Pääsiäisen ytimessä

Savolaisperheeseen syntyi pitkän odotuksen jälkeen esikoispoika. Vaikean synnytyksen jälkeen äiti ja isä olivat helpottuneita. Pitkä odotus oli ohi ja elämä sykki punaisena pikkuveijarissa.

Pian synnytyksen jälkeen vanhemmat saivat tietää, ettei kaikki ollut pikkumiehessä kohdallaan. Synnytyksessä poika oli kärsinyt hapenpuutteesta ja osa aivojen toimintakyvystä oli lamaantunut. Kun Jere-vauvan kastejuhlaa vietettiin, tiedettiin, ettei hän ehkä koskaan oppisi tuottamaan puhetta. Jeren aivovaurio oli niin paha, etteivät lääkärit uskaltaneet luvata elinaikaa kymmentä vuotta enempää.

Jere aloitti koulukäynnin oman kyläkoulun tavallisessa luokassa. Jere nautti silmin nähden koulutyöstä. Vaikka puheen tuottaminen olikin mahdotonta, löytyi luokkatovereiden kanssa monta muuta kommunikoinnin välinettä. Koskettaminen, ilmeet ja eleet olivat sanatonta puhetta, joka yhdisti Jeren muuhun luokkaan.

Jeren oltua jo kymmenvuotias luokan opettaja antoi pääsiäisloman ajaksi tehtäväksi täyttää Kinder-munan keltainen muovikotelo jollakin sellaisella asialla, joka kuvaisi pääsiäistä ja Jeesuksen ylösnousemusta.

Kun koitti pääsiäisen jälkeinen tiistai, pääsiäisen kotitehtävä tarkastettiin. Lettipäinen Sanna sai luvan näyttää ensimmäisenä valitsemansa pääsiäistä kuvaavan asian. Kun hän raotti munan kuoria, lennähti ilmaan kaunis perhonen. Luokassa kuului kohahdus. Opettaja kehui Sannan valintaa oivalliseksi, kuoriutuuhan perhonen lähes elottoman näköisestä toukasta – sehän on melkein kuin Jeesuksen ylösnousemus.

Toisena vuorossa oli Aleksi. Hän avasi oman munankuorensa, ja sieltä paljastui nupullaan oleva punainen ruusu. Opettaja suitsutti Aleksin valintaa. Ruusu kertoo Jeesuksen haavoista ja kärsimyksestä ja nuppu tulevasta elämästä.

Yhtäkkiä Jere viuhtoi vauhdikkaasti käsillään ja pyysi ”puheenvuoroa”. Samassa opettaja tajusi, ettei ollut muistanut Jeren äidille kertoa, että muna olisi pitänyt täyttää jollain sopivalla pääsiäisestä kertovalla asialla. Opettaja yritti olla huomaamatta Jeren viuhtomista, mutta äänekkään huitomisen jälkeen Jerelle oli pakko antaa vuoro. Niinpä opettaja otti Jeren munankuoren käteensä ja raotti vähän. Ja tyhjähän se oli, niin kuin hän oli arvannut. Opettaja ei tyhjiä munankuoria kehdannut muulle luokalle näyttää, mutta, kun Jere vain innokkaasti viittoili, oli tyhjä munankuori pakko kaikille näyttää. Jere näytti voitonriemuiselta ja samalla opettaja tajusi – Jere oli tarkoittanut, että munankuorien kuuluukin olla tyhjä! Pääsiäisen ihme on tyhjä hauta. Kristus on totisesti ylösnoussut. Koko luokka oli hämillään – aina äly ja sydämen usko eivät kulje käsi kädessä.

Kahden kuukauden päästä Jere sai kutsun taivaan kotiin. Kun hautajaisia vietettiin, eivät arkkua koristaneet kukkaseppeleet vaan tyhjät munankuoret. Kristus on totistesti ylösnoussut sinun, minun ja Jerenkin puolesta.

Ehtoollisen äärellä

Jeesuksen elämän loppumetrit olivat todellista draamaa, mitä hurjimpien kohtauksien ilotulitusta. Villi ratsastusretki halpa-arvoisella aasilla, hurraava kansanjoukko ja maailman nopein takinkääntö, anarkiaa temppelialueella, mystinen viimeinen ateria, Juudaksen kavallus, syyttömän tuomio, ristiinnaulitseminen, ylösnousemus... Hurjia juonenkäänteitä, josta draaman ainekset tuskin enää paranevat. Liian uskomatonta ollakseen totta. Liian totta ollakseen uskottavaa.

Hiljainen viikko kysyy meiltä matkalaisiltakin paljon. Miten minä olisin toiminut, jos olisin ollut yksi juutalaisesta kansanjoukosta? Olisinko minä ollut levittelemässä palmuoksia juutalaisten kuninkaalle? Olisiko ihmisten joukkohysteria tarttunut minuunkin ja syönyt uskoa Jeesukseen? Olisinko minäkin halunnut vapauttaa murhamiehen Jeesuksen sijasta? Olisinko minäkin heristänyt Pilatuksen edessä nyrkkiä ja huutanut: Ristiinnaulitse! Näiden kysymysten äärellä ihminen kutistuu mitättömiin. Oma heikkous ja rohkeuden puute nielevät koko minuuden, jää jäljelle vain harras kuiskaus Jumalan puoleen: Ole minulle syntiselle armollinen.

Tuo kuiskaus kertoo hyvin myös tästä päivästä, kiirastorstaista. Kiira tarkoittaa pahaa ja sen poisajamisesta on kiirastortaina vanhastaan ollut kysymys. Tärkeätä on ripittäytyminen ennen suurta pääsiäisjuhlaa. Ennen Vapahtajan vastaanottamista.

Papin työn ehdottomasti hienoimpia palvelutehtäviä on ehtoollisen jakaminen. Siinä oivaltaa ehkä selkeimmin, että tehtävä on toimittajaansa suurempi. Kun saan ehtoollisvieraalle sanoa:” Kristuksen ruumis, sinun puolestasi annettu”, avautuu salaperäisesti koko ehtoollisen ydin. Yhtäkkiä ehtoollisesta tuleekin hyvin konkreettinen tapahtuma. Kristuksen ristinkuolema ja sovitustyö tulevat jokaisen ehtoollisvieraan omaksi. Nuo sanat, sinun puolestasi annettu, kätkevät sisällensä suuren ilouutisen: Sinun syntisi on annettu sinulle anteeksi Jeesuksen tähden! Miten vapauttavaa! Tämä anteeksiannon kokemus sydämessään on turvallista palata arkeen.

Ehtoollispöytä on puolikaaren muotoinen ja kätkee sisäänsä lohduttavan symboliikan. Kun me polvistumme alttarikaiteelle, niin samaan aikaan rakkaamme polvistuvat taivaassa ehtoollispöydän vastakkaiselle puolella. Näin kaaresta tulee ehjä. Ehtoollispöytä on siis yhteyden pöytä tuonpuoliseen, jossa voimme kohdata rakkaamme. Minä ainakin silloin tällöin vilkuilen, josko näkisin isoäitini vastapäätä.

Vierailin muutama vuosi sitten Englannissa ja osallistuin anglikaanisen kirkon messuun. Kun polvistuin ehtoollispöytään tapahtui jotain merkillistä. Pappi tuli kohdalleni, hymyili leveästi ja valtava ilo äänessään ilmoitti kuuluvasti.” Body of Christ”! Säpsähdin tuon papin ronskia otetta ja ajattelin, että tuollainen intoilu loukkaa ehtoollisen pyhyyttä. Olinhan Suomessa tottunut siihen, että pappi suu viivasuoran vakavana ja surullisen kunnioittavasti ilmoittaa.” Kristuksen ruumis, sinun puolestasi annettu.” Vähän aikaa tuon anglikaanipapin tekemisiä pohdittuani tajusin, että itse asiassa hän oli tajunnut jotain oleellista ehtoollisen suuresta lahjasta: Hän halusi omalla tyylillään ilmoittaa iloisesti, että Kristus on todellakin kuollut SINUNKIN syntien tähden. Uskon, että kyse on paljon myös kansanluonteesta. Me suomalaiset olemme ehkä vähän vakavampaa kansaa. Mutta ilo se on sallittu suuresta lahjasta. Siitä ehtoollisessa on kysymys.

Painovoiman armoilla

Näin paastonaikana tulee tuijotelleeksi tavallista useammin peiliin. Kun vetää vatsan sisään ja hymyilee peilikuvalleen saattaa vaikutelma olla yllättävänkin freesi. Kun sitten kääntyy profiiliin, sulaa ryhdikäs vartalo silmissä. Lihakset ja läski ovat valuneet yllättävänkin alas. Ja painovoimahan on armoton. Laskeutuminen on helppoa, mutta kiipeäminen yllättävänkin vaikeaa.

Tämän ajan kauneusihanne on armoton. Alipainosta on tullut ihanne, ja nuoret tytöt kituvat porkkanoittensa kanssa. Kelpaanko minä? Se on monen teinityötön suurin huokaus. Ja vaikka kuinka aikuisena osoittaa teineille rakkautta ja arvostusta, vain omien ikätoverien arvioinnit todella vaikuttavat murrosikäisen kehoon ja mieleen.

Miten sitten orastavassa keski-iässä oleva mies suhtautuu painoonsa? Ei hoikkuuden ihanteesta pääse eroon edes aikuisiässä. Pari viikkoa sitten olin koulutuksessa, jossa tapasin vanhoja opiskelukavereitani. Eräs vanha tuttavani lohkaisi heti kärkeen:” En muuten muistanut, että olet noin iso luonnossa!” Kiitti vaan. Siitä oli sitten mukava lähteä koulutusviikkoon.

Onhan painonhallinta tärkeää, kun on nuo diabetekset, verenpainetaudit ja kaikki tules-sairaudet. Kuitenkin olen sitä mieltä, että ihmisten sullominen samaan muottiin ja syyllistäminen tehoavat hämmästyttävän huonosti. Onneksi myös aidosti kannustavia laihdutusohjelmia on jo olemassa.

Viime aikoina on keltaisessa lehdistössä kovasti vaahdottu jo-jo laihduttamisesta. Kuulemma varsinkin moni nainen kärsii tästä jatkuvan laihduttamisen syndroomasta, jolloin paino vaihtelee vuoden aikana hurjasti. Itse en koe kärsiväni jo-jo laihduttamisesta. Oma taudinkuvani on pikemminkin jo-jo lihomista. Kiloja tulee vuoden aikana enemmän ja vähemmän lisää. Kai se on meidän miesten juttu.

Onnea!

Demarit ovat Tommy Tabermannin johdolla päättäneet tehdä suomalaisista onnellisia. Ei vain leivästä – kohti henkistä hyvinvointia – asiakirjalla käydään yksinäisyyttä ja alakuloa vastaan rakkauden aseilla. Ja mikäs siinä on taistellessa, kun itse rakkauden arkkienkeli Tommy vetää taivaallisia vankkureita.

SDP:n Onni-työryhmän mietintö olisi helppo ampua turhana haihatteluna alas jo johdannon perusteella, sillä niin köykäisesti moni teesi on perusteltu. Silti en jotenkin voi olla ihailematta täysin uudenlaista kielenkäyttöä politiikassa. Muistiossa puhutaan uudesta aikapolitiikasta, joka vaikuttaa niin työlainsäädäntöön kuin koulutuspolitiikkaan. Onni-työryhmä ehdottaa mm. Yhteisöllisyyspäivää, jolloin voisi kerran vuodessa työaikana pitää seuraa yksinäiselle tai esitellä kotiseutua maahanmuutajalle. Kouluihin tulisi lisäksi saada huomattavasti enemmän sosiaalisia taitoja ja vuorovaikutustaitoja käsitteleviä oppitunteja. Koululiikunnan numerosta olisi myös luovuttava.

Mielenkiintoisin työryhmän ehdotus liittyy työssä jaksamisen parantamiseen. Onni-ryhmä esittelee ajatuksen hiljaisesta huoneesta, joka tulisi rakentaa yli 30 hengen työyhteisöihin. Rankan työpäivän keskellä tulisi työyhteisössä olla latautumisen paikka, jossa voisi rauhassa hiljentyä kiivaan työrytmin keskellä.

Kun demareiden Onni-raporttia lukee, tulee kerrankin sellainen olo, että kirkko on työyhteisönä aikaansa edellä. Joka seurakunnassa on oma hiljainen huone tai jopa ihan kokonainen kirkko, joka on tarkoitettu myös työntekijöiden virkistäytymiseen. Harva vaan tätäkään mahdollisuutta työtekijöistä osaa käyttää.

Kirkolla ja SDP:llä voisi lisäksi olla tässä hyvä yhteistyön paikka. Jos työpaikolle on hankala rakentaa hiljaisia huoneita, voisi kirkot päivin olla auki hiljentymistä ja latautumista varten. Ja kun lähes joka kylältä Suomesta kirkko löytyy, ei kukaan jäisi ilman päivittäistä hiljentymishetkeä vaille. Silloin ihmisillä olisi mahdollisuus edes hieman onnellisempaan elämään.

Sydämetön mies

Mua ei huolittu töihin. Sapettaa niin rajusti, että kiukku juoksee pitkin hermosoluja. Joka kolkka kropassa huutaa epäuskoa ja pettymystä. Miksi minä en kelvannut? Mikä minussa oikein on vikana?

Pettymykset kasvattavat ihmistä. Se on varmasti totta, mutta kasvukivut ovat ainakin valtavat. Kun työhakemuksen tekee tosissaan ja onnistuu omasta mielestään haastattelussa, on hylkäämisen kokemus suuri, kun uuden työpaikan ovet laitetaan nokan edestä kiinni. Haaveet ja uusi työnäky täytyy haudata. Kun joki törmää patoon, se löytää aina uuden reitin. Niin varmasti, mutta hämmennyksen ja kiukun alta, voi olla vaikea nähdä uutta väylää. Jos virta on tarpeeksi voimakas, uusi joenuoma voi onneksi olla entistäkin vuolaampi.

Kun työnhaussa panee kaikkensa likoon ja yrittää mahdollisimman aidosti kohdata valitsijat, ei rannalle jäämistä ole helppo niellä. Jää vain nippu kysymyksiä: Mitä olisin voinut tehdä toisin? Miten olisin voinut tuoda persoonani piirteitä paremmin esiin? Mahdankohan saada elämässä mitään minulle sopivaa tehtävää? Kysymyksiin ei riitä vastaukseksi, että valitun kokemus ja koulutus vastasi paremmin paikan vaatimuksia, tai että lahjani tulevat paremmin käyttöön jossain toisessa tehtävässä. Olinhan sentään hakenut tuota tehtävää tosissani!

Hylätyksi tuleminen on ihmisen negatiivisista tunteista raskaimpia. Tunne liittyy johonkin lapsuusajan kokemukseen mitättömyydestä ja kelpaamattomuudesta. Pienessä mittakaavassa ihminen elää lapsuuden pelon uudelleen, kun kuulee, ettei ole tullut valituksi. Tyrmäys on niin todellinen, ettei hetkeen tiedä maasta eikä kuusta mitään. Vasta hitaan prosessoinnin ja ystävien kanssa jakamisen jälkeen kasvaa sisältä uusi rohkeus yrittää uudelleen. Onneksi on ystäviä.

Kun kuulin haastattelutyöryhmän päätökestä, olin Oulun Tietomaassa. Kiertelin tyttäreni ja ystäväni kanssa Tietomaan osastot suru puserossa läpi. Kierroksen loppupuolella oli lämpökamera, joka mittasi kehon eri osien lämpötiloja. Suurimmalla osalla ihmisistä kropan lämpimin kohta on joko kainalossa tai sydämen kohdalla. Kun itse meni kuvattavaksi, ei sydämeni kohdalla näyttänyt olevan lämpöä ollenkaan. Sydämetön tai kylmäsydäminen mies. Näin ajattelin. Juuri kun olin tempautumassa masennuksen syövereihin ystäväni huikkasi:” Hei, seisoit muuten väärällä puolella kameraa!” Ehkä kaikki toivo ei vielä sentään ole mennyt.

Kasvun paikka

Aikuiseksi kasvaminen on yksi elämän haasteellisimmista tehtävistä. Kun kolmekymppiä kolkuttaa oven takana, jokin ihmisen elämässä muuttuu perusteellisesti. Poikaporukan illanistujaisista katoaa suurin hohto, ja sisällä jyskyttää kutsu kotiin, lasten ja rouvan luo.

Hankalinta aikuistumisessa on jatkuva levottomuus. Veri vetää samalla lätkämatsiin ja leikkipuistoon, saunailtaan ja kotisohvalle. Haastavinta tässä tilanteessa on oman sisäisen äänen kuuleminen. Maailman äänet hukuttavat aikuistuvan lapsen sisäiset huokaukset. Sen takia monella kolmekymppisellä on suunta hukassa. Vanha sanonta on usein liiankin totta: Jos et tiedä minne olet menossa, mikään tie ei vie sinua sinne.

Kasvoin aikuiseksi viime syksynä. Kova väite, mutta on siinä ripaus tottakin. Aikuisuus on mielestäni oman tehtävänsä tajuamista. Ymmärsin, että minulla on elämässäni paikka ja tehtävä, eikä niitä voi loputtomiin väistellä. Minulla on isän, aviomiehen ja papin tehtävä, ja jokaiseen minulla on kutsumus. Mikä on sinun tehtäväsi?

Raskainta aikuistumisessa on kasvaa ulos lapsuudenkodista. Se, että mies hylkää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa ei välttämättä todellakaan tapahdu papin aamenen jälkeen. Minulla siinä meni vuosia. Kun nyt aikuisena katson äitiäni, näen viisaan naisen, jonka yksi elämäntehtävistä on tullut päätökseen. Äiti, katso minä kasvoin isoksi. Samalla annan sinulle uuden tehtävän. Ole isoäiti näille lapsilleni. Rakasta heitä vähemmän kuin on tarpeen ja enemmän kuin on mahdollista.

Päivä naisena

Minkälaistahan olisi olla nainen? Aamulla joutuisi heräämään aina puoli tuntia aikaisemmin. Uudet, päivän tunnelmaan sopivat vaatteet olisi joka päivä sullottava päälle. Sukkahousuista ei niin väliä – rikkinäisetkin kelpaavat, kunhan ne eivät vaatteiden ja kenkien alta näy. Suihkuunkin olisi kuolemanväsyneenä raahauduttava ja hiukset kuivattava. Ennen töihin lähtöä lasten vaatteet olisi vielä nostettava esille – eihän miesraukka itse löydä lasten vaatteita edes omien silmiensä alta!

Minkälaistahan olisi olla nainen? Olisi kerrankin oikeita ystäviä, joiden kanssa tulisi selvin päin puhuttua jotain merkittävää. Omia huoliakin voisi jakaa ystävilleen surutta, eikä täytyisi aina esittää niin pärjäävää. Kerrankin voisi puhua tunteista, eikä sanojen loppuessa tarvitsisi turvautua nyrkkeihin. Voisi kirjoittaa ystävilleen kirjeitä ja lukea naistenlehtiä hammaslääkärin odotushuoneessa hyvällä omallatunnolla. Saisi kerrankin avoimesti valittaa päänsärystä ja syödä särkylääkkeitä. Voisi mennä lääkäriin, jos joku painaisi mieltä, eikä kitua sepelvaltimotaudissa useita vuosia.

Minkälaistahan on olla nainen? Saisi vaihtaa mielipidettä useampaan kertaan ja silti olla aina oikeassa. Saisi liittyä kuntoklubiin ja harrastaa ratsastusta. Saisi oikeasti innostua baletista ja fanittaa Jari Sillanpäätä. Ei tarvitsisi olla kiinnostunut tekniikasta tai autoista. Tietokoneongelmien ilmaantuessa voisi aina paeta keittiöön. Ei tarvitsisi ajaa nurmikkoa tai tehdä lumitöitä. Joutuisi joka yö nukkumaan karvaisen körilään vieressä ja olemaan sen kanssa rakkaussuhteessa. Joskus voisi antaa suukon…

Minkälaista sitten on olla mies? Ihan kivaa. Piste.

Hyvää naistenpäivää!

Omantunnonvaivat

Omatunto on kirkon tarkimmin varjeltuja asioita. Omantunnonvapaus on jyrännyt allensa niin sanan- kuin uskonnonvapauden useissa hengellisissä ja vähän maallisemmissakin asioissa. Erityisen herkkä omatunto näyttää olevan naispappeuden vastustajilla. Heillä omatunto kolkuttaa jo pienestäkin feminiinisyyden tuulesta alttarilla. Mutta minkälainen omatunto saa alistaa naista kirkossa? Voidaanko tässä yhteydessä edes puhua omastatunnosta?

Emeritusarkkipiispa John Vikström otti viime vuoden lopulla Teologisessa aikakauskirjassa voimakkaasti kantaa naispappeuden vastustajien omantunnon tarkkuuteen. Hän muistutti, että luterilaisessa perinteessä omaantuntoon on suhtauduttu sekä kunnioittavasti että kriittisesti. Luther ja muut uskonpuhdistajat tiesivät, ettei ole hyvä toimia omaatuntoa vastaan. Samaan aikaan he eivät kuitenkaan hyväksyneet mitä tahansa omantunnontuskia. He tiesivät, että omatunto voi olla myös väärällä tavalla sidottu ja että omatunto tulee vapauttaa vääränlaisesta sidonnaisuudesta. Jo alkukristittyjen joukossa tunnettiin ajatus vääränlaisista omantunnonvaivoista.

Vikström tiesi sohaisevansa ampiaispesää, kun hän otti naispappeuden vastustajien omantunnon arvioitavaksi. Hän osoitti kirjoituksessaan, ettei omantunnon taakse voi piiloutua ilman kestävää argumentaatiota. Vikström löysi naispappeuden vastustajien ”omastatunnosta” kaksi keskeistä kriteeriä. Ensinnäkin naisen alamaisuus on pappismiehille niin tärkeää, että sen varjolla tasa-arvokehitystä kirkossa ja yhteiskunnassa on vastustettava henkeen ja vereen. Toinen syy naispappeuden raivoisaan vastustukseen on Vikströmin mukaan sosiaaliset syyt. Naispappeuden vastustajien ”miestenpiirit” ovat ryhmäkoheesioltaan niin tiiviitä, ettei ryhmien perusajatuksia voi vastustaa ilman ryhmästä erottautumista.

Omatunto on kristillisessä perinteessä liitetty nk. luonnollisen moraalilain periaatteeseen. Sen mukaan ihminen Jumalan luomana tuntee sisimmässään (omassatunnossaan) oikean ja väärän eron? Jumala on ikään kuin kirjoittanut omaantuntoomme eettisen koodiston, joka suojelee elämää. Mikä rooli sitten ”miestenpiireillä” ja naisen alamaisuudella on omatunnon näkökulmasta? Kyseessä on pikemminkin vallankäyttöön kuin omaantuntoon liittyvät asiat.

Uskollinen palvelija

Porvoon hautausmaan siunauskappeli oli ääriään myöten täynnä. Siunaustilaisuuteen kokoontunut väki oli saattamasta keski-ikäistä miestä haudan lepoon. Mies oli paikkakunnalla tunnettu ja rakastettu hieman yksinkertainen poikakerhon vetäjä. Hänen valoisa hahmonsa oli vuosikymmeninä koonnut hurjan määrän kylän poikia seurakunnan toimintaan mukaan.

Hautajaisiin osallistui poikkeuksellisen paljon väkeä. Saattoväki kummasteli poisnukkuneen miehen lämpöä, joka oli saanut näin suuren joukon liikkeelle. Samalla muisteltiin kerhoaikoja, ja ihmeteltiin, miten juuri tuon edesmenneen miehen kerho oli ollut niin suosittu.

Muistotilaisuudessa vainajan veli puhkesi puhumaan. Hän kertoi veljensä kuoleman jälkeen käyneensä hänen tavaroitaan läpi, ja tehneensä pysäyttävän löydön. Vainajan yöpöydällä oli valtava pino sinisiä ruutuvihkoja, joissa oli paljon kerhopoikien nimiä eri vuosilta. Jokaisen nimen vieressä oli hurja määrä rasteja ikään kuin osallistumismerkintänä. Erikoista oli se, että jokaisen pojan kohdalla oli yhtä monta rastia. Eihän nyt kaikki kerholaiset millään olisi joka kokoontumisessa voineet olla läsnä!

Veli kertoi selailleensa vihkoja useita kertoja selvittääkseen, mistä rasteissa oikein oli kyse. Viimein hän keksi selityksen: Eivät rastit liittyneet poikien kerhokäynteihin vaan iltarukoukseen. Tuo hiukan vähä-älyinen mies oli rukoillut joka ilta jokaisen kerhopojan puolesta. Merkiksi siitä hän oli kirjannut vihkoon rastin.

Tarina ei kerro johtuiko kerhojen suosio miehen rukouksista, mutta tuskin niistä ainakaan haittaa oli. Suuri rakkaus ei aina ole älystä kiinni. Pikemminkin päinvastoin.