Joulun ihmeitä tekevä rauha

Jouluun valmistautumiseen liittyy paljon traditioita ja ”pakollisia” kuvioita. Monissa perheissä sukelletaan piparkakkutaikinaan nenänpäitä myöten sillä seurauksella, että puolet taikinasta päätyy herkkusuihin ennen kuin ukko- ja akkapiparit ovat edes paistuneet. Isä kiikuttaa paleleville varpusille oman lyhteen ja joulusiivouksesta eivät edes perheen pienimmät pääse livistämään. Hyvä niin! Joulun on koko perheen juhla, johon kaikki antavat oman panoksensa.

Minun jouluaikani alkaa ensimmäisen adventin aattona, jolloin tasan kello 18 syttyy adventtitähti makuuhuoneen ikkunaan ja lauletaan Uuno Klamin joululaulu Taivahalla syttyi juuri. Tuoreen sahramipullan tuoksu on täyttänyt koko talon jo aamusta alkaen ja nyt tähden sytyttyä on vihdoinkin lupa maistaa tämän vuoden ”pullasatoa”. Sen jälkeen nautimme maljalliset glögiä ja kuuntelemme joulumusiikkia. Ensimmäisenä levylautasen valtaa ABBA-yhtyeestä tutun Agnetan joululevy. Sen enkelimäiset sovitukset nostavat viimeistään joulun odotuksen tunteet pintaan.

Joulun aika on lastattu monilla odotuksilla ja toiveilla. Lapset odottavat suuria ja kovia paketteja, vanhemmat hetken lepoa hektiset työelämän pyörityksestä ja isovanhemmat riemullista yhdessäoloa. Kaikesta kiireestä ja jouluhässäkästä huolimatta jouluun sisältyy mahdollisuus. Rakkaiden kohtaamiseen kätkeytyy mittaamaton voimavara, joka kantaa arkeen ja uuteen vuoteen.

Kun jouluaatto kääntyy illaksi koittaa viimein rauha. Ei mitään keskeneräistä, ei mitään ylimääräistä. Vain sinä, rakkaat ihmiset ja joulun ihmeitä tekevä rauha. Vapahtaja on syntynyt, Rauhanruhtinas on tullut keskellemme! Anna rauhan parantaa. Tuon rauhan nimi on rakkaus.

Varttia vaille kolme

Kaverini äiti sairasti kolme vuotta uuvuttavaa syöpää. Sairauden viime vaiheessa tuska yltyi niin sietämättömäksi, että kaverini tosiaankin pelkäsi äidin kuolemaa ja varsinkin sitä, ettei kuolema vielä tulisikaan. Lopulta tauti nujersi äidin ja hän pääsi lepäämään. Varttia vaille kolme – silloin äidin hengitys taukosi.

Monet kerrat kaverini oli huudellut ja kironnut yläkerrankin suuntaan, että miksi ihmisen täytyi niin kärsiä? Mutta vastauksia vaille hän oli useasti jäänyt, niin hän ainakin koki.

Kun äiti oli nukkunut pois, muu perhe lähti sairaalasta kotiin. Yön hämärissä koti tuntui jotenkin erilaiselta, kylmemmältä ja vieraammalta. Jotain oli lopullisesti muuttunut. Kodin hengetär oli poissa. Ei äitiä voinut mikään korvata.

Mutta jotain muutakin outoa oli ilmassa. Kodin tunnusmerkki – kaappikellon äänikin – oli poissa. Kaappikello oli äidin suvussa kulkenut ikivanha koristeellinen kello, jonka äidin isoisä oli aikanaan veistänyt. Kaverini päätti mennä vetämään kellon uudelleen käyntiin, ikään kuin elämän jatkumisen merkiksi. Pimeässä hän kaivoi vetoavaimen kaapin sisuksista ja kohottautui kellotaulun luokse. Varttia vaille kolme. Ihme ja kumma. Eikö olekin?

Enemmän kuin tuhat sanaa

Keväällä Helsingin tuomiokirkkoon kävi tutustumassa eka-tokaluokkalaisten koululaisryhmä. Virkaintoinen opas kierrätti minuuttitolkulla pieniä natiaisia ympäri suurta katedraalia ja luennoi tarkasti tuomiokirkon historiasta. Vähemmästäkin oli pienillä nuppi sekaisin.

Uuvuttavan kierroksen jälkeen oli kryptaan katettu mehutarjoilu. Janoinen pikkuväki joi mehunsa vauhdilla. Vierailun lopuiksi kirkon opas kysyi vielä lapsiryhmältä, oliko jollain jäänyt vielä jotain kysyttävää tai asiaa, joka oli jäänyt mieltä askarruttamaan. Silloin erään pienen tytön ilme muuttui vakavaksi. Opas huomasi tytön keskittyneen hahmon, ja pyysi tyttöä kertomaan, mitä oikein oli mielessä. Tytön huuli alkoi väpättää ja hän sanoi:” Mulla on tosi pienet luistimet”!

Vaikka äskeisessä esimerkissä olikin kysymys lapsista, jokin samanlainen ilmapiiri vallitsee kirkon todellisuuden ja tavallisten ihmisten kohdatessa. Emme todellakaan puhu samaa kieltä. Jotta tämän päivän ihmiset voitaisiin oikeasti kohdata, pitää evankeliumia julistaa heidän omalla kielellään. Mutta vaikeata se on. Sen tunnistaa jokainen omasta kokemuksestaan.

Mulla olis yks vinkki: Jos taivasten valtakunta on lasten kaltaisten, eikö evankeliumin kieli voisi olla yhtä ymmärrettävää kuin puhuisi lapselle. Niin mutta miten kerrot, että Jeesus kuoli ristille meidän syntiemme tähden tuoreesti? Siinä vasta tosi haaste! Onneksi lapsen kieli on muutakin kuin sanoja. Hellä halaus kertoo Jeesuksen rakkaudesta enemmän kuin tuhat sanaa.

Äidinmaidosta imettyä

Mä oon Pohjoisesta kotoisin. Mun sielunmaisema aukeaa, kun katson Aavasaksan vaaralta kohti Ruotsin ensimmäisiä tuntureita. Ihminen on aina jostain kotoisin. Mä olen siltä jostain.

Isoisäni Eemeli mietiskeli 30-luvulla mahdollisuuksia lähetä opin tielle Ylitorniosta Helsinkiin. Nuori Eemeli laskeskeli ensin varojaan itsekseen ja tuumi:” Eivät nämä säästöni riitä edes ensimmäisen vuoden opintoihin.” Synkkänä hän meni Vanhan Papan juttusille ja kertoi, ettei peltotöistä hankitut rahat riittäneet opiskelujen aloittamiseen. Vanha Pappa pyysi laskelmia nähtäväkseen. Pitkään hän summia likinäköisillä silmillään tutkisteli. Lopuksi hän sanoi:” Kuulepa Eemeli, hyvin olet kaikki kulut ottanut huomioon, mutta yhden tulolähteen olet kokonaan unohtanut. Menepä mietiskelemään laskelmia vielä uudelleen, ja tule sitten näyttämään uudet luvut.”

Eemeli mietti päänsä puhki. Minkä tulolähteen hän oli kokonaan unohtanut? Lopulta hän luovutti, ja meni Vanhan Papan eteen silmät kyynelissä kertomaan, ettei mitään tulonlähdettä ollut olemassakaan. Vanha Pappa otti rauhallisesti Eemeli-pojan laskelmat käsiinsä ja sanoi:” Yksi sinulta edelleen puuttuu?” ”No”, virkkoi Eemeli. Unohdit Jumalan siunauksen.

Kun tuli syksy, Eemeli pakkasi tavaransa Aavasaksan juurella ja lähti polkupyörällä Helsinkiin opiskelemaan. Reppu täynnä Jumalan siunausta. Kova jätkä.

Arjen evankeliumi iskee

Edesmennyt kirjailija Elina Karjalainen oli verraton tarinankertoja. Tuo Uppo-Nallen äiti kertoi valloittavia juttuja muisto-ohjelmassaan viime keväänä. Hän tarinoi muun muassa siitä, kuinka oli strutsin kanssa matkustanut bussilla Savosta Helsinkiin, ja miten ihmiset olivat hänen ja strutsin muodostamaan matkaseurueeseen suhtautuneet. Mahtoi olla hulppea näky!

Yksi tarina piirtyi kuitenkin erityisellä tavalla mieleeni. Kirjailija Karjalainen oli juuri jättänyt toisen Uppo-Nalle -kirjan käsikirjoituksen kustantajalle. Ensimmäisen kirjan menestyksen myötä hän asteli polleana WSOY:n tiloihin vanhan kirkon puiston nurkalle vastaanottamaan palautetta. Kustannustoimittaja otti Karjalaisen vakava vastaan. Hän sanoi:” Miten olet onnistunut täysin kadottamaan oman linjasi uuden Uppo-Nallen käsikirjoituksessa. Tämähän on täyttä paskaa!” Näillä sanoilla Elina Karjalainen heitettiin ulos WSOY:n tiloista uutta versiota tekemään.

Mieli maassa hän istuutui Vanhan kirkon puistoon mietiskelemään syntyjä syviä. Hän nojaili ”Ruttopuistoksikin” nimetyn puiston yhteen hautakiveen ja itki katkerasti. Vähän aikaa itkettyään kirjailijan olalle koputettiin. Olan takaa kurkki vanhalle viinalle haissut puliukko. Hän sanoi:” Kuule tyttö, mitä sinä siinä oikein itket?” Elina Karjalainen mongersi jotain epämääräistä kyynelten läpi. Siihen pultsari jatkoi:” Älä tyttö itke. Kaikki kääntyy hyväksi. Katso nyt vaikka minuakin!” Silloin kirjailija Karjalainen kääntyi oikein kunnolla katsomaan miestä, ja jokin hänen sydämessään liikahti. ” Jos siis tuo mies pitää omaa tilaansa hyvänä, mitä minä tässä oikein valitan”, ajatteli Elina Karjalainen. Niinpähän nousi ylös, kiitti pultsaria uransa pelastamisesta ja jatkoi matkaansa. Tämän episodin jälkeen Elina Karjalainen kirjoitti yli neljäkymmentä Uppo-Nalle –kirjaa.

Kaikki kääntyy hyväksi, katso nyt vaikka minuakin. Aikamoinen päivän evankeliumiteksti!

Kirkko tarvitsee juurihoitoa!

Viime sunnuntain Helsingin Sanomissa (HS 18.11.) läikkyi jälleen yli. Kolumnisti Jaakko Lyytinen sortui toimittajan perisyntiin eli kyynisyyteen. Ziisus Kraist Superspar, otsikoi Lyytinen – voi miten näppärää! Yläasteen uskontotunnillakin olen kuullut älyllisempiä väännöksiä. Jalustalla oleva kirkko on helppo ampua alas. Sen tekee tarkka-ampuja Lyytinen, kun ohi ei voi ampua.

Helsingin seurakuntien Usko Toivo Rakkaus –kampanja on päässyt tavoitteeseensa. Keskustelua kirkon merkityksestä, roolista ja sisällöstä on todellakin syntynyt. Toiselle putoaa ja toiselle ei. Se on varmaan oikeastikin totta.

Kolumnisti Lyytistä närästää ennen kaikkea kirkon mainostaminen. Hän hakkuu pari vuotta sitten pidetyn Armo-kampanjan ja sanoo kirkon ajautuneen nyt entistä syvempään kriisiin. Lainaan Lyytistä muutaman rivin: ”Kirkko luottaa siihen, että nuoret uskovat jo samoihin arvoihin kuin kirkko. Nuoria tökkii erityisesti se, että kirkko elää menneisyydessä. Sitä mielikuvaa on vaikeampi muuttaa.” Samalla kun Lyytinen läksyttää kirkkoa mainoskampanjasta, hän kertoo, miten vaikeaa kirkon on muuttaa mielikuvaansa nuorten aikuisten silmissä. Eikö Lyytisen mukaan kirkko saisi edes yrittää?

Väitän, että Lyytisellä on kumppaneineen kirkosta turvallisuushakuinen mielikuva. Hänen maailmankuvansa ei kestä kirkon muuttumista, vaan hän peräänkuuluttaa ”arvokkuutta ilman irvokkuutta ja kypsyyttä kohdata erilaisuus”. Uskon, että kirkko on kyllä tarjonnut tahdikkuutta ja arvokkuutta mielin määrin, mutta ihmisten todellisuutta ja arkea kirkko ei ole kyennyt kohtaamaan riittävästi. Kun kirkko muuttuu ja hyväksyy erilaisuutta, siitä on voitava kertoa. Sen takia mainoskampanja on oivallinen väline myös kirkolle.

Lyytisen turvallisuushakuinen analyysi kirkosta tuo mieleeni kuvan luokkakokouksesta. Kun vanha jengi kokoontuu pitkän tauon jälkeen yhteen, elävät ikiaikaiset käsitykset ja asenteet vahvoina. Luokan hikipinko juontaa kuulumiskierrosta ja takapenkin hihittelijät häiritsevät muita jatkuvasti. Mutta miten porukka suhtautuu luokan kiusattuun pullukkaan, joka aikuisiässä on karistanut kilot ja hankkinut kovalla työllä huippuviran liike-elämästä? Mahtaa muulla väellä olla sulattelemista.

Lyytinen on oikeassa siinä, että nuorten miesten joukkopako kirkosta ei katkea mainoksilla, mutta mielikuvaa mainonnalla voidaan muuttaa. Kirkko uskaltaa nyt rohkeasti kyseenalaistaa omat toimintatapansa. Evankeliumia ei koskaan.

Tärkeintä kirkolle on kuitenkin juurihoito. Kun kirkon ydinsanoma kumpuaa vahvana juurista oksien kautta lehtiin saakka, voi kirkon tulevaisuuteen luottaa. Juurista on pidettävä hyvää huolta. Oksien liimaamiseen ei kannata pitkällä tähtäimellä keskittyä.

Menikö kirkon etsikkoaika jo?

Hesarin toiseksi viimeisellä sivulla tuijottaa vakava viiskymppinen nainen. Hänen kysymyksensä on yhtä vakava ja kova kuin kuvakin. Kirsikka Moring kysyy Kanavalla-kirjoituksessa: Menikö kirkon etsikkoaika jo?

Helsingin seurakuntien Usko Toivo ja Rakkaus –kampanja on selvästi osunut johonkin. Se haastaa riviseurakuntalaisia, jopa kirkosta eronneita, pohtimaan suhdettaan kirkkoon. Hesarin Kanavalla-kirjoitus on yksi pettynyt ja hämmentynyt puheenvuoro. Siinä puhutaan kirkosta rikkaana instituutiona, jolla on määrättömästi rahaa mainoskampanjoihin. Kirjoituksen rivien välistä on luettavissa lukemattomia pettymyksiä kirkon ihmisten ja tavallisten suomalaisten välillä. Se on valitettava tosiasia.

Kirjoitus sortuu monessa kohden vanhojen kaiveluun. Se muistuttaa lukijoita Temppeliaukion kirkon rakennusvaiheista 60-luvulla, jolloin teologian ylioppilaan kirjoittivat Biafra-graffitteja kallioon osoittaakseen kirkon kalliiden rakennusprojektien nielevän rahaa Afrikan köyhiltä. Mutta kuinka moni nykypäivän nuori aikuinen edes tietää, mistä Biafra-kohussa oikein oli edes kyse, ja ketä edes kiinnostaa. Kirkon menneisyyden syntejä on herkullista kaivella, koska kirkkovanhus on vaan ja pysyy. Ja koska valtiosta ei voi erota ja kunnallisveroja on pakko maksaa, voi kirkosta onneksi lähteä ja osoittaa näin itsenäistä ajattelua ja oman maailmankatsomuksen täysikasvuisuutta.

Menikö kirkon etsikkoaika jo? Jos puhutaan viis-kuuskymppisistä, voi olla, että kirkon viesti on kaikunut kuuroille korville. Rahan takomisen ja iankaikkisen maallisen elämän tavoittelu on nakertanut myöhäiskeski-ikäisten ihmisten uskoa, toivoa ja rakkautta kirkkoa kohtaan. Tämä sukupolvi on myös ensimmäisenä laiminlyönyt lastensa kristillisen kasvatuksen. Jäljet ovat nähtävissä tämän ajan lapsissa ja nuorissa.

Usko Toivo Rakkaus –kampanja on suunnattu ensisijaisesti nuorten aikuisten 20-39-vuotiaiden kaupunkilaisten tavoittamiseksi. Tälle sukupolvelle ei riitä enää perinteinen kirkon tiedotus. Tarvitaan ravistelevia ja herättäviä ajatuksia, jotta hyvin medialukutaitoiset nuoret aikuiset tarttuvat kirkon viestiin.

Kaikille Biafra—intoilijoille tiedoksi: Temppeliaukion kirkkoa aiotaan laajentaa. Nyt ei kun spray-maalien hankintaan!

Oletko valmis? Jeesus -mainokset tulevat!

Kirkon kampanjat on välillä kummallisesti suunniteltu. Nyt Helsingin seurakunnat panevat noin miljoona euroa mainoskampanjaan, jossa kirkon lärviä pannaan uusiin kuosiin oikein kunnolla. Kyseessä on kirkon brändin totaalinen stailaus. Pölyttyneille mielikuville kirkkovanhuksesta tehdään rasvaimu, kasvojen kohotus ja Botox-huulet. Mutta mitä kuuluu kirkolle uuden komean kuoren alle?

Kun seurakunnan toimintaesitteitä selailee huomaa, että Usko-Toivo-Rakkaus –kampanjan kutsua keskusteluun ei seurakuntien toiminta ainakaan tue. Harvassa olivat ne pääkaupunkiseudulla silmiin osuneet tilaisuudet, jossa nuorille aikuisille olisi paikka toiveittensa esittämiseen ja ideoittensa testailuun. Sinänsä arvokkaat diakoniapiirit ja ulkolähetykseen painottuvat kerhot täyttävät seurakunnan tilat, ja nuoret aikuiset on työnnetty syrjään. Kirkko tekee arvokasta työtä jo valmiiksi kirkkoon myönteisesti suhtautuvien jäsentensä parissa, mutta seurakunnan ulkokehällä olevat ihmiset jäävät usein huomiotta.

Esitin pari viikkoa sitten tässäkin blokissa idean, että kirkon resurssien ollessa vähäiset tulisi miettiä lähetystyön painostusta tulevaisuudessa. Taisin sohaista ampiaispesää. Tämän päivän Kirkko ja kaupunki –lehden mielipideosastolla eräs kirjoittaja kuvaa nuoriin aikuisiin keskittyvää kirkkoa itseriittoiseksi. Olen asiasta täysin eri mieltä. Nuoriin aikuisiin panostava kirkko on järkevä ja suhtautuu kauaskantoisesti tulevaisuuden maailmaan. Mikäli nuoriin aikuisiin ei nyt erityisesti keskitytä, on Suomen kirkolla edessä Skotlannin kirkon tulevaisuus. Skotlannissa katosi kirkon jäsenmäärästä 60 % yhden sukupolven aikana!

Luterilaisten seurakuntien on päivitettävä strategiansa huolella. Usko-Toivo-Rakkaus –kampanjan vetoapu seurakuntien työlle on valtava ympäri koko Suomen. Nyt seurakunnissa on vain tartuttava annettuun tilaisuuteen ja rakennettava työala- ja resurssirakenne, joka tarjoaa mahdollisuuden nuorten aikuisten, ”kadotetun sukupolven”, uudelle tulemiselle kirkossa.

Ikään kuin rohkaisuksi seurakuntien strategiapalavereihin seuraava virren säe:

” Anna Kristus rohkeutta mennä maastoon tiettömään.
Jossa merkkejä en tunne vaille vastausta jään.”

Ikimuistoinen kastejuhla

Oman ajankäyttöni suhteen olen parantumaton optimisti. Suunnittelen päiväni niin, ettei ”turhia” levähdystaukoja useinkaan jää. Ruokailullekin on turha varata erikseen aikaa. Kyllähän muutama pasteija kokouksen lomassa riittää!

Optimismini on välillä kasvanut niin suureksi, ettei päivän ohjelman läpivienti kerta kaikkiaan ole edes mahdollista, ellei sitten lentokone Oulusta ole puoli tuntia ajoissa. Tai matka Helsingistä Porvooseen taitu ruuhka-aikana puolessa tunnissa.

Liian monet tehtävät johtavat myös työtapaturmiin. Eräs Helatorstain kastejuhla oli minulle hyvä opetus. Olin ollut koko aamupäivän vastuussa Töölön seurakunnan grillijuhlista, mutta olin myös sopinut eräästä kastejuhlasta iltapäivällä. Katsoin kastepaikan osoitteen nettipalvelusta. Vilkuilin kuitenkin väärän kaupungin karttaa ja myöhästyin juhlista ainakin 20 minuuttia.

No, juhlapaikalla säntäsin suoraan kastemaljan viereen ja aloitin kastetoimituksen. Viereinen sylikummi hätääntyi ja ilmoitti, että hänen sylissään ollut lapsi oli jo kastettu. Päivän sanakari oli siis vasta tulossa. Vauva saatiin lopulta paikalle ja päästiin vauhtiin. Toimitus sujui muuten mallikkaasti, mutta unohdin, että perheeseen oli syntynyt neljäs lapsi, ei siis kolmas, ja että isän nimi oli Sakari eikä Lauri. No, lapsi sai nimen ja siunauksen.

Toimituksen jälkeen olin ihan maassa. Ihmettelin mihin minulla oikein oli kiire. Miksi halusin niin valtavasti miellyttää ihmisiä? Voi, kun oppisin riittämään itselleni! Synkin ajatuksin lähdin kastekodista, hyvän läksytyksen saaneena.

Seuraavan aamuna puhelin soi. Luurin päässä oli eilisessä kastejuhlassa mukana ollut nainen. Hän kiitti aidosta juhlasta ja pyysi minua omaksi vihkipapikseen. Olipa armollinen puhelu. Olisinkohan nyt edes oppinut jotain?

Toisen lukijakyselyn tulos

Toisen lukijakyselymme äänestys on ohi. Tulos oli selvä, sillä Päivän Salmi -blogin lukijoista 74 prosenttia tiesi tai luuli tietävänsä Toivontuottajien 2. joulukuuta viidennen kerran käynnistyvän Jouluradion.

Äänet jakautuivat:

Totta kai! 58%

Luulen tietäväni 16%

Mikä ihmeen Jouluradio? 20%

EVVK (ei voisi vähempää kiinnostaa)4%


Uusi kysely alkaa pian. Kiitos kaikille äänestäneille.

Isän syliin!

Olipa erilainen isänpäivä. Lapsia tuli tuijotettua silmiin ja otettua syliin ihan erilailla kuin ennen. Jokelan tapahtumat tekivät pienokaisista vielä korvaamattomampia ja ainutlaatuisia kuin vaikkapa viime isänpäivänä. Lapsen ihmeen tajuaa vasta, kun ymmärtää, miten haurasta elämä on.

Mennyt isänpäiväviikonloppu kului monissa perheissä Jokelan tragedian jälkipuinneissa. Oman lusikkansa soppaan työnsi Pekka Simojoki haastattelussa tällä taajuudella viime viikolla. Häneltä kysyttiin, mitä tämä yhteiskunta tarvitsee pysyäkseen koossa näinä aikoina? Simojoki vastasi ytimekkäästi:” Isää.”

Jokin tuossa selkeässä viestissä kolahti ainakin minuun. Kun katsoo vaikkapa omia valloittavia tenavia, tajuaa, että isällä on ihan oma paikkansa perhesysteemissä. Perheasian neuvottelukeskuksen johtaja Martti Esko maalasi isän roolin oivallisesti isänpäivähaastattelussa Esse-lehdessä:” Isän erityistehtävänä on opetella maskuliinista tapaa olla vanhempi. Isä ei ole kakkosäiti.” Aamen, ajattelin. Minusta ei koskaan tule esimerkillistä lastenruokien kokkaajaa tai imeväisikäisten vaatteiden erityisasiantuntijaa, mutta painia osaan molempien lasteni kanssa! Ja kun pian nelivuotiaalta tyttäreltäni kysyttiin, mikä maailmassa on hauskinta, hän sanoi, että isän kanssa pelleily (lue: painiminen!).

Olin elokuussa kuuntelemassa evankelista Nicky Cruzia Helsingin jäähallissa. Kyseisenä iltana hän puhui juuri perheestä ja isyydestä. Hän kertoi, kuinka ensimmäisen lapsen kanssa, hän ei edes osannut pitää lasta sylissä, niin hyljeksitty hän itse oli ollut. Mutta pikkuhiljaa otteet tulivat varmemmiksi, ja hän kasvoi isäksi, joka osasi rakastaa.

On sinun tiesi ollut kuinka kivinen tahansa, koskaan ei ole liian myöhästä ottaa vastaan rakkautta ja rakastaa ehdoitta.

Tulla nähdyksi

”Se oli meidän Kallen luokalta!” Tämän huudon kuulin ystäväni suulla tänä aamuna. Kuolema oli tullut lähelle. Joku lähti, toinen jäi. Se on elämän laki.

Ylen uutisissa kuulin eilen nuorisotutkija Tommi Hoikkalan syvällisen analyysin suomalaisen miehen tilasta. Pohjoisen mies ei voi hyvin. Vihaa hänessä on enemmän kuin rajoitin kestää. Jossain läikkyy yli ja pahasti. Nyt läikkyi Jokelassa. Kenelle kellot soivat seuraavaksi?

Mistä sitten patoutunut viha johtuu? Jostain syystä nämä Suomen karjut eivät ole saaneet rakkautta tarpeeksi. Jokin syli on heitä hylkinyt ja kohdellut kuin karjaa. Heitä on lyöty, heidät on murskattu ja heidät on laiminlyöty.

Jokainen haluaa tulla nähdyksi. Tämä pieni Pekka-poika olisi halunnut, että häneen olisi keskitytty ja kuunneltu, mitä hänelle oikeasti kuuluu. Viha sai väkivallan kasvot.

Nuorelle ihmiselle tärkeimpiä kysymyksiä elämässä on: Kuka minä olen? Kelpaanko minä? Rakastaako minua kukaan? Jos vastaus näihin kaikkiin on: en tiedä, vaivutaan epätoivoon, ja epätoivo johtaa hirveisiin tekoihin.

Mikä siis lääkkeeksi? Tänään ja kaikkina päivinä tästä eteenpäin: Ota aina lapsi syliisi, oma taikka vieras. Katso häntä silmiin, silitä tukkaa ja kysy: ”Mitä sinulle kuuluu?” Kuuntele vielä vastauskin. Maailma on hetken parempi paikka elää.

Jokela 7.11. 2007

Ajatuksemme ja rukouksemme ovat Jokelan koulukeskuksen tragedian uhrien, heidän omaistensa ja läheistensä kanssa.



Ihmisen elinaika on niin kuin ruohon:
kuin kedon kukka hän kukoistaa,

ja kun tuuli käy yli, ei häntä enää ole
eikä hänen asuinsijansa häntä tunne.

Mutta Herran armo pysyy ajasta aikaan,
se on ikuinen niille, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä.

Polvesta polveen ulottuu hänen uskollisuutensa kaikkiin,
jotka pysyvät hänen liitossaan.

Ps. 103:15–18


Rukoilemme:

Laupias Jumala. Sinä näet tuskamme ja murheemme. Ole kanssamme ja hoida kipuamme. Lohduta meitä läsnäolollasi ja anna voimaa elää ja kestää suru. Auta meitä rakkauteesi luottaen voittamaan viha ja antamaan anteeksi. Kiitos, että kuulet ja ymmärrät huutomme. Me tahdomme antaa kaiken tuskan, katkeruuden ja kärsimyksen ja koko elämämme sinun käsiisi. Anna meille rauhasi ja elämällemme tarkoitus. Kuule meitä rakkaan Poikasi Jeesuksen Kristuksen tähden.

Amen.


Espoon piispa Mikko Heikan puhe YLE Radio 1:n iltahartaudessa 7.11. 2007 (teksti)

Kuuntele hartaus Ylen sivustolta

Inhimillinen oppi ja jumalallinen usko

Tämän viikon alun vietin metsän keskellä seitsemäntoista papin kanssa. Kyseessä ei ollut mikään katolinen salaseura vaan luterilaisen kirkon Tunnustus–pastoraalikurssi. Kurssin ideana on valaista meitä pappeja Lutherin viisailla havainnoilla kristillisestä opista ja raamatusta.

Ja tosiaankin paljon tuli kahlattua läpi: puhuttiin synnistä, armosta, sovituksesta, lunastuksesta, pelastuksesta, Perkeleestä jne. Lopulta tukka oli niin tulessa, että oppi valui korvista ulos hartioille. Jäljelle jäi oikeastaan vain kysymys: Voiko Jumalan tunteminen olla näin vaikeaa? Eikö Jumalan valtakunnan salaisuudet ole uskottu lapsille ja vähämielisille?

Paljon arvokastakin kurssista jäi käteen. Puhuttiin siitä, mitkä asiat vaikuttavat kristillisen opin muodostumiseen. Lähtökohtana on aina jokin kokemus puhdistumisesta tai valaistumisesta. Tämä tulkitaan henkilökohtaisella kielellä, toiminnan tai kultin kielellä. Näistä puroista syntyy sitten oppi, joka perimmältään on ykseyden kieltä. Massiivinen ja yli-informatiivinen teoria, mutta jokin siinä pitää paikkaansa. Yksinkertaistettuna, kun Jumala koskettaa ihmisen elämää, jokainen tekee siitä omakohtaisen tulkinnan, joka johtaa esimerkiksi hyvän tekemiseen lähimmäisiä kohtaan. Näiden asioiden läpielämiseen tarvitaan kirkkoa, joka sakramenteillaan hoitaa uskoa. Tämä uskonnollinen rakennelma on lopulta määriteltävissä opiksi. Helppoa eikö totta?

Kurssilla luetuista kirjoista minua eniten lohdutti Jaakko Hämeen-Anttilan ajatus:” Oppi on inhimillistä ja usko jumalallista.” Sen takia uskon kieltä voi ymmärtää vaikkei edellisestä rakennelmasta mitään tajunnutkaan. Yksinkertaistettuna oppi on aikuisten ja usko lasten kieltä!

Päivän tunnussana: Jeesus

Keväällä olin Salon nurkalla Vaskiossa laulu- ja puhujakeikalla. Kyläyhdistyksen ja paikallisen lihajalostamon ylläpitämä kirkko oli puolillaan väkeä. Tunnelma oli varsinaissuomalaiseksi hyvin kotoisa ja lämmin. Omaan settiini kuului enemmän ja vähemmän hengellistä musiikkia, ja väleihin höpisin jotain elämän tarkoituksesta, Jumalastakin.

Kun keikan jälkeen keräilin äänentoistolaitteita kasaan, olalleni koputettiin. Selän takana seisoi vanhahko nainen villahameessaan. Hän aloitti: ”Kuule Mikko, ihan hyvä konsertti. Mutta yksi asia minua jäi harmittamaan: Miksi et koko illan aikana kertaakaan uskaltanut sanoa sanaa Jeesus.” Jäin monttu auki kuuntelemaan tuon rouvashenkilön puhetta. Hän jatkoi vielä:” Niin, ja kun nyt olet pappi ja kaikkea, niin mikä siinä Jeesuksessa oikein pelottaa?” Mumisin jotain epämääräistä vastaukseksi, ja vanhus kiitti ja lähti pois.

Kotimatkalla päässäni soi nuo iäkkään naisihmisen sanat. Enkö siis todellakaan ollut USKALTANUT keikalla sanoa sanaa Jeesus? Pelkäsinkö Jeesuksesta puhumista? Ja myönnettävä se oli. Jeesuksesta puhuminen ja ääneen lausuminen vaativat puhujalta erityistä rohkeutta. Ja jos papille Jeesuksesta puhuminen tuottaa vaikeuksia, niin miten muut ihmiset tulevat Jeesuksen kanssa toimeen?

Keikan jälkeinen viikkokin kului vielä tuon Jeesus-asian pyörittelyssä. Kiinnitin huomiota yhteen merkilliseen seikkaan. Lukion psykologian kirjassa puhuttiin tarkkaavaisuuden yhteydessä ”coctail-party-ilmiöstä”. Se tarkoittaa suunnilleen sitä, että, ihminen rekisteröi oman nimensä muiden ihmisten keskustelusta, vaikkei itse keskusteluun osallistuisikaan. Kummallista oli se, että huomasin reagoivani kahteen nimeen. Kun kuulin jossain lähistöllä sanottavan Mikko, käännyin katsomaan. Samalla tavalla minulle kävi Jeesuksen kanssa. Käyttäydyin ihan niin kuin Jeesus olisi minun nimeni.

Mistä tässä kaikessa oikein on kysymys? Uskon, että Jeesuksesta puhuminen ja nimen kuuleminen haastaa aina kuulijan. Jeesus ei jätä ketään kylmäksi. Kaikilla on mielipide ja suhde Jeesukseen. Olkoonkin, että suhde voi olla epäileväinen ja heikko, mutta suhde on olemassa.

Menen vielä astetta syvemmälle. Jeesus ei ole myöskään mikä tahansa nimi. Se tarkoittaa ”Herrassa on apu, Herra auttaa”. Niinpä Jeesus-nimi käy rukouksena, kun muuta ei jaksa sanoa. Miksi sitten Jeesus-nimen kuuleminen herättää meissä tunteita? Kun kasteessa meidät on kastettu Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen, olemme ikään kuin pukeneet Jeesuksen päällemme ja saaneet ylimääräisen etunimen Jeesus. Sen vuoksi se tuntuu tutulta ja omalta.

Tuon Vaskion retken jälkeen en ole pitänyt yhtäkään konserttia tai saarnaa ilman, että olisin puhunut suoraan Jeesuksesta. Se on meidän kristittyjen tunnussana, joka haastaa jokaisen. Ja niin teki aikanaan itse Jeesuskin, haastoi ja rakasti.

Ensimmäisen kyselyn tulokset

Päivän Salmi -blogin ensimmäisen kyselyn vastausaika umpeutui 5.11. Kysyimme kiinnostavatko Päivän Salmi -tekstit? Vastaukset jakautuivat:

Totta Mooses! 50%
Joskus kyllä, joskus ei 22%
Ei. Muuttaa Salmi Pohjoisnavalle! 16%
EVVK 11%

Kiitos kaikille äänestäneille! Uusi kysely alkaa pian.

Uskoa, toivoa ja rakkautta?

Finlandia-talo täyttyi 1.10.2007 Helsingin seurakuntayhtymän työntekijöistä. Kyseessä oli seminaari, jonka tarkoituksena oli käynnistää yhtymän uusi mainoskampanja nimeltään USKO-TOIVO-RAKKAUS. Korkeat ja komeat olivat puitteet. Seurakuntayhtymän johto ja mainosmiehet esittelivät ylpeinä tarkoin punnittuja analyysejä kaupunkilaisen uskosta ja kirkon elämästä. Viesti oli selvä – kirkon todellisuus ei kohtaa nuorten aikuisten kaupunkilaisten elämää.

Lyhyen tilanneanalyysin jälkeen perehdyttiin nuorten aikuisten maailmankuvaan. Olennaiseksi kyseistä ikäluokkaa kuvaavaksi arvoksi nousi ns. autenttisuuden ihanne. Keskeisintä tässä ajattelusta on se, että arvot ja elämän isot kysymyksen asettelut lähtevät yksilöstä itsestään. Autenttinen ihminen on lisäksi sisältäpäin ohjautuva. Ratkaisuja etsiessään ihminen kääntyy sisään päin ja tahtoo toimia itselleen uskollisena, ei noudattaen orjallisesti totuttuja tapoja ja ulkopuolisia auktoriteetteja. Tähän maailmankuvaan kirkon on omat oppinsa sopeutettava.

Matkalla kotiin huomasin jonkin piikin lihassani. Vaikka työtoverit ja yhtymän muu väki hokivat edellä esitettyihin ajatuksiin ”aamenta”, itse en ollut kovinkaan tyytyväinen seminaarin johtopäätöksiin. Nuorten aikuisten elämäntilanteen analyysi oli mielestäni korkealla tasolla ja antoi lisäymmärrystä (itseymmärrystä) kaupunkilaisten aikuisten maailmankuvasta, mutta johtopäätöksenä ääneen lausuttu nuorten elämään mukautuminen herätti minussa sisäistä vastustusta. Seminaarissa ei puhuttu kertaakaan Jeesuksesta Jumalan poikana tai Jumalasta tämän päivän Helsingissä vaikuttavana persoonana, joka toimii tässä ajassa yhtä lailla niin kuin on toiminut maailman luomisesta saakka. Jos käsitteet Jumala, Jeesus ja Pyhä Henki karkottavat nuoret aikuiset kirkosta, eikö pikemminkin niitä pitäisi opettaa raikkaalla tavalla, kuin piilottaa kirkkomme suurinta aarretta!

Helsingin seurakuntayhtymän kampanja rohkaisee kirkon työntekijöitä tukemaan nuoria aikuisia löytämään itsestään oman maailmankatsomuksen, arvot ja rakkauden, sillä moraaliset arvot ovat uskonnollisuuden keskeisintä sisältöä. Rivien välistä on luettavissa, että arvojen rinnalla kristillinen oppi on uskonnolliseen vallankäyttöön liittyvä harmillinen sivuseikka. Kärjistäen voidaan sanoa, että USKO-TOIVO-RAKKAUS –kampanja tähtää siihen, että jokainen rakentaa jumaluudesta saamistaan kokemuksista oman yksilöllisen Jumala-kuvansa.

Summa summarum: Ihmisen omaa ajattelua on hyödynnettävä kirkon työssä mahdollisimman paljon, mutta kirkon tehtävä on ennen kaikkea puhua Kristuksesta, persoonallisesta Jumalasta, joka uskoo, toivoo ja rakastaa jokaista ihmistä synnistä huolimatta. Todellista lohtua ihminen ei tässä ajassa saa ilman kokemusta armosta. Ihminen ei voi itseään armahtaa. Se on yksin Jumalan tehtävä.

The truth is out there. Totuuden tunsi jo vanha scifi-sarja.

Hietaniemessä

Pitkä syksy on vaatinut veronsa. Marraskuu on tullut koko painollaan. Sana marrashan tarkoittaa kuollutta. Juuri sellaisena Helsinki meille tänään irvistää.

Olin eilen saattamassa hautaan yhtä iäkästä miestä. Leskirouva kertaili haudalla miehensä elämänvaiheita ja sanoi: ”Meillä oli todellinen rakkausavioliitto!” Sen jälkeen hän suuteli puista uurnaa ja laski sen hautaan. Uurnan päälle hän sirotteli vielä punaisten ruusujen terälehtiä. Mietin, tuolla tavalla minäkin haluaisin tulla haudatuksi.

Loka- ja marraskuu on hyvä vuodenaika kuolla. Silloin luopuminen sykkii samaa rytmiä luonnon kanssa. Tulee tuuli, kylmä ja pimeä. Silloin on hyvä pudottaa omatkin lehdet, laskea kädet hetkeksi alas ja antaa haikeudelle tilaa. Pian on talvi taas täällä ja tekee mustasta valkoista. Kuoleman synkkyys vaihtuu yllättäväksi valoksi. Kaipauskin saa kauniit kasvot, todellisen ryppyvoiteen.

Kun katson tänään ulos ja sisään, näen paljon kyyneleitä. Lasin nurkkaan on kertynyt paljon itkemättömiä kesäöitä. Raskaita on katsoa pelokkaita silmiä, jotka huutavat turvallisuutta ja vastausta. Mutta mitä voin vastata, kun olen niin kesken? Mitä voin pyytää, kun en anna mitään? Mitä voin odottaa, kun en itsekään näe kevättä.

Mutta sen tiedän, että uusi elämä murtautuu tämän kaiken keskelle kysymättä lupaa. Hyvä niin! Elämänvoimaa ei voi vastustaa mikään! Silloin on vain tunnettava omat luunsa ja oltava ihmeen hiljaa.

Niistä kyyneleistä vielä. Kun halla laskeutuu kotipihaan, kyyneleistä syntyy helmiä.

Mikko Kuustonen puhuu elämästä ja kuolemasta

Mikko Kuustosen tuorein levy Hietaniemi on saanut nimensä Suomen tunnetuimman hautausmaan mukaan. Kuustonen kertoo ammentavansa Hietaniemen ainutlaatuisesta ympäristöstä ja tunnelmasta aiheita musiikkiinsa.

Pyhäinpäivän tiimoilla julkaisemme Mikon aiemmin Verkkokirkko.fi -sivustolle antaman haastattelun, jossa hän pohtii elämän ja kuoleman rinnakkaisuutta. Haastattelun päätteeksi hän esittää akustisen version Kun hän saapuu -laulusta levyltä Valon valtakunta.

Pääset katsomaan haastattelun klikkaamalla sivun laidassa olevaa Mikko Kuustosen kuvaa.

Varamummot kehiin?

Helsingin kirkonmiesten ja -naisten kampanja Usko-Toivo-Rakkaus jyrähtää voimalla käyntiin marraskuun puolivälissä. Massiivisessa tiedotuskampanjassa kirkko tunnustaa omat syntinsä ja kutsuu nuoret aikuiset keskustelemaan kirkon kehittämisestä ja hengellisyydestä tässä ajassa.

Vaikka kirkon mediahahmot kuinka hilluisivat kirkon äänenä, ei ääni kauas kanna, elleivät seurakunnat vastaa tähän huutoon. Nuorille aikuisille on kerta kaikkiaan järjestettävä mielekkäitä tapahtumia ja tilaisuuksia, joissa mielipiteitä voi todella laukoa.

Pikainen soittokierros seurakuntiin kertoo kuitenkin karua kieltä. Harvassa on ne seurakunnat, joissa oikeasti panostetaan nuorten aikuisten työhön. Liikkeellä ollaan usein toivotaan, toivotaan –asenteella, jossa mikään muutu, mutta rukoillaan nuorten aikuisten aktiivisuuden lisääntymisen puolesta.

Panostus nuoriin aikuisiin vaatii usein rajujakin toimintakulttuurin muutoksia. Ensinnäkin nuorten aikuisten työ vaatii rahaa ja vähintään yhden työntekijän. Mikäli seurakunnassa ei ole omaa työntekijää nuorille aikuisille, ei työalaa voi silloin sanoa olevan edes olemassa!

Mitä sitten, jos rahavarat ovat tiukassa? Silloin jostain pitää karsia. Vähävaraisille seurakunnille ehdotankin seuraavaa: Lopetetaan kaukomaille suuntautuvan lähetystyön tukeminen muutamaksi vuodeksi ja keskitytään sisälähetykseen nuorten aikuisten parissa. Seurakuntien lähetyssihteerit voisivat piireissään kutoa sukkaa nuorille perheille. Lisäksi voitaisiin perustaa Varamummo-palveluja nuorten perheiden tarpeisiin. Uusi lähetyskenttä saattaisi löytyä yllättävänkin läheltä.

Väitän, että nuorten aikuisten työssä on usein kysymys uskalluksen puutteesta ja turvallisuushakuisuudesta. Työntekijälle on huomattavasti helpompaa pyörittää perinteisiä lähetyspiirejä hamaan paruusiaan saakka, kuin tarttua rohkeasti uuteen työalaan.

Antti Rokka sanoi Tuntemattomassa sotilaassa, että ”strategia on sitä, että tähtää ennen kuin ampuu.” Nyt on lähetystyössä uuden tähtäämisen paikka. Silloin ei roiskita mihin sattuu.