkeammalta, kummalla oli enemmän keikkoja opiskelujen ohessa.

Tällä hurjalla kilpailulla ja selkään puukotuksella ratsastimme koko opiskelumme ajan. Emme kutsuneet kumpikaan toisiamme omiin häihimme ja valmistujaisjuhliinkin oli ovi lyöty nokan edestä kiinni. Pakko sanoa, että paha maku jäi suuhun. Kunnes... Noin vuosi sitten tapahtui jotain merkillistä. Sain kortin tältä opiskelukaverilta, jossa hän pyysi minua kanssaan lounaalle. Kortissa oli aika ja paikka. Oli hölmistynyt. Mitä hän tällä tempauksella nyt haluaa? Onko tämä taas joku uusi juoni, jonka avulla hän saa minut jälleen naurunalaiseksi? Aikooko hän kenties leveillä omilla saavutuksillaan? Nämä ilkeät ajatukset mielessäni kääntelin kaunista maisemakorttia kädessäni. Äh, ajattelin. Samapa tuo. Menen katsomaan, mitä kaverilla on asiaa. Ei hän enää näin pitkän välimatkan ja ajan jälkeen voi minua vahingoittaa.

Sovittuna aikana kiiruhdin ravintolaan. Siellähän jo kaveri odotti. Kaukaa jo näin, että jokin oli muuttunut. Hän ei katseellaan arvostellut pukeutumistani, eikä orastavaa pastorinvatsaani. Hän hymyili lempeästi. Kun kohtasimme, hän sanoi: ”Mukava kun pääsit. On todella kiva nähdä sinua pitkästä aikaa.” Tokaisin jotain epämääräistä hämmennykseni keskeltä, ja mietin oliko tuo todella se sama mies opiskeluajalta. Miksi hän käyttäytyy näin?

Kun istuin pöytään hän sanoi: ”Minusta on jo pitkään tuntunut siltä, että meidän olisi hyvä puhua. Me ei aina olla tultu toimeen ja paljon pahaa verta ja puhetta on virrannut meidän välissä. Mutta mä en jaksa enää vihata sua, Mikko. Mä olen pahoillani kaikesta, mitä meidän välissä on ollut. Annatko sä mulle anteeksi.” Suuni loksahti täysin auki ja murruin. Ojensin käteni pöydän yli ja puristin lujaa – pyysin anteeksi. Veljeni, sanoin! Se oli elämäni hienoimpia hetkiä.

Kohtaamisemme oli mainio. Muistelimme vanhoja kamppailuja, nauroimme, toisillemme mutta ennen kaikkea omalle pienuudellemme ja asenteillemme, jotka olivat lukinneet meidät omiin sudenkuoppimme. Oli helpottavaa nauraa ja iloita ilman varauksia. Lounaalla huomasimme myös, ettei meistä sydänystäviä tule koskaan, silti kohtaamisessamme oli jotain sanoinkuvaaman lämmintä. Tuon tapaamisen jälkeen en ole kaveriani nähnyt. Nyt kuitenkin liitän hänet silloin tällöin iltarukoukseeni.

Anteeksiantaminen parantaa. Minulla ei ollut voimaa ja rohkeutta tulla kaveriani vastaan. Mutta hän ojensi minulle käden, käden joka oli täynnä vuosien ajan tukahduksissa ollutta rakkautta. Hän rikkoi sanomattoman rajan ja tuli vastaan. Hänellä oli voimaa, voi kun minullakin olisi jokin päivä!

Äidin rakkauden ylistyslaulu

Äiti. Äiti. Suussa viipyy hetken ihana maku, kun nuo neljä kirjainta punoutuvat yhteen. Täytyy oikein maistella ja maiskutella: Äiti. Todella, on se kaunis sana. Pienen vauvan ensimmäinen sana: äiti. Kun pää kolahtaa pöydän reunaan, äiti. Vasta sitten ilmoille pääsee korvia riipivä palosireenin ulvonta. Kun isä ottaa polkupyörästä apupyörät pois; äiti kato. Kun kotiläksyt vetävät pienen pojan otsan ryppyyn; äiti auta! Ja mitä tekee äiti. Nostaa kaatuneen maasta ja puhaltaa päähän tullutta kuhmua. Kehuu pikkupojan ensimmäistä oikeaa polkupyöräretkeä. Istuu vierellä ja rohkaisee ajattelemaan tehtävien kimpussa, valvoo, on kärsivällinen, ei jätä yksin.

Äidin rakkaus on maailman ihmeellisimpiä asioita. Siinä on jotain todella mystisen pyhää, jonka edessä isokin mies menee sanattomaksi. Tuo rakkaus ei ole tästä maailmasta. Sen lähde on jossain aivan muualla.

Kun mietin omaa elämääni, on äidin rakkaudelle todellakin ollut käyttöä. Kaiken se kestää – voi ne pitkät loputtomat kesäyöt, kun teinipoikaa odotettiin kotiin. Yksi oli joka valvoi, äiti. Kaikessa uskoo – kun usko omiin kykyihin ja mahdollisuuksiin elämässä on ollut koetuksella, yksi on joka on uskonut ja luottanut, äiti. Kaikessa toivoo – Kun oma pää painuu veden alle, eikä jaksa edes hengittää, yksi on joka toivoo ja rukoilee, äiti. Kaiken se kärsii – Kun musta mieli lyö pojan maahan, eikä kättä edes jaksa nostaa, yksi on joka seisoo rinnalla, lainaa olkapäätä, äiti. Äidin rakkaus ei koskaan häviä.

Pari vuotta sitten olin mukana Yhteisvastuukeräykseen liittyneessä seminaarissa, jossa puhuttiin antamisesta ja jakamisesta. Otsikkona seminaarissa oli altruismi, jolla tarkoitetaan rakastamista ja antamista ilman ehtoja, ilman oman edun tavoittelua. Altruismi on vastakohta egoismille, joka tarkoittaa itsekkyyttä keinoja kaihtamatta. Seminaarissa päädyttiin siihen, että pyyteetöntä antamista ja jakamista tapahtuu ihmiskunnassa harvinaisen vähän, vähemmän kuin esimerkiksi kasvikunnassa. Altruistisesta käyttäytymisestä tunnetuimpana esimerkkinä seminaarissa mainittiin valkovuokot. Kuten olette varmaan huomanneet valkovuokot kasvavat tasaisina mättäinä niin, että kukat ovat suurin piirtein yhtä suuria ja varret kasvavat saman pituisiksi. Tämä johtuu siitä, että valkovuokot ottavat maasta vain oman osansa vettä ja ravinteita. Ne kasvavat tasaisesti, jotta kukin kukka saisi riittävästi valoa. Esimerkillistä käyttäytymistä, josta ihmiskunnalla on todellakin oppimista.

Ihmisillä altruistista käyttäytymistä tapahtuu siis hyvin vähän. Seminaarissa tultiin oikeastaan siihen tulokseen, että ainoastaan äidin rakkaus lasta kohtaan jää ainoaksi esimerkiksi tästä pyyteettömästä rakkaudesta. Erikoista seminaarissa oli kuulla se, että äidin rakkaus omaa lastaan kohtaan ei vähene lasten lukumäärästä riippuen. On nimittäin tehty vertailevaa tutkimusta monilapsisen lestadiolaisperheen ja yksilapsisen perheen lasten välillä heidän kokemastaan äidin rakkaudesta. Tulokset olivat hämmentäviä. Äidin rakkaus koettiin yhtä voimakkaana suuren lapsikatraan joukossa kuin perheen ainoana lapsena.

Äidin rakkaus ei siis koskaan häviä, mutta mikä ihmeellisempää, sitä näyttää olevan määrättömästi tarjolla!

Armoa!

”Kesä ilman konfirmaatiota on teeskentelyä.” Tällaisen sanaparren kuulin erään kokeneen nuorisopapin suusta. Varsinkin nuoren papin kesään kuuluu vähintäänkin yksi rippikoululeiri keskellä metsää, tunturia tai järveä. Ja hyvä niin. Jälleen kerran, tänäkin kesänä noin 90 % vuonna 15-vuotiaista käy rippikoulun. Se on suuri saavutus kirkolta, perheiltä ja koko yhteiskunnalta.

Suomalainen rippikouluinstituutio on aivan ainutlaatuinen koko protestanttisessa maailmassa. Missään muualla rippikoulun kävijöiden määrä ei ylitä edes maagista 50 prosentin rajaa. Puhutaan siis todellisesta ihmeestä, josta on syytä olla ylpeä!

Mulla on tapana kysyä rippikoulun loppukokeessa seuraava kysymys:” Tapaat ihmisen, joka ei tiedä kristinuskosta mitään. Hän kysyy sinulta, mikä kristinuskossa on keskeisintä. Mitä vastaat? Vastauksia tulee yleensä yhtä monta kuin on ryhmäläisiäkin. Monet ottavat vastauksensa pohjaksi uskontunnustuksen ja erittelevät taidokkaasti Pyhän Kolminaisuuden merkityksen ja sisällön. Muutamat kertovat Jeesus Nasaretilaisen elämäntarinan hyvin seikkaperäisesti ja lähestyivät aihetta Isä Meidän –rukouksen näkökulmasta. Jotkut taas syventyvät Raamatun maailmaan ja kuvaavat Pyhän Kirjan kertovan Jumalan suuresta pelastussuunnitelmasta, jossa Jumalan Pojalla, Jeesuksella on pääosa.

Kaikki nämä vastaukset osuvat tavalla tai toisella kristinuskon ytimeen. Puhe Kolmiyhteisestä Jumalasta, Jeesuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta ja koko pelastushistoriasta ovat keskeinen osa koko kristinuskon sisältöä. Silti jään vastauksissa usein kaipaamaan yhtä sanaa: Armo. Kun liikumme maailmassa, jossa kristinuskolla on entistä vähemmän jalansijaa ja muut uskonnot rynnivät kotimaamme kamaralle, on hyvä tiedostaa, mikä tekee kristinuskosta erityisen muiden maailmanuskontojen rinnalla. Vastaus tähänkin on armo. Hindulaisen on ponnisteltava elämässään vapautuakseen ikuisesta sielunvaelluksesta. Muslimin tulee noudattaa islamilaisen lain viittä peruspilaria, jotta hän voisi kelvata Jumalalle. Mutta kristityn tulee vain uskoa, sillä Jumala armosta, yksin Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen tähden pelastaa meidät ja avaa tie iankaikkiseen elämään. Raamatussa sanotaan: ”Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu.” Ihminen ei voi ansaita omaa taivaspaikkaansa. Armo ja syntien sovitus ovat yksin Jumalan teko. Tähän saamme uskoa me kaikki rippikoulun käyneet ja rippikouluun tulevat.

Hyvää leirikesää riparilaisille, isosille ja työntekijöille!

Loppu on lähellä!

Pohjoiseen jo vuoden alussa muuttanut Mikko Salmi jättää perjantaina 25.4 suunnitellusti hellät jäähyväiset Radio Deille, Toivon iltapäivälle ja Päivä Salmi -ohjelmalle. Tämän blogin päivittäminen loppuu myös samana päivänä.

Tämän vuoden lopulla ilmestyy kuitenkin Päivän Salmi -blogin sisältöön perustuva, mutta myös päivitettyjä ja aivan uusiakin tekstejä sisältävä kirja.

Toivon iltapäivä jatkaa Radio Deissä osin uusitun ohjelmiston siivittämänä Outi Ikosen johdolla.

Kiitos jo tässä vaiheessa kaikille tätä sivustoa seuraaville!

Jan Ahonen
Toivon iltapäivän tuottaja

Mitä ihmettä?

Kun kiekko putosi jäähän Espoon areenalla, putosi samalla toinenkin pommi korvaani. Iso mies ilmoitti möreällä äänellä: ” Kuules pappi, viime perjantaina meidän perheessä tapahtui ihme.” Siinä meni kahvikuppi väärään kurkkuun ja pelin seuraaminen herpaantui hetkeksi. Mies kertoi puhuttelevan tarinan vaimon vakavasta virussairaudesta, joka oli vienyt perheenäidin kuoleman rajalle. Tilanne oli sairaalassa äitynyt niin pahaksi, ettei miehen vaimo ollut jaksanut enää itse hengittää. Virustapaus oli Suomen oloissa ensimmäinen, joten sen vuoksi lääkärit eivät paljon toivoa uskaltaneet luvata. Juuri tilanteen oltua tukalimmillaan, tapahtui yllättävä käänne. Voimat palasivat yllättäen äidin jäseniin, ja hän jaksoi taas hengittää omin voimin. Tällä viikolla äiti oli kuulemma jo ottanut ensiaskeleen. Lääkäreiden mukaan virus kropassa oli hellittänyt ja äiti toipuu täysin ennalleen.

Espoon areenan aitiossa oli harras tunnelma. Mies kertoi, kuinka vaimon raju sairaus oli ajanut hänetkin peruskysymysten jäljille. Joka ilta mies oli käynyt kirkossa sytyttämässä vaimolle kynttilän rukouksen ja pyynnön merkiksi. Tärkeintä miehelle ei loppupeleissä ollut edes vaimon parantuminen, vaan yhteys itseensä ja Luojaansa.

Jumala puhuttelee ihmisiä monin tavoin. Kaikille ei taivaasta tule jumalallista ilmoitusta, vaan Jumalan johdatus ja huolenpito näkyvät arkisemmalla tavalla. Ihmeitä kuitenkin tapahtuu näinäkin päivinä. Ehkä juuri tuolle miehelle ja hänen perheelleen raju sairaus ja ihmeparantuminen oli se tarvittava ravistelu, jotta elämän lahjaa osaa jälleen tarpeeksi arvostaa.

Harvoin olen lätkämatsissa nähnyt yhtä rakkaudellista miestä. Sekin oli ihme.

Ai niin Kärpät muuten voitti lukemin 0-4.

Ironia on vaikea laji?

Ironia on vaikea laji. Tuon lauseen olen kuullut monen suomalaisen suusta, kun Helsingin seurakuntien Usko Toivo Rakkaus –kampanjaa on ruodittu miehissä ja naisissa. Ja tottahan se on. Kirkon viestinnän tavoitteena on vaikuttava viesti, joka osuu maaliinsa hyvällä prosentilla. Kun huteja ja osumia tulee, on arvioinnin paikka. Missä onnistuttiin ja missä mentiin vikaan?

Usko Toivo Rakkaus –kampanjan arvioinnit ovat jakautuneet aika lailla kahteen leiriin. Toisten mielestä kampanja on ollut kirkon kosiskeleva yritys herätellä horroksessa uinuvaa nuorten aikuisten ryhmää – ja aivan turhaan. Toisten mukaan kampanja on ollut oivaltava ja ironiaa hyödyntävä raikas tuulahdus muuten puuduttavan mainosmassan seassa. Harvassa ovat olleet ne kommentit, joissa on löydetty kampanjasta sekä hyvää että huonoa.

Minun mielestäni UTR kampanja onnistui erinomaisesti katselemaan kirkon todellisuutta ikään kuin ulkoa päin, pilke silmäkulmassa. UTR välitti kirkosta kuvaa peiliikatsovana yhteisönä, joka on olemassa suurempaa tarkoitusta kuin itseään varten. Rohkeus on kampanjan suurin voima, ja siitä kirkon ruohonjuurityössä on otettava opiksi. Rohkea kirkko nimittäin uskaltaa mokata.

Kampanjan varjopuoliin lukeutuu varomaton teologinen kielenkäyttö. Kun puhutaan esimerkiksi siitä, miten kirkko tunnustaa jäsenilleen syntinsä, liikutaan teologisesti vaarallisilla vesillä. Synti liittyy keskeisesti ihmisen ja Jumalan suhteeseen, eikä kirkon arvokkaiden käsitteiden sisältöä kannata myydä muutamasta hopearahasta. Uskon, että teologisestikin kestävässä markkinoinnissa on riittävästi voimaa.

Lisäksi UTR sortui paikoin liikoihin lupauksiin. Se kutsui aktiivisia kaupunkilaisia keskusteluun, vaikka useissa seurakunnissa ei oltu valmiita nuorten aikuisten mittavalle invaasiolle. Muistan eräänkin seurakunnan kanslistin taivastelleen, että mitä sille nuorelle aikuiselle pitää sitten sanoa, kun se tulee ovesta sisään. Tämä kertoo vain karua kieltä siitä, miten kaukana kirkon todellisuus ja nuorten aikuisten maailma ovat toisistaan.

Ironia on vaikea laji. Sen sain itsekin kokea muutama viikko sitten, kun joku tamperelainen soitti Toivon iltapäivän toimistoon ja huolissaan purki sydäntään siitä, miten minä kannustan ihmisiä eroamaan kirkosta. Alkuun ihmettelin, että mistä nyt mahtaa oikein olla kyse, kunnes muistin, että olin tehnyt Päivän Salmin aiheesta, jossa ironiseen sävyyn yritin tehdä naurettavaksi erokirkosta.fi –palvelun motiivit. No, ilmeisesti ironia ei tosiaankaan pure kirkossa. Oikeasti halusin kirjoituksellani sanoa, että kirkosta eroaminen on tyhmää ja rahanahnetta puuhaa, joka johtaa pahaan oloon tässä elämässä ja sen jälkeen.

Olikohan tuo tarpeeksi selvästi sanottu?

Pientä puhetta Jumalasta

Miten Jumalasta pitäisi puhua? Minkälaista on oikeanlainen hengellinen kielenkäyttö? Näihin kysymyksiin ei ole oikeita vastauksia, mutta kirkon sisällä tuntuu olevan hämmästyttävän luutunut ja yksisilmäinen käsitys, miten pyhistä asioista saa puhua. Rohkeamman ilmaisun ihmiset saavat kynsillensä helposti, jos vuosisataisista sanamuodoista poiketaan.

Olen usein hämmästellyt jumalanpalveluksen kielenkäyttöä. Jumalanpalveluksen tarkoituksena on vuoropuhelu ihmisen ja Jumalan välillä. Silti messussa käytettävät sanat eivät oikeasti kuulu kenenkään ihmisen sanavarastoon arkielämässä (tuskin Jumalankaan!). Vaikka moni jumalanpalveluksen rukous onkin kaunista ja ikiaikaista kieltä, jos sitä ei selitetä, jää sen merkitys ohueksi. Esimerkkinä tästä voisin mainita vaikkapa ehtoollisrukouksen. Aika harva tavallinen kirkossakävijä tajuaa, mitä teologisia hienouksia ”Hänen kauttaan, Hänen kanssaan ja Hänessä” pitää sisällään.

Jumalanpalvelus vaatii todellista kielenhuoltoa. Remontti on paikallaan, mikäli päiväjumalanpalvelus halutaan pelastaa. Jumalan kansan juhlasta on tullut muutaman kymmenen seurakunta-aktiivin kokoontumisajot, mutta uusia kasvoja nykymenolla ei tavoiteta.

Jumalanpalveluksen kielenkäytön uudistuksen jarruna ovat seurakunnan papit. On paljon turvallisempaa ladella vuodesta toiseen samoja liturgisia kaavoja, kuin miettiä kieli ihmisten suuhun ja ymmärrykseen sopivaksi.

Uskon, että monen pastorin henkisen jarruna on rohkeuden puute. Persoonallista tapaa elää jumalanpalvelus todeksi on vähän, ja epäonnistumisen pelko nielee loputkin rohkeuden rippeet. Miten raikkaalta kuulostaisikaan papin puhe, jos vaikkapa ehtoollista edeltävä rukous olisi kirjoitettu omin sanoin. Kerrankin kirkkokansa kuulisi, mikä Jeesuksen ylösnousemuksessa on papin mielestä keskeisintä!

Uskonpuhdistuksen lähtökohtana oli jumalanpalveluksen muuttaminen kansankieliseksi. Latinankielinen messu käännettiin kunkin kansan omalle kielelle. Nyt on Suomen kirkossa uuden ”käännöksen” aika. Kaanaankielestä nykysuomeksi. Siinä voisi olla seuraavan jumalanpalvelusuudistuksen otsikko.

Ike, ristinkantaja

Ike lähti. Eropaperissa oli koruton viesti Rouva Presidentille. Muste oli varmaan tavallistakin katkerampaa, kun Kanerva joutui eronpyyntöön raapustamaan nimensä alle. Harva joutuu nykymaailmassa jättämään ruutunsa yksityiselämän sotkujen takia. Nyt arpa lankesi Ikelle.

Viime viikkona Suomessa on käyty poikkeuksellinen poliittinen näytelmä. Osa toimittajista on varmaan ottanut tekstiviestikohun ammatillisena haasteena. Kyseessä on kuitenkin paljon vakavampi asia. Panoksena on yksittäisten ihmisten ja Suomen politiikan tulevaisuus. Tämä seikka on monelta tirkistelijältä jäänyt huomaamatta.

Kanervan eroon johtaneissa syissä on hyvä tehdä ero moraalisten ja poliittisten syiden kesken. Ike ei joutunut tyhjentämään työpöytäänsä sukupuolivietin tai mobiiliviestinnän vuoksi. Pikemminkin kyseessä oli poliittisen luottamuksen puute. Puheenjohtaja Katainen viestitti moneen otteeseen, että yksityishenkilönä Kanerva on saanut häneltä anteeksi henkilökohtaisten lupausten pettämisen. Poliittinen luottamus on kuitenkin mennyt, mikä estää ulkopolitiikan hoitamisen täysipainoisesti Suomen etujen mukaisesti. Katainen ei halunnut ottaa sitä riskiä, että poliittinen keskustelu pyörii seuraavan puolen vuoden ajan vain tekstiviesteissä, eikä kunnallisvaaleille tai NATO-keskustelulle jää tilaa.

Kataisen puheen hienoin viesti oli se, ettei Kanervaa töppäilyistä huolimatta jätetä yksin. Hän vetosi toimittajiin ja Kanervan lähipiiriin, että kaikki tarpeellinen tuki on Ikelle tarjottava kriisin keskellä. Kataisen viesti ja henkilökohtainen ote jättivät ainakin minuun lämpimän jäljen. Politiikassakin on vielä tilaa ihmisyydelle.

Kanervan tapausta tarkastellessa hiipii mieleen erään piispan joutsenlaulu muutaman vuoden takaa. Aviokriisissään kitunut piispa ajautui erilleen perheestään ja kirkosta. Surullista. Moni antoi siinä asiassa hätiköityjä lausuntoja, niin minäkin. Sen ainakin tuosta jutusta opin, ettei ihmisten henkilökohtaisten tragedioiden keskellä kannata aktiivisesti puhua moraalista. Arvokeskustelu on rakentavinta silloin, kun ihmisen akuuttia kriisiä ei käytetä esimerkkitapauksena.

Kun piispa kärsi, vaikenivat toiset isot miehet. Kun Ike nyt kituu, itki Katainen. Olisikohan kirkollakin jotain opittavaa tästä? Vanha viisauskin sanoo empatiasta näin: Et muista niiden ihmisten kasvoja, joiden kanssa olet nauranut. Mutta niitä ihmisiä et voi unohtaa, joiden kanssa olet itkenyt.

Voimia ja siunausta Ike, ristinkantaja.

Mitä rakkaus on?

Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä oli jokin aika sitten mielenkiintoinen kirjoitus vihkipuheista. Otsikolla kuminaa ja sanahelinää kirjoittaja kritisoi kovin sanoin meitä pappeja Paavalin korinttolaiskirjeen 13. luvun ajatusten käyttämisestä rakkauden kuvaamiseen. Hänen mukaansa tuo tekstipätkä antaa hurmioituneelle vihkiparille aivan liian ruusuisen kuvan rakkaudesta. On siis puhuttava niin kuin asiat on - ilman turhia kaunisteluja.

Kirjoituksessa oli lueteltu muutama tekstin kohta ja heti perään todettu vastaväite. Otan muutaman esimerkin. ”Rakkaus on kärsivällinen, mutta ei kestä hetkeäkään ilman häntä. Rakkaus on lempeä, mutta on valmis vaikka tappamaan. Rakkaus ei kadehdi, paitsi kaikkia, jotka saavat olla hänen kanssaan.”

Kirjoittajan huomiot osuvat minusta monessa kohdassa naulan kantaan. Hän kysyy mielestäni oikeutetusti: Mitä se Paavali oikein höpisee? Miksi siis oikeastaan luemme kirkossa tuon kuuluisan kohdan? Eikö ole vastuutonta jättää vihkipari valheelliseen käsitykseen rakkaudesta?

Raamattu on kuitenkin pullollaan erilaisia määritelmiä rakkaudesta. Vähän toisenlaisen kuvan piirtää Laulujen laulun kirjoittaja. Kuunnelkaapa:” Rakkaus on väkevä kuin kuolema, kiivas ja kyltymätön kuin tuonela.” Vaikka kuinka löytäisimme rakkaudelle kestäviä määritelmiä, on itse käsitteen ytimeen vaikea päästä. Loppuen lopuksi päädymmekin peruskysymyksen äärelle: Mistä rakkaudessa on oikein kysymys?

Ensimmäisen Johanneksen kirjeen neljäs luku antaa asiaan jo paljon lisävaloa. Siinä sanotaan näin: ”Jumala on rakkaus. Se, joka pysyy rakkaudessa, pysyy Jumalassa, ja Jumala pysyy hänessä. Kun Jumala on meitä näin rakastanut, tulee meidänkin rakastaa toisiamme.”

Jos siis Jumala on rakkaus, eikö tuo kuukausiliitteen kirjoituksesta putoa pohja pois. Eikö olekin uskottavampaa sanoa, että Jumala on kärsivällinen, Jumala on lempeä ja Jumala ei kadehdi. Yhtäkkiä Tekstikohta ei enää olekaan pelkkää kuminaa ja sanahelinää.

Kun puhumme rakkaudesta, puhumme usein liian helposti rakastumisesta. Niin kävi varmasti tuolle toimittajallekin. Eihän rakastuminen ole välttämättä lainkaan kärsivällistä. Mutta jos puhumme todellisesta rakkaudesta, joka on lähtöisin Jumalasta, on meillä ihmisilläkin mahdollisuus kärsivälliseen, lempeään ja vilpittömään rakkauteen. Pelkkä rakastuminen ei riitä. Tarvitaan lisäksi tahtoa, lujaa tahtoa.

Kaikille häitä suunnitteleville toivon siunausta ja suotuisia ilmoja. Buenos aires!