Joosefin housuissa

Neljä vuotta sitten vanha joululegenda muuttui tarinasta tosielämäksi. Meidän perheeseen syntyi esikoinen, neiti Kesäheinä, joulupäivänä. Sukulaisille ja ystäville olin kirjoittanut joulun alla, että ”tänä jouluna olemme tehneet matkaa pyhän perheen kanssa”. Joulupäivänä ajattelin, että pitiköhän nyt ihan samoja jälkiä seurata! No, neiti Kesäheinä oli kuitenkin hyvin sisäistänyt isänsä ajatukset ja kohteliaasti syntyi Jeesuksen kanssa samana päivänä. Oli siinä läheisillä metkaa irvailla joulukirjeestäni. Joulun lapsen ihme tuli ainakin kerran elettyä täydesti.

Synnytyssairaalan käytävillä mieleeni palasi muistot Joosefista ja jouluevankeliumista. ”Nyt olin oikeasti Joosefin housuissa” – ajattelin. Kun katselin pientä tonttulakkipäistä tytärtäni, tajusin että jokin oli muuttunut perusteellisesti. Enää en elänyt vain itselleni. Olin vastuussa perheestäni ja tuosta pienestä tuhisijasta. Vastuu painoi kokonaista kolme ja puoli kiloa.

Suomalaisen synnytyssairaalan ja Betlehemin eläinsuojan väliin mahtuu aika monta hygieniatasoa. Meillä oli Porvoon sairaalassa perhehuone ja hoitajia ympärillä pilvin pimein, jotka tiesivät kaiken vastasyntyneistä. Joosefin piti luottaa vain omaan vaistoonsa, tallin vieraisiin ja morsiamensa puheisiin. Nykyisessä sairaalamiljöössä helposti kadottaa käsityksen Jumalasta elämän ja kuoleman Herrana. Helposti ajattelee, että pienen lapsen henki on kätilön tai anestesialääkärin käsissä. Joosef ei voinut muuta kuin luottaa Luojan varjelukseen. Parasta terveydenhuoltoa oli rukous. Hoitovirheestä ei voinut valittaa potilaslautakunnalle.

Mitä Joosefin esimerkki voisi antaa isyyden haasteiden kanssa painiskeleville?

Joosefin luottamus ja usko Jumalaan oli horjumaton. Ongelmissa pelko puskee usein puseron sisältä ja kahlitsee koko mielen. Hyvä perheenisä voisi rohkeammin tarttua rukoukseen ja kuunnella Jumalan ohjaavaa ääntä. Joosefille Jumala puhui enkelin suulla, meille Jumalan puhe voi olla jotain muuta. Pääasia on, että pitää korvat auki ja luottaa, että Jumala kantaa.

Joosef oli Jeesuksen kanssa monta kertaa helisemässä. Kasvattipoika oli vähintäänkin erikoinen tapaus. Saattoipa olla Jumalan poikakin. Perinteinen isä-poika-suhde ei varmaan tullut kysymykseenkään. Tuskin Jeesus jaksoi kovinkaan perusteellisesti rakennusmiehen ammattia opiskella. Joosef antoi Jeesuksen olla oma itsensä, eikä murskannut hänen persoonaansa, vaan antoi tilaa. Joosef ymmärsi olevansa pyhän todistaja ja antoi asian hiljaisesti olla. Joosefin esimerkki kasvatti-isän roolista on varmaan monille tuttu. Ei ole kovinkaan helppoa kasvaa ja kasvattaa toisten lapsia. Joosef näki kuitenkin, että kasvatustehtävä oli jo sinänsä arvokas. Tärkeintä oli tarjota lapselle turvallista vanhemmuutta. Joosefin ohje voisikin kuulua:” Varjele lapsuutta!”

Kenkäkauppiaan joulu

Oli ollut tosi kiireinen jouluaika. Ihmisiä oli riittänyt ihan tohinaksi asti. Oli jouluaatto ja vanhan kenkäkauppiaan joulu oli melkein pulkassa. ”Aah, pian alkaisi jo kauan odotettu joululoma.” – tuumi kenkäkauppias. ”Enää muutama tunti ja sitten voisi laittaa putiikin kiinni koko loppuvuodeksi.”

Jonoa riitti vielä viime hetkille, kun kiireiset bisnesmiehet ostelivat huippukalliita kenkiä lepyttääkseen yksinäisiä vaimojaan. Eipä paljon onnellisia kasvoja jonossa näkynyt.

Yksi sentään erottui joukosta. Satakiloisten miehenjärkäleiden keskellä seisoi pieni poika rähjäisissä vaatteissaan pidelleen koko puodin kauneimpia kenkiä käsissään. ”Mikähän oli saanut tuon pikkumiehen tänään liikkeelle” – ajatteli kenkäkauppias. Ainakin pojalla oli hyvä herkässä.

Kun sitten tuli pojan vuoro, hän hyvin kohteliaasti ojensi kengät kauppiaalle ja sanoi hyvin topakalla äänellä:” Herra kenkäkauppias, ajattelin ostaa nämä kengät äidilleni. Niin, ja voisitko hieman kiirehtiä. Isä sanoi, että ei ole paljon aikaa enää jäljellä.” ”Ei niin, tämäkin liike on enää muutaman tunnin auki” - vastasi kenkäkauppias hymyillen. ” Niin, en minä sillä” – vastasi poika. ” Mutta äiti on jo pitkään ollut sairaana, ja nämä kengät saavat hänet varmasti hymyilemään. Haluan nimittäin, että äiti näyttää kauniilta, kun hän tänä yönä tapaa Jeesuksen.” Mitä? ”Haluan nimittäin, että äiti näyttää kauniilta, kun hän tänä yönä tapaa Jeesuksen.” Niinkö se poika sanoi?

Kenkäkauppiaalla loksahti täysin suu auki. Niin siis, tuon pojan äiti oli kuoleman sairas, ja poika tahtoi ehdottomasti ostaa äidillensä kengät.

Poika kaivoi taskuistaan joka kolikon yksitellen ja asetteli ne riviin kassalippaan viereen. Kengät maksoivat 50 euroa. Poika ja kauppias laskivat rahat. 20 euroa. Pojan ilme muuttui synkäksi. Hän purskahti itkuun ja sai kyynelten läpi sanottua:” Mutta, kun äiti on joka joulu tätä ennen laittanut meidän joulun kauniiksi. Minä olisin niin halunnut tehdä hänet tänä jouluna onnelliseksi!”

Kauppiaan sydämessä jokin liikahti. Hän kaivoi tiskin alta lahjakortin. Ja sanoi:” Kuule poika, onneksi olkoon. Olet tämän liikkeen miljoonas asiakas ja sen kunniaksi saat 30 euron arvoisen lahjakortin.” Pojan ilme kirkastui. Hän laski nopeasti rahansa ja lahjakortin yhteen. Tasan 50 euroa. ”Mutta sittenhän minä saankin ostettua nämä kengät äidille.” – poika hihkui. ” Et arvaakaan miten kauniilta äiti näyttää näissä kengissä.” Poika ei voinut pidätellä riemuaan, kun hän pinkaisi kotiin! ” Hyvää joulua” – hän vielä huikkasi oven suusta.

Kenkäkauppias oli hämillään tästä pojan vierailusta. Jotain joulun ihmeestä oli tapahtunut hänen kenkäkaupassaan. Ehkä Taivaan Isä oli lähettänyt tämän pojan kertomaan, mistä joulussa oikein on kysymys.

”Lapsi ja joulu – mikä erottamaton pari” – mietti kenkäkauppias

Vieraasta ystäväksi

Tunnustan, että olen utelias ihminen. Suoranainen tirkistelijä. Varsinkin kyläreissut tuttavien koteihin nostaa minussa kyylän piirteet esiin.

Uuteen kotiin astuessani kiinnitän ensimmäisenä huomiota talon tuoksuun. Käveleekö vastaan hempeä pullantuoksu vai rasvaisen eineksen löyhkä? Siisteydestä en sinänsä ole tarkka. Tärkeää on, että talossa on elämän ääntä ja makua. Steriili vaikutelma karkottaa. Lisäksi olen kiinnostunut väreistä. Usein mottoni on, että mitä enemmän värejä sen enemmän ihmiset näyttävät tunteitaan.

Perheen vessa on intiimi paikka. Hammasharjat kertovat paljon isännistään, samoin WC-pöntön kansi. Perheen emäntä on usein valloittanut lähes kaikki WC:n kaapit. Ukon partakone ja deodorantti on tungettu vanutuppojen alle pahnan pohjimmaisiksi. Se on miehen osa ainakin kylpyhuoneissa.

Mutta mikä on vieraan osa? Olin yökylässä erässä tuttavaperheessä. Iltapesun jälkeen etsin likinäköisillä silmilläni tuttuun tapaan vieraspyyhettä. Pyyhetelineessä ei ollut vieraalle omistettua pyyhettä. Siellä oli vain perheenjäsenten pyyhkeet ja pyyhe ystävälle. Sinä yön hetkenä minä olin kasvanut vieraasta ystäväksi.

Matkalla joulun ytimeen

Beetlehemiin on yllättävän lyhyt matka. Vain 60 kilometriä hyvää tietä, niin oltiin perillä. Meitä vastassa oli paikallisten kyläläisten joukko, joka johdatti meidät vaellukselle kuningas Herodoksen maisemiin. Väkeä oli paljon liikkeellä. Toiset olivat tulleet kaukaa idästä. Majapaikat olivat selvästikin kortilla. Meillekin oli tarjolla vain halvat puupenkit.

Eniten tytärtäni huolestutti eräs nuori äiti, joka odotti lasta. Hän ei selvästikään enää jaksanut kävellä, vaan tarvitsi kipeästi paikan, jossa lepuuttaa turvonneita jalkojaan. Ainoa vapaana ollut paikka löytyi eläinten suojasta, tallista. Sinne nuoripari vetäytyi yötä pakoon.

Taivas oli sinä yönä harvinaisen kirkas. Kedon paimenet tutkailivat tähtitaivasta ihmeissään – miten kummallinen yö! Kesken taivastelun yhtäkkiä taivas täyttyi enkelien tanssista, ja suurin enkeli ilmoitti ilosanoman: ”Teille on syntynyt Vapahtaja!” Hölmistyneet paimenet sanoivat toisilleen: ”Nyt Beetlehemiin!”

Ja niin me löysimme Beetlehemin tallin, Marian ja Joosefin ja lapsen, joka makasi seimessä. Niin hauraana ja haavoittuvana makasi pienokainen äitinsä sylissä. Oikeat lampaat ja aasit liittyivät tämän suurimman kertomuksen iloon. Vapahtaja Kristus on syntynyt tänäkin jouluna! Nelivuotias tyttäreni ei millään olisi halunnut lähteä tallista. Vielä kotimatkallakin Marian rooli joulun ihmeessä herätti hurjasti kysymyksiä.

Jeesus-lapsen syntymä on yksi maailman rakkaimmista kertomuksista. Sitä satua haluaa elää todeksi joka joulu uudelleen ja uudelleen. Lohjan Vivamon jouluvaellus toi minulle joulun sydämeen. Pieni joulun lapsi – siinä on joulun suuruus.

Lucia-traumaa purkamaan!

Huomenna on Lucian päivä, suurten traumojen päivä. Suomenruotsalainen kulttuuri ei kanna mukanaan kovinkaan paljon traumaattisia muistijälkiä, mutta Lucia-kulttuuri tekee tässä erikoisen poikkeuksen. Pienenä pojankoltiaisena huokasin joulun alla usein helpotuksesta, kun poikien keskuudesta ei kuningasta tarvinnut valita. Sen paikan otti aina Jeesus-lapsi. Tyttöjen taakka oli huomattavasti raskaampi. Kerran vuodessa tytöt pantiin paremmuusjärjestykseen, kun valittiin luokan Lucia-neito. Vaaleatukkainen prinsessa sai rinnalleen kaksi apu-Luciaa. Näin jokavuotinen kauneus- ja rankinglista oli valmis, ja taas syntyi tuhansittain särkyneitä prinsessaunelmia.

Omat muistoni Lucia-neidon valintaan liittyvät Oulun Svenska Privatskolaniin. Tuolloin 80-luvun alkupuolen Suomessa Lucian valinnassa noudatettiin sen ankarinta muotoa. Jokainen tyttö kävi luokan edessä kertomassa, miksi juuri hän olisi hyvä Lucia-neito. Tämän jälkeen toteutettiin suljettu lippuäänestys, jonka jälkeen eniten ääniä saanut tyttö kruunattiin Luciaksi. Lisäksi hän sai rinnalleen kaksi ”perintöprinsessaa”. Samalla luokan muut tytöt saivat tietää oman mitättömyytensä. Oli siinä monella kyynelissä pidättelemistä.

Lucian valintakriteerit olivat usein suhteellisen kummalliset. Neidon piti olla vaaleatukkainen, vaikka oikea Lucia oli italialainen ja todennäköisesti tummahiuksinen. Lucia pyhitti elämänsä toisten auttamiseen, eikä hänen ulkonäöstään ole jäänyt historian lehdille mitään mainintaa. Meidän luokalla Lucian valinta oli yksiselitteisesti ulkonäköjuttu. Useana vuonna potin keräsi Satu, joka oli korkeintaan kiinnostunut ulkonäöstään ja tuskin huomasi muita ihmisiä. Lauluääntäkin hänellä oli tuskin nimeksi asti. Mutta kaikki tytöt halusivat olla kuin Satu, sen takia hänet vuosi toisensa jälkeen kruunattiin Luciaksi.

Mikäli jossain koulussa ja päiväkodissa vielä vietetään Lucia-juhlaa, pitää valintakriteereitä muuttaa rankasti. Tässä mielenterveydellisesti kestävän Lucia-juhlan ohjeet opettajille:

1. Ohjaaja valitsee itsevaltaisesti Lucian ja ”perintöprinsessat”
2. Lucia-neidon valintakriteerinä ei saa olla pelkästään ulkonäkö
3. Luokan auttavaisin tyttö pitäisi valita Luciaksi
4. Lucia-neitoa esittävä tyttö tulee vaihtaa vuosittain

Annetaan vielä puheenvuoro yhdelle traumatisoituneelle aikuiselle naiselle. Ulrika kirjoitta Lucia-angstistaan näin:

” En ikinä päässyt Luciaksi, koska minulla oli tumma tukka. Ekaluokalla koin kuitenkin olevani vahvoilla. Valttikorttini oli kantava ääni. Kaikki luokan tytöt lausuivat malliksi Lucia-runon, ja minä yritin lausua sen mahdollisimman lujaa. Sain kehuja, mutta tukkaongelma pysyi. Blondi voitti.” (Nyt 49/07)

Huh, oikein puistattaa ajatella, miten paljon pahaa sai aikaan koulun Lucia-juhlat. Onneksi en ollut tyttö. Säästyin edes yhdeltä kolhulta.

Sairaan terve

Kuolemanpelko on varmaan peloista pahimpia. Omalla kohdallani kuolemanpelko hiipi salakavalasti karvan alle kolmekymppisenä. Aloin ravata lääkärissä kaiken maailman kremppoja esittelemässä. Milloin oli borrelioosia reidessä ja pistelyä rinnassa. Googlen hakusanoina käytin pääasiassa eri tautiennimiä. Ja kun taudin kuva netistä selkeni, osasin tunnistaa kaikki oireet itsessäni.

Hämmästyttävintä tässä sairaudeksi muuttuneessa luulosairaudessa oli se, etteivät lääkärit kovinkaan selvästi kyseenalaistaneet tätä hourailua. Rauhassa sain ravata valkotakkien puheilla, ja aina jonkun reseptin sain mielenrauhaani tukemaan.

Pari vuotta kierrettyäni törmäsin kuitenkin vähän sitkeämpään lääkäriin. Hän kuunteli ensin vaivani ja kysyi:" Onko minulla kaikki muuten kunnossa?" Kauhistuin. Ai miten niin. Näkyykö se päällepäin! Lääkäri jatkoi:" Niin, että pelkäätkö enemmän elämää vai kuolemaa?" Olin entistä hämmentyneempi, mutta sain lopulta soperrettua, että kuolemaa. "No siinä tapauksessa", lääkäri sanoi, " Mitä, jos alkaisit elää?" Täh, oliko se noin yksinkertaista?

Matkailu supistaa

Matkailu supistaa. Tämä jo Alivaltiosihteerin lanseeraama ”sutkautus” muuttui tosielämäksi viikonlopun Latvian reissulla. Kun maailmaa katsoo hetken riikalaisen silmin, on taittovirheen mahdollisuus huomattava. Kulttuurien erot nyrjäyttävät muutakin kuin kielen. Silti on äärimmäisen terveellistä sukeltaa toisen maan tapoihin. Jälleen muistaa, mikä maa oli mansikka ja mikä mustikka.

Matkamme alkoi Suomen raikkaimmalta lentokentältä Tampereen Pirkkalasta. Jotain kentän tasosta kertoo jo kentän suurin kyltti Finnair Cargo; tavaraa on rahdattu tonnikaupalla tästä läävästä jo vuosikymmeniä. Seuraavaksi tuhosimme hetken ilmakehää ja majoituimme Riikan maineikkaampaan majoitusliikkeeseen, Hotelli Rigaan. Olimme varannet savuttoman huoneen ja toivoneet parisänkyä. Huoneeseen päästyämme vastaan käveli vastapoltetun röökin käry, ja sängyt olivat erillään. No, joku sanoo, että ei se vaihtamalla parane. Olen eri mieltä. Kyllä se paranee! Uusi huoneemme oli sentään jo viime vuosisadan puolelta. Vettä tuli tosin vasta seuraavana aamuna.

Riika on kaikesta huolimatta yksi Euroopan kauneimmista kaupungeista. Upea Tuomiokirkko, Pietarin kirkko, Vanhan kaupungin rakennukset ja Daugava-joki jättivät sydämeen lämpimän tunnon. Ei sivistys ole aina vedestä kiinni. Joskus asioilla on paljon syvemmät pohjavärit.

Reissun loppupuolella menimme eläviin kuviin katsomaan romanttista amerikkalaista komediaa. Onneksemme elokuvaa ei ollut dubattu, vaan kuulimme Amerikan englantia latvialaisella tekstityksellä. Komedia leikitteli taitavasti ikärasismilla ja Botox-huumorilla. Herkässä loppukohtauksessa tartuin rouvaan kädestä kiinni merkitsevästi. Kun leffan sankari viimein tunnusti rakkautensa ikäistään huomattavasti vanhemmalle vastanäyttelijälleen, latviankielinen teksti kuvasi miehen puhetta sanalla: PASKATIES! Me molemmat räjähdimme hulvattomaan nauruun, jolloin koko teatteri tuijotti meitä paheksuen. Mutta mieti nyt vaikka itse, jos leffan romanttisimpaan kohtaan tulee alatekstiksi PASKATIES, saattaa se hieman horjuttaa tilanteen herkkyyttä.

Viime yönä avasimme jälleen kotioven Suomessa. Lapset tuhisivat huoneessaan hellyttävästi. Naapurin setä ja täti olivat pitäneet heistä hyvää huolta. Avasin radion, joulu tuli kynnyksen yli. Hanasta tuli lämmintä vettä. Mietin, miten onnellinen olinkaan. Joskus pitää mennä kauas, jotta näkee lähelle. Mieletön viisaus. Eikä edes omani.

Kiitos Elisan mies!

Olipa jotenkin latteat Linnan juhlat! Tunnelma oli niin kuin Vaalimaan rekkajonossa –odottamista ja ruuhkaa, ja matka on vielä pahasti kesken. Mistähän Linnan väljähtynyt tunnelma oikein johtui? Oliko Jokela painanut suurimman osan päät alas vai alkaako Linnan juhlat jo kyllästyttää, niin harvoja uusia naamoja siellä näkyi.

Suomi-neito on nyt 90-vuotias. Jotain maamme henkisestä tilasta kertoo se, että kun pankinjohtaja Wahlroosilta kysyttiin, mitä kuuluu tänään Suomelle, hän puhui vain Suomesta taloudellisena toimijana. ”Hyvin olemme pärjänneet globalisoituvassa maailmassa”, tokaisi veli Björn. Kuules Nalle, maailma todella on globaali! Sen sanoi J. Karjalainen jo vajaa kymmenen vuotta sitten.

Aika harva puhui Linnassa Suomen henkisestä hyvinvoinnista. Talous on selvästi kaapannut Suomessa Jumalan aseman. Menestymme kaikenlaisissa PISSA-tutkimuksissa, mutta silti suomalaiset voivat henkisesti huonommin kuin koskaan. Kuka olisi nyt se ääni, joka todella ravistelisi Suomen leijonan hereille. Halosesta ei ole siihen, ei Vanhasesta, tulee Moosesta ikävä.

Mutta missä oli kirkko? Kirkko esiintyi eilen yhtä pönöttävästi ja epädynaamisesti kuin valtiovaltakin. Itsenäisyyspäivän jumalanpalvelus oli taas kerran kuolettavan pitkäveteinen, laiska ja tylsä. Ei itsenäisyyspäivän jumalanpalveluksia kannata uudelleen joka vuosi televisioida. Kaivetaan vain vanhat nauhat, niin homma menee täydestä. Kaava on kuitenkin aina sama: Aluksi saarnavuorossa oleva piispa sanoo jotain muka näppärää rouva presidentille. Sen jälkeen kuullaan jokin käsittämätön sovitus/intro päivän psalmiin. Sitten ministeri lukee kerran vuodessa Raamattua ja piispa pitää isänmaallisen saarnan. Loppuun kuullaan urkukoraali. Se on siinä. Olisipa todella virkistävää, jos joku vuosi valtiollinen jumalanpalvelus toteutettaisiin aivan uudella tavalla. Unohdettaisiin urut, Viva Vox ja Cantores Minores. Pyydettäisiin Juha Tapio tekemään virsi isänmaalle, ja kaava voitaisiin soveltaa Tuomas-messusta. Mitäs siihen sanot?

Eilinen oli masentavin itsenäisyyspäivä, jonka olen koskaan viettänyt. Ainoan piristävän poikkeuksen teki Linnan juhlissa näyttäytynyt Elisan mainoksesta tuttu ” se pitempi ja hoikempi” mies. Jonkun sukulaisritarin käsipuolessa se sinne tuli. Siihen vaimoni tokaisi:” Kato, Elisa!” Kiitos sinulle Elisan mies, joka teit itsenäisyyspäivästäni kuitenkin elämisen arvoisen.

Kirkoille pidennetty sunnuntaiaukiolo?

Joka vaalikauden alussa pidätellään kirkossa hengitystä: Miten käy kauppojen aukioloaikojen? Valjastetaanko viikon ainoa pyhäpäivä markkinavoimien käyttöön? Sitä kyselee moni kirkonmies- ja nainen. Vanhasen Kakkonen piti sentään vielä kyntensä, eikä vapauttanut kaupan aukioloaikoja täysin. Huh, monella kirkonmäellä huokaistiin helpotuksesta.

Eikö tässä ajatuskulussa ole kuitenkin jotain pielessä? Sen sijaan, että taivasteltaisiin kaupan aukioloaikoja, olisi sunnuntaista saatava kunnon aukiolopäivä kirkoille. Ei riitä, että kaupat pidetään sunnuntaisin kiinni. Jonkin olisi oltava auki. Hei, seurakunta X siellä jossain, herää valvomaan sunnuntaisin!

Virsirunoilija ja kirjailija Anna-Mari Kaskinen kirjoittaa Kotimaan blogissa asiasta osuvasti:” Jokaisella seurakunnalla voisi olla oma sunnuntaistrategian. Messun jälkeen sunnuntai voisi jatkua avoimien ovien päivänä: Kirkkoon voisi piipahtaa milloin vain päivän kuluessa lepäämään, rukoilemaan ja tapaamaan tuttuja. Tasatunteina olisi pieni rukoushetki.” Upea ajatus Anna-Mari!

Lisäisin vielä tuohon maittavan lounaan lapsiperheitä ja vanhuksia varten. Lisäksi lapsiparkki voisi olla mainio juttu, jotta vanhemmat pääsisivät hetkeksi kahdestaan kävelylle tai vaikkapa vaateostoksille. Saisi isikin uudet kalsarit.

Totta kai sunnuntain ”haltuunotto” seurakunnissa vaatisi työvuorojen uudelleenjärjestelyjä ja tahtoa. Sunnuntai on kuitenkin ylösnousemuksen päivä, kirkon oma päivä. Jo kymmenen käskyäkin velvoittaa pyhittämään sunnuntain. Parempaa paikkaa pyhittämiselle tuskin on kuin kirkko. Ja parempaa aikaa tuskin on kuin sunnuntai.

Snapsi-pappi avautuu!

Itsenäisyysviikon Hesarin Nyt-liitteessä snapsia nosteli tutun näköinen mies. Poppipappinakin tunnettu radiojuontaja Mikko Salmi edusti "kevyellä otteella, mutta tosissaan" tehdyssä lehtijutussa uskontoa, kun itsenäisyyspäivän hengessä kohotettiin maljoja isänmaalle. Jutussa kotomaata edusti Kenraali Gustav Hägglund ja kotia Riitta "entisenalkonpääjohtajanvaimo" Suominen. Kattaus oli Helsingin Suomalaisella klubilla komea. Tunnelma oli hilpeän isänmaallinen.

Kun lehti perjantaiaamuna kolahti luukusta, olin tavallista enemmän hereillä. "Mitäköhän toimittaja oli hetkestämme kirjoittanut?" tuumiskelin. Ja mainio juttuhan se oli. Nyt-liitteen hengen mukaan ajankohtaisia asioita on tapana käsitellä humoristisesti, kieli vyön alla. Siinä oli oivallisesti onnistuttu.

Kun suostuin juttuun mukaan, tajusin, että jotkut tahot varmaan kyseenalaistavat papin osallistumisen snapsien maisteluun. Ja oikeassa olin. Naisten päihdejärjestö Valkonauhaliitto pahoitti jutusta mielensä. Valkonauhaliitto siteerasi kirkon päihdestrategiaa yksipuolisesti ja väitti viestissään minun kannustavan nuorisoa ryyppäämään. Jos juttu irrotetaan asiayhteydestä, voi todellakin sellaisenkin kuvan piirtää. Minun mielestäni jutussa oli kyse ainoastaan hyväntahtoisesta tavasta nostaa itsenäiselle Suomelle malja. En usko, että on edes kirkon päihdestrategian mukaista osoittaa, että kirkon edustaja ei juo alkoholia lainkaan. Kohtuus kaikessa - se on paras elämänohje, jonka olen koskaan oppinut.

Valkonauhaliiton edustamat ajatukset kirkon roolista raittiustyössä edustavat mielestäni vanhakantaista ja mustavalkoista käsitystä alkoholin käytöstä. Ymmärrän, että niille, jotka ovat riippuvaisia alkoholista, pisarakin on liikaa. Heille en suosittele ryyppyä edes isänmaan kunniaksi! Kirkon jäsenistä suurin osa ei kuitenkaan ole alkoholiriippuvaisia, voisiko juhlan kunniaksi kirkkokin tarjota raivoraittiudelle vaihtoehdon?

Loppuun haluan todeta, ettei osallistumiseni Nyt-liitteen juttuun ollut osa alkoholipoliittista ohjelmaani. On kyllä herkullista ajatella, että yhdellä pienellä papilla voisi olla niin suuri valta, että tekemiseni romuttaa koko kirkon, päihde-, liikunta-, ja terveysjärjestöjen tähänastisen työn. Jos todella on niin, että minulla on näin käsittämättömän paljon valtaa, haluan nyt antaa Suomen nuorisolle oman testamenttini:

- Älä juo viinaa
- Älä tupakoi
- Nauti seksistä
- Käytä kondomia (paitsi, jos olet liian uskovainen)
- Urheile säännöllisesti
- Rukoile päivittäin
- Kunnioita lähimmäistäsi
- Elä ihmisiksi
- Älä syö keltaista lunta
- Älä juo hassista

Liimaa Jeesus-lapselle, kiitos!

Joosef oli tosi huonossa kunnossa. Useaan otteeseen se kaatui nenälleen ja otti tukea Marian hameenhelmasta. Maria oli itsekin viime vuoden aikana kärsinyt kolhuja. Ehkä muutto suurempaan kaupunkiin oli kohdellut Mariaa juuri kaikkein kovimmin. Raskauden uurteet näkyivät yhä Marian kasvoissa.


Aasi oli sentään säilynyt ihmeen hyväkuntoisena. Se hymyili tukevan oloisesti Jeesus-lapselle ja näytti esimerkkiä tallin lampaalle ja härälle. Ainoa todellinen puute oli Itämaan tietäjien lahjat. Kasparin kullasta ei ollut havaintoa, pyhä savu oli haihtunut ilmaan ja mirha oli valunut joidenkin muiden tallin varustusten sekaan.

Mutta kaiken keskellä makasi Jeesus-lapsi seimessä yhtä hauraana ja vahvana kuin vain Jumalan Poika voi. Pitäisiköhän ottaa vähän liimaa avuksi? Joo. Näin se käy. Nyt ei Joosef enää horju. Korjaan vielä Marian ryhtiä ja, ai niin ne lahjat. No olkoon. Kullan mä kaivan vielä jostain laatikon pohjalta ja laitan seimen eteen kynttilän. Nyt se on valmis.

Niin, jos jollekin jäi vielä vähän epäselväksi, niin esittelin tässä eilisillan jouluvalmistelujani. Minun tehtäväni on usein juuri jouluseimen rakentaminen. Tänä vuonna tehtävä tuntui erityisen jännittävältä, koska olimme kesällä muuttaneet Porvoosta Helsinkiin ja joulutavarat oli taas siirretty varastosta toiseen. Onneksi tosiaan kaikki oli säilynyt suhteellisen ehjänä ja seimi asetettiin kunniapaikalle uuden takan reunalle. Lopuksi sytytettiin joulutähti, vähän jouluglögiä ja adventti oli alkanut.

Monen joulu alkaa, niin kuin meilläkin, rakentamisella. Vanhat joulutavarat kaivetaan ullakkokomeron kätköistä ja asetellaan tutuille paikoille. Jouluvalot viritellään ikkunaan ja kerrotaan näin naapureillekin joulun odotuksesta. Keittiöstä tulvii joulutorttujen, pipareiden ja sahramipullien tuoksua. Joulu ja joulun odotus ovat aistien suurta juhlaa. Kerrankin me luterilaiset uskallamme nauttia tuoksuista, mauista, kauniista esineistä ja musiikista. Kauneuden kaipuuta ja tajua meillä on, ainakin jouluna. Ehkä se tekee juuri joulusta niin kaivatun, tärkeän juhlan.

Sen lisäksi, että joulu rakennetaan, joulu myös rakentaa. Kun ikkunoihin syttyy tähdet ja kodeissa jouluaskartelut ovat kiivaimmillaan, joulu ikään kuin rakentuu meissä. Joulu on kristillisistä juhlapyhistä helpoimmin avautuva, koska ihmiset tekevät tietä joululle. Adventtikirkkoon on helppo saarnaakin valmistaa, koska jokainen on tehnyt oman versionsa jo kotona tai matkalla kirkkoon. Kerrankin kirkkokansa ja pappi ovat hyvin perillä siitä, mistä kirkossa puhutaan, ja varsinkin siitä, mitä siellä lauletaan.

Hoosianna, Daavidin Poika, kiitetty olkoon hän! Kiitetty Daavidin Poika, joka tulee Herran nimeen! Siunattua adventin aikaa!