Isän syliin!

Olipa erilainen isänpäivä. Lapsia tuli tuijotettua silmiin ja otettua syliin ihan erilailla kuin ennen. Jokelan tapahtumat tekivät pienokaisista vielä korvaamattomampia ja ainutlaatuisia kuin vaikkapa viime isänpäivänä. Lapsen ihmeen tajuaa vasta, kun ymmärtää, miten haurasta elämä on.

Mennyt isänpäiväviikonloppu kului monissa perheissä Jokelan tragedian jälkipuinneissa. Oman lusikkansa soppaan työnsi Pekka Simojoki haastattelussa tällä taajuudella viime viikolla. Häneltä kysyttiin, mitä tämä yhteiskunta tarvitsee pysyäkseen koossa näinä aikoina? Simojoki vastasi ytimekkäästi:” Isää.”

Jokin tuossa selkeässä viestissä kolahti ainakin minuun. Kun katsoo vaikkapa omia valloittavia tenavia, tajuaa, että isällä on ihan oma paikkansa perhesysteemissä. Perheasian neuvottelukeskuksen johtaja Martti Esko maalasi isän roolin oivallisesti isänpäivähaastattelussa Esse-lehdessä:” Isän erityistehtävänä on opetella maskuliinista tapaa olla vanhempi. Isä ei ole kakkosäiti.” Aamen, ajattelin. Minusta ei koskaan tule esimerkillistä lastenruokien kokkaajaa tai imeväisikäisten vaatteiden erityisasiantuntijaa, mutta painia osaan molempien lasteni kanssa! Ja kun pian nelivuotiaalta tyttäreltäni kysyttiin, mikä maailmassa on hauskinta, hän sanoi, että isän kanssa pelleily (lue: painiminen!).

Olin elokuussa kuuntelemassa evankelista Nicky Cruzia Helsingin jäähallissa. Kyseisenä iltana hän puhui juuri perheestä ja isyydestä. Hän kertoi, kuinka ensimmäisen lapsen kanssa, hän ei edes osannut pitää lasta sylissä, niin hyljeksitty hän itse oli ollut. Mutta pikkuhiljaa otteet tulivat varmemmiksi, ja hän kasvoi isäksi, joka osasi rakastaa.

On sinun tiesi ollut kuinka kivinen tahansa, koskaan ei ole liian myöhästä ottaa vastaan rakkautta ja rakastaa ehdoitta.