Mikko taas Dein aalloilla

Mikko on tehnyt paluun Radio Deihin. Hän on äänessä joka arkipäivä uudessa Toivon päivässä vastaten kuuntelijoiden kinkkisiin kysymyksiin taivaan ja maan väliltä parhaan kykynsä mukaan. Ohjelmaaika on kello 16.20.

Mikko messuilee Helsingissä

Tähän blogiin perustuvan Päivän Salmi- kirjan julkaissut Kustannus Oy Arkki ja Mikko ovat mukana Helsingin Kirjamessuilla. Anu Lehtipuu haastattelee Mikkoa tuoreen kirjan teemoista sunnuntaina 26.10. klo 14.00 Kirjakahvilassa.

Jo tätä ennen klo 10.30 Mikko isännöi keskustelua Raamatun ihanista naisista. Naiseudesta ja erilaisista naishahmoista ovat keskustelemassa filosofian tohtori, kansanedustaja Päivi Lipponen, teologian tohtori, kirjailija Eero Junkkaala, päätoimittaja Kirsi Rostamo sekä kirjailija-toimittaja Maija Nyman. Tapahtumapaikka on tässäkin tapauksessa Kirjakahvila.

Maailman ensimmäinen radioretriitti

Rakas lukija,

Päivän Salmi -kirja on ilmestynyt. Haluan ilmaista syvän osanottoni Kauhajoen järkyttävän kouluampumisen uhrien omaisille ja kaikille onnettomuudesta kärsiville. Jumala olkoon kanssanne.

Päivän Salmi -kirja on tänään pelottavan ajankohtainen teos. Jokelasta Kauhajoelle on yllättävän lyhyt matka. Tässä ajatuksia Päivän salmi -kirjan lehdiltä.

Mikko

P.S. Kirjaa voi ostaa Deikaupasta osoitteesta www.deikauppa.fi tai hyvin varustelluista kirjakaupoista.

Maailman ensimmäinen radioretriitti

Marraskuun 7. päivän aamussa ei ollut mitään poikkeavaa. Hieman ennen puoltapäivää kapusin tuttuun tapaan Ylen vanhasta lähetyskeskuksesta Pasilasta kohti Ilmalan vesitorneja. Marraskuu henki lepäsi raskaana Ilmalantorin busseissa ja ihmisissä. Ilmalankuja 2:ssa oli vastassa monet hymyilevät silmät ja suut. Radio Dei  päivittäin sain työtovereista annoksen jumalallista säteilyä.

Noin yhden maissa jouduin poistumaan Radio Dein työntekijäpalaverista valmistelemaan iltapäivän lähetystä. Tapani mukaan tarkistin suurten lehtitalojen nettisivuilta, ettei mullistavia uutisia ollut ilmaantunut. JOKELA. Nuo kuusi kirjainta pullistelivat joka lehden nettisivujen otsikoissa. Suomi muuttui vain muutaman laukauksen voimalla. Iltapäivän lähetys meni uusiksi. Monen ihmisen koko elämä muuttui lopullisesti. Korkeakoulu alalle oli alkanut.

Toivon iltapäivän lähetys Radio Deissä 7.11.2007 ei unohdu minulta koskaan. "Radioamatööristä" leivottiin väkisin ammattilainen yhden lähetyksen kuluessa. Oli hurjaa suorassa lähetyksessä kertoa kuulijoille uusimmat uutiset Jokelan kouluampumisesta. Raskainta oli jatkuvasti kertoa uhriluvun noususta. Itkua oli vaikea studiossa pidätellä. Kappaleiden välillä itkin välillä ääneenkin. Työtoverit olivat järkyttyneitä, samoin kuulijat. Kerrankin oli sellainen olo, että olin oikeassa paikassa, aika vaan oli väärä. Tällaista ei olisi saanut koskaan tapahtua.

Kun omat sanat loppuivat kesken, otin Raamatun studion kirjahyllystä ja luin lähetyksessä ääneen Psalmeja:" Ihmisen elinaika on niin kuin ruohon: kuin kedon kukka hän kukoistaa, ja kun tuuli käy yli, ei häntä enää ole eikä hänen asuinsijansa häntä tunne." (Ps. 103:15). Välillä olin vaan ihan hiljaa. Maailman ensimmäinen radioretriitti.

Tuomiopäivää odotellessa kerta kiellon pääle

Pohjoiseen jo vuoden alussa muuttanut Mikko Salmi jätti perjantaina 25.4 suunnitellusti hellät jäähyväiset Radio Deille, Toivon iltapäivälle ja Päivä Salmi -ohjelmalle. Tämän sivuston aktiivinen päivittäminen loppui samana päivänä.

Vuoden lopulla ilmestyy kuitenkin Päivän Salmi -blogin sisältöön perustuva, mutta myös päivitettyjä ja aivan uusiakin tekstejä sisältävä kirja. Julkaisemme pienenä makupalana tulevasta vielä yhden tekstin arkistojen kätköstä.

Toivon iltapäivä jatkaa nyt Radio Deissä osin uusitun ohjelmiston siivittämänä Outi Ikosen johdolla.


Jan Ahonen
Toivon iltapäivän tuottaja


-------------------------------------------------------------------------------

Tuomiopäivää odotellessa


Kirkkovuoden viimeinen sunnuntai on saanut pelkoa herättävän liikanimen, tuomiosunnuntai. Päivän raamatuntekstit vilisevät tulisia järviä, sinettejä, valtaistuimia eli kaikkia voiman ja vallan symboleja.

Tuomiosunnuntaita ei kannata muuten suoralta kädeltä yhdistää muihin tuomio-alkuisiin kirkollisiin sanoihin. Esimerkiksi tuomiokapituli ja tuomiorovasti tulevat latinan domus-sanasta, joka tarkoittaa taloa. Tuomiokapituli on siis talo, jossa luetaan raamattua ja tuomiorovasti on sen talon pappi. Tuomiosunnuntaista onkin siis yllättävän pitkä matka tuomiorovastiin. Tuomiokirkkoseurakunnan kirkkoherralla ei siis ole mitään erityistä tuomionjulistajan tehtävää kirkossa, pikemminkin lukutoukan rooli.

Tuomiosunnuntain kunnioitusta ja pyhää pelkoa sisältävä luonne sai eräässä maalaispitäjässä huvittaviakin piirteitä. Tuomiosunnuntain evankeliumitekstinä on tapana lukea Matteuksen evankeliumin 25. luvun kohta, jossa Jeesus kertoo opetuslapsilleen maailman lopusta. Vanha rovasti luki tekstiä arvokkaasti harvakseltaan:” Minun oli nälkä, ja te annoitte minulle ruokaa. Minun oli jano, ja te annoitte minulle juotavaa. Minä olin sairas, ja te vaatetitte minut. Minä olin alasti, ja te kävitte minua katsomassa.” Samassa kirkkokanssa heräsi horroksestaan. Siis mitä se rovasti oikein viimeksi sanoi? Taisi mennä paimenella rivit kohtalokkaasti sekaisin.

”Minä olin alasti, ja te kävitte minua katsomassa!” Miltähän vanha rovasti näyttäisi Aatamin asussa? Se kai oli monen kirkossakävijän villi päiväuni.

Viimeistä viedään?

Viimeinen sana. Mitä jää jäljelle, kun on kaikki jo sanottu? Maija Vilkkumaan mukaan viimeinen sana on EI. Entä, jos viimeinen sana olisikin KYLLÄ, JOO, TAHDON. Mikään ei tunnu elämässä yhtä hyvältä, kun ystävä suostuu mielellään pyyntöön. Lapsenkin silmät syttyvät tuikkimaan, kun vastaa myönteisesti leikkiin kutsuun.

KYLLÄ on vahva viesti, joka vie tätä elämää eteenpäin. Nyt en tarkoita pakon edessä myöntymistä, vaan vilpitöntä halua sanoa kyllä. Uupuneen ihmisen jatkuva uhrautuminen ei ole kenenkään edun mukaista, mutta aito halu vastata tahdon merkitsee yhteistyötä, sopimusta. Eräs uupumisesta toipunut pastorikin sanoi vinkiksi työssä jaksamiseen:” Sano niin monta kertaa pyynnöille ei, kunnes tuntuu oikeasti hyvältä sanoa kyllä.”

Mille kaikelle haluaisin juuri tänään sanoa kyllä? Jos joku pyytäisi minut mukaan lounaalle, vastaisin kyllä. Jos joku haluaisi hetken aikaa purkaa sydäntään, vastaisin kyllä. Jos joku pyytäisi hieromaan hartioitaan, vastaisin kyllä. Entä jos kaikkiin noihin kysymyksiin olisinkin vastannut ei tai en ehdi, ei kiinnosta? Maailma ei ainakaan pyörisi yhtään pirteämmin.

Tämä on viimeinen Päivän Salmini tällä erää. Lokakuussa julkaistaan kirja, joka perustuu näille radioblogeilleni. Haluan kiittää kaikkia kuuntelijoita ja lukijoita palautteista ja rohkaisuista. Sydämenne valo on lämmittänyt tännekin asti. Kiitos. Ai niin, ja viimeinen kysymys: Aiotko, Mikko vielä joskus kirjoittaa Päivän Salmeja? KYLLÄ.

Missä ikinä kuljetkin, minne menetkin, enkeleitä tiellesi!

Elämän pelisäännöt

Jeesus kiteytti elämän pelisäännöt kahteen käskyyn. Ensimmäinen käsky on tämä: Rakasta Herraa Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi ja koko voimallasi. Ja toinen käsky: Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi. Ennen Jeesusta oli elämän pelisääntökirjakin ollut huomattavasti paksumpi. Siihen oli sisältynyt kaiken maailman ohjeita oikeasta käsienpesusta aina pulujen uhraamiseen. Lisäksi sen ajan juutalaisilla oli Kymmenen käskyä, jotka olivat uskon ja elämän ylimpiä ohjeita.

Jeesus ajatteli, että monimutkaiset elämän pelisäännöt vain vaikeuttavat ihmisen ymmärrystä siitä, mitkä käskyistä ovat todella tärkeitä. Sen takia hän puki elämän pelisäännöt kahdeksi käskyksi: Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseäsi. Jeesus halusi myös näillä kahdella käskyllä tiivistää Kymmenen käskyä kahteen asiaan: Jeesuksen mielestä elämässä oli tärkeintä pitää suhteet yläkertaan kunnossa. Ja jos suhteet Taivaan Isää ovat hyvät, jaksaa kaveristakin välittää ihan toisella tavalla.

Elämässä on kuitenkin tilanteita, joissa sääntöjen noudattaminen ei onnistu. Me rikomme joko tahallaan tai vahingossa yhteisesti sovittuja sääntöjä. Pelissä siitä seuraa rangaistus vaikkapa keltainen kortti. Elämässä pelisäännöt ovat kuitenkin monimutkaisemmat. Kun kaverin selän takana puhuu pahaa, niin kortti harvoin nousee. Paha olo jää sieluun kalvamaan. Tähän tilanteeseen kannattaa ottaa nuo Jeesuksen pelisäännöt avuksi: Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseäsi.

Miten rakkaus sitten ilmenee tilanteessa, jos ja kun on rikkonut elämän pelisääntöjä. Uskon, että rakkaus meissä pakottaa meidät pyytämään anteeksi sekä Jumalalta että kaverilta. Jumala on luvannut, että Hän antaa kaikille katuville anteeksi, ja kaikki pahat teot on Jumalan poika Jeesus ottanut kantaakseen. Sen vuoksi tämän elämän jälkeen meitä odotetaan taivaassa. Tuon anteeksiannon nimi on armo. Se on sellaista rakkautta, jota me emme voi ansaita.

Anteeksiantamisesta

Opiskeluaikana samoissa porukoissa pyöri poika, joka vaikutti kerta kaikkiaan vastenmieliseltä. Inhottava tyyppi, joka sai niskakarvat pystyyn jo pelkästä ajatuksesta. Jokainen kohtaamisemme päättyi ikävään keskinäiseen naljailuun, mikä herätti jo muissa kavereissa hämmennystä.

Ongelmamme taustalla oli lausumaton, mutta jatkuva kilpailu. Olimme monissa asioissa hyvin samanlaisia. Halusimme olla nokkelimpia teologisissa väittelyissä, tahdoimme osoittaa lukeneisuuttamme keskusteluissa ja toimimme porukan viihdyttäjinä. Samoja tyttöjäkin ihastelimme! Mutta, ennen kaikkea kilpailimme musiikissa. Kumpi teki maukkaampia kertosäkeistöjä, kumpi oivaltavampia tekstejä, kumpi lauloi korkeammalta, kummalla oli enemmän keikkoja opiskelujen ohessa.

Tällä hurjalla kilpailulla ja selkään puukotuksella ratsastimme koko opiskelumme ajan. Emme kutsuneet kumpikaan toisiamme omiin häihimme ja valmistujaisjuhliinkin oli ovi lyöty nokan edestä kiinni. Pakko sanoa, että paha maku jäi suuhun. Kunnes... Noin vuosi sitten tapahtui jotain merkillistä. Sain kortin tältä opiskelukaverilta, jossa hän pyysi minua kanssaan lounaalle. Kortissa oli aika ja paikka. Oli hölmistynyt. Mitä hän tällä tempauksella nyt haluaa? Onko tämä taas joku uusi juoni, jonka avulla hän saa minut jälleen naurunalaiseksi? Aikooko hän kenties leveillä omilla saavutuksillaan? Nämä ilkeät ajatukset mielessäni kääntelin kaunista maisemakorttia kädessäni. Äh, ajattelin. Samapa tuo. Menen katsomaan, mitä kaverilla on asiaa. Ei hän enää näin pitkän välimatkan ja ajan jälkeen voi minua vahingoittaa.

Sovittuna aikana kiiruhdin ravintolaan. Siellähän jo kaveri odotti. Kaukaa jo näin, että jokin oli muuttunut. Hän ei katseellaan arvostellut pukeutumistani, eikä orastavaa pastorinvatsaani. Hän hymyili lempeästi. Kun kohtasimme, hän sanoi: ”Mukava kun pääsit. On todella kiva nähdä sinua pitkästä aikaa.” Tokaisin jotain epämääräistä hämmennykseni keskeltä, ja mietin oliko tuo todella se sama mies opiskeluajalta. Miksi hän käyttäytyy näin?

Kun istuin pöytään hän sanoi: ”Minusta on jo pitkään tuntunut siltä, että meidän olisi hyvä puhua. Me ei aina olla tultu toimeen ja paljon pahaa verta ja puhetta on virrannut meidän välissä. Mutta mä en jaksa enää vihata sua, Mikko. Mä olen pahoillani kaikesta, mitä meidän välissä on ollut. Annatko sä mulle anteeksi.” Suuni loksahti täysin auki ja murruin. Ojensin käteni pöydän yli ja puristin lujaa – pyysin anteeksi. Veljeni, sanoin! Se oli elämäni hienoimpia hetkiä.

Kohtaamisemme oli mainio. Muistelimme vanhoja kamppailuja, nauroimme, toisillemme mutta ennen kaikkea omalle pienuudellemme ja asenteillemme, jotka olivat lukinneet meidät omiin sudenkuoppimme. Oli helpottavaa nauraa ja iloita ilman varauksia. Lounaalla huomasimme myös, ettei meistä sydänystäviä tule koskaan, silti kohtaamisessamme oli jotain sanoinkuvaaman lämmintä. Tuon tapaamisen jälkeen en ole kaveriani nähnyt. Nyt kuitenkin liitän hänet silloin tällöin iltarukoukseeni.

Anteeksiantaminen parantaa. Minulla ei ollut voimaa ja rohkeutta tulla kaveriani vastaan. Mutta hän ojensi minulle käden, käden joka oli täynnä vuosien ajan tukahduksissa ollutta rakkautta. Hän rikkoi sanomattoman rajan ja tuli vastaan. Hänellä oli voimaa, voi kun minullakin olisi jokin päivä!

Äidin rakkauden ylistyslaulu

Äiti. Äiti. Suussa viipyy hetken ihana maku, kun nuo neljä kirjainta punoutuvat yhteen. Täytyy oikein maistella ja maiskutella: Äiti. Todella, on se kaunis sana. Pienen vauvan ensimmäinen sana: äiti. Kun pää kolahtaa pöydän reunaan, äiti. Vasta sitten ilmoille pääsee korvia riipivä palosireenin ulvonta. Kun isä ottaa polkupyörästä apupyörät pois; äiti kato. Kun kotiläksyt vetävät pienen pojan otsan ryppyyn; äiti auta! Ja mitä tekee äiti. Nostaa kaatuneen maasta ja puhaltaa päähän tullutta kuhmua. Kehuu pikkupojan ensimmäistä oikeaa polkupyöräretkeä. Istuu vierellä ja rohkaisee ajattelemaan tehtävien kimpussa, valvoo, on kärsivällinen, ei jätä yksin.

Äidin rakkaus on maailman ihmeellisimpiä asioita. Siinä on jotain todella mystisen pyhää, jonka edessä isokin mies menee sanattomaksi. Tuo rakkaus ei ole tästä maailmasta. Sen lähde on jossain aivan muualla.

Kun mietin omaa elämääni, on äidin rakkaudelle todellakin ollut käyttöä. Kaiken se kestää – voi ne pitkät loputtomat kesäyöt, kun teinipoikaa odotettiin kotiin. Yksi oli joka valvoi, äiti. Kaikessa uskoo – kun usko omiin kykyihin ja mahdollisuuksiin elämässä on ollut koetuksella, yksi on joka on uskonut ja luottanut, äiti. Kaikessa toivoo – Kun oma pää painuu veden alle, eikä jaksa edes hengittää, yksi on joka toivoo ja rukoilee, äiti. Kaiken se kärsii – Kun musta mieli lyö pojan maahan, eikä kättä edes jaksa nostaa, yksi on joka seisoo rinnalla, lainaa olkapäätä, äiti. Äidin rakkaus ei koskaan häviä.

Pari vuotta sitten olin mukana Yhteisvastuukeräykseen liittyneessä seminaarissa, jossa puhuttiin antamisesta ja jakamisesta. Otsikkona seminaarissa oli altruismi, jolla tarkoitetaan rakastamista ja antamista ilman ehtoja, ilman oman edun tavoittelua. Altruismi on vastakohta egoismille, joka tarkoittaa itsekkyyttä keinoja kaihtamatta. Seminaarissa päädyttiin siihen, että pyyteetöntä antamista ja jakamista tapahtuu ihmiskunnassa harvinaisen vähän, vähemmän kuin esimerkiksi kasvikunnassa. Altruistisesta käyttäytymisestä tunnetuimpana esimerkkinä seminaarissa mainittiin valkovuokot. Kuten olette varmaan huomanneet valkovuokot kasvavat tasaisina mättäinä niin, että kukat ovat suurin piirtein yhtä suuria ja varret kasvavat saman pituisiksi. Tämä johtuu siitä, että valkovuokot ottavat maasta vain oman osansa vettä ja ravinteita. Ne kasvavat tasaisesti, jotta kukin kukka saisi riittävästi valoa. Esimerkillistä käyttäytymistä, josta ihmiskunnalla on todellakin oppimista.

Ihmisillä altruistista käyttäytymistä tapahtuu siis hyvin vähän. Seminaarissa tultiin oikeastaan siihen tulokseen, että ainoastaan äidin rakkaus lasta kohtaan jää ainoaksi esimerkiksi tästä pyyteettömästä rakkaudesta. Erikoista seminaarissa oli kuulla se, että äidin rakkaus omaa lastaan kohtaan ei vähene lasten lukumäärästä riippuen. On nimittäin tehty vertailevaa tutkimusta monilapsisen lestadiolaisperheen ja yksilapsisen perheen lasten välillä heidän kokemastaan äidin rakkaudesta. Tulokset olivat hämmentäviä. Äidin rakkaus koettiin yhtä voimakkaana suuren lapsikatraan joukossa kuin perheen ainoana lapsena.

Äidin rakkaus ei siis koskaan häviä, mutta mikä ihmeellisempää, sitä näyttää olevan määrättömästi tarjolla!

Armoa!

”Kesä ilman konfirmaatiota on teeskentelyä.” Tällaisen sanaparren kuulin erään kokeneen nuorisopapin suusta. Varsinkin nuoren papin kesään kuuluu vähintäänkin yksi rippikoululeiri keskellä metsää, tunturia tai järveä. Ja hyvä niin. Jälleen kerran, tänäkin kesänä noin 90 % vuonna 15-vuotiaista käy rippikoulun. Se on suuri saavutus kirkolta, perheiltä ja koko yhteiskunnalta.

Suomalainen rippikouluinstituutio on aivan ainutlaatuinen koko protestanttisessa maailmassa. Missään muualla rippikoulun kävijöiden määrä ei ylitä edes maagista 50 prosentin rajaa. Puhutaan siis todellisesta ihmeestä, josta on syytä olla ylpeä!

Mulla on tapana kysyä rippikoulun loppukokeessa seuraava kysymys:” Tapaat ihmisen, joka ei tiedä kristinuskosta mitään. Hän kysyy sinulta, mikä kristinuskossa on keskeisintä. Mitä vastaat? Vastauksia tulee yleensä yhtä monta kuin on ryhmäläisiäkin. Monet ottavat vastauksensa pohjaksi uskontunnustuksen ja erittelevät taidokkaasti Pyhän Kolminaisuuden merkityksen ja sisällön. Muutamat kertovat Jeesus Nasaretilaisen elämäntarinan hyvin seikkaperäisesti ja lähestyivät aihetta Isä Meidän –rukouksen näkökulmasta. Jotkut taas syventyvät Raamatun maailmaan ja kuvaavat Pyhän Kirjan kertovan Jumalan suuresta pelastussuunnitelmasta, jossa Jumalan Pojalla, Jeesuksella on pääosa.

Kaikki nämä vastaukset osuvat tavalla tai toisella kristinuskon ytimeen. Puhe Kolmiyhteisestä Jumalasta, Jeesuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta ja koko pelastushistoriasta ovat keskeinen osa koko kristinuskon sisältöä. Silti jään vastauksissa usein kaipaamaan yhtä sanaa: Armo. Kun liikumme maailmassa, jossa kristinuskolla on entistä vähemmän jalansijaa ja muut uskonnot rynnivät kotimaamme kamaralle, on hyvä tiedostaa, mikä tekee kristinuskosta erityisen muiden maailmanuskontojen rinnalla. Vastaus tähänkin on armo. Hindulaisen on ponnisteltava elämässään vapautuakseen ikuisesta sielunvaelluksesta. Muslimin tulee noudattaa islamilaisen lain viittä peruspilaria, jotta hän voisi kelvata Jumalalle. Mutta kristityn tulee vain uskoa, sillä Jumala armosta, yksin Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen tähden pelastaa meidät ja avaa tie iankaikkiseen elämään. Raamatussa sanotaan: ”Joka uskoo ja kastetaan, se pelastuu.” Ihminen ei voi ansaita omaa taivaspaikkaansa. Armo ja syntien sovitus ovat yksin Jumalan teko. Tähän saamme uskoa me kaikki rippikoulun käyneet ja rippikouluun tulevat.

Hyvää leirikesää riparilaisille, isosille ja työntekijöille!

Loppu on lähellä!

Pohjoiseen jo vuoden alussa muuttanut Mikko Salmi jättää perjantaina 25.4 suunnitellusti hellät jäähyväiset Radio Deille, Toivon iltapäivälle ja Päivä Salmi -ohjelmalle. Tämän blogin päivittäminen loppuu myös samana päivänä.

Tämän vuoden lopulla ilmestyy kuitenkin Päivän Salmi -blogin sisältöön perustuva, mutta myös päivitettyjä ja aivan uusiakin tekstejä sisältävä kirja.

Toivon iltapäivä jatkaa Radio Deissä osin uusitun ohjelmiston siivittämänä Outi Ikosen johdolla.

Kiitos jo tässä vaiheessa kaikille tätä sivustoa seuraaville!

Jan Ahonen
Toivon iltapäivän tuottaja

Mitä ihmettä?

Kun kiekko putosi jäähän Espoon areenalla, putosi samalla toinenkin pommi korvaani. Iso mies ilmoitti möreällä äänellä: ” Kuules pappi, viime perjantaina meidän perheessä tapahtui ihme.” Siinä meni kahvikuppi väärään kurkkuun ja pelin seuraaminen herpaantui hetkeksi. Mies kertoi puhuttelevan tarinan vaimon vakavasta virussairaudesta, joka oli vienyt perheenäidin kuoleman rajalle. Tilanne oli sairaalassa äitynyt niin pahaksi, ettei miehen vaimo ollut jaksanut enää itse hengittää. Virustapaus oli Suomen oloissa ensimmäinen, joten sen vuoksi lääkärit eivät paljon toivoa uskaltaneet luvata. Juuri tilanteen oltua tukalimmillaan, tapahtui yllättävä käänne. Voimat palasivat yllättäen äidin jäseniin, ja hän jaksoi taas hengittää omin voimin. Tällä viikolla äiti oli kuulemma jo ottanut ensiaskeleen. Lääkäreiden mukaan virus kropassa oli hellittänyt ja äiti toipuu täysin ennalleen.

Espoon areenan aitiossa oli harras tunnelma. Mies kertoi, kuinka vaimon raju sairaus oli ajanut hänetkin peruskysymysten jäljille. Joka ilta mies oli käynyt kirkossa sytyttämässä vaimolle kynttilän rukouksen ja pyynnön merkiksi. Tärkeintä miehelle ei loppupeleissä ollut edes vaimon parantuminen, vaan yhteys itseensä ja Luojaansa.

Jumala puhuttelee ihmisiä monin tavoin. Kaikille ei taivaasta tule jumalallista ilmoitusta, vaan Jumalan johdatus ja huolenpito näkyvät arkisemmalla tavalla. Ihmeitä kuitenkin tapahtuu näinäkin päivinä. Ehkä juuri tuolle miehelle ja hänen perheelleen raju sairaus ja ihmeparantuminen oli se tarvittava ravistelu, jotta elämän lahjaa osaa jälleen tarpeeksi arvostaa.

Harvoin olen lätkämatsissa nähnyt yhtä rakkaudellista miestä. Sekin oli ihme.

Ai niin Kärpät muuten voitti lukemin 0-4.

Ironia on vaikea laji?

Ironia on vaikea laji. Tuon lauseen olen kuullut monen suomalaisen suusta, kun Helsingin seurakuntien Usko Toivo Rakkaus –kampanjaa on ruodittu miehissä ja naisissa. Ja tottahan se on. Kirkon viestinnän tavoitteena on vaikuttava viesti, joka osuu maaliinsa hyvällä prosentilla. Kun huteja ja osumia tulee, on arvioinnin paikka. Missä onnistuttiin ja missä mentiin vikaan?

Usko Toivo Rakkaus –kampanjan arvioinnit ovat jakautuneet aika lailla kahteen leiriin. Toisten mielestä kampanja on ollut kirkon kosiskeleva yritys herätellä horroksessa uinuvaa nuorten aikuisten ryhmää – ja aivan turhaan. Toisten mukaan kampanja on ollut oivaltava ja ironiaa hyödyntävä raikas tuulahdus muuten puuduttavan mainosmassan seassa. Harvassa ovat olleet ne kommentit, joissa on löydetty kampanjasta sekä hyvää että huonoa.

Minun mielestäni UTR kampanja onnistui erinomaisesti katselemaan kirkon todellisuutta ikään kuin ulkoa päin, pilke silmäkulmassa. UTR välitti kirkosta kuvaa peiliikatsovana yhteisönä, joka on olemassa suurempaa tarkoitusta kuin itseään varten. Rohkeus on kampanjan suurin voima, ja siitä kirkon ruohonjuurityössä on otettava opiksi. Rohkea kirkko nimittäin uskaltaa mokata.

Kampanjan varjopuoliin lukeutuu varomaton teologinen kielenkäyttö. Kun puhutaan esimerkiksi siitä, miten kirkko tunnustaa jäsenilleen syntinsä, liikutaan teologisesti vaarallisilla vesillä. Synti liittyy keskeisesti ihmisen ja Jumalan suhteeseen, eikä kirkon arvokkaiden käsitteiden sisältöä kannata myydä muutamasta hopearahasta. Uskon, että teologisestikin kestävässä markkinoinnissa on riittävästi voimaa.

Lisäksi UTR sortui paikoin liikoihin lupauksiin. Se kutsui aktiivisia kaupunkilaisia keskusteluun, vaikka useissa seurakunnissa ei oltu valmiita nuorten aikuisten mittavalle invaasiolle. Muistan eräänkin seurakunnan kanslistin taivastelleen, että mitä sille nuorelle aikuiselle pitää sitten sanoa, kun se tulee ovesta sisään. Tämä kertoo vain karua kieltä siitä, miten kaukana kirkon todellisuus ja nuorten aikuisten maailma ovat toisistaan.

Ironia on vaikea laji. Sen sain itsekin kokea muutama viikko sitten, kun joku tamperelainen soitti Toivon iltapäivän toimistoon ja huolissaan purki sydäntään siitä, miten minä kannustan ihmisiä eroamaan kirkosta. Alkuun ihmettelin, että mistä nyt mahtaa oikein olla kyse, kunnes muistin, että olin tehnyt Päivän Salmin aiheesta, jossa ironiseen sävyyn yritin tehdä naurettavaksi erokirkosta.fi –palvelun motiivit. No, ilmeisesti ironia ei tosiaankaan pure kirkossa. Oikeasti halusin kirjoituksellani sanoa, että kirkosta eroaminen on tyhmää ja rahanahnetta puuhaa, joka johtaa pahaan oloon tässä elämässä ja sen jälkeen.

Olikohan tuo tarpeeksi selvästi sanottu?

Pientä puhetta Jumalasta

Miten Jumalasta pitäisi puhua? Minkälaista on oikeanlainen hengellinen kielenkäyttö? Näihin kysymyksiin ei ole oikeita vastauksia, mutta kirkon sisällä tuntuu olevan hämmästyttävän luutunut ja yksisilmäinen käsitys, miten pyhistä asioista saa puhua. Rohkeamman ilmaisun ihmiset saavat kynsillensä helposti, jos vuosisataisista sanamuodoista poiketaan.

Olen usein hämmästellyt jumalanpalveluksen kielenkäyttöä. Jumalanpalveluksen tarkoituksena on vuoropuhelu ihmisen ja Jumalan välillä. Silti messussa käytettävät sanat eivät oikeasti kuulu kenenkään ihmisen sanavarastoon arkielämässä (tuskin Jumalankaan!). Vaikka moni jumalanpalveluksen rukous onkin kaunista ja ikiaikaista kieltä, jos sitä ei selitetä, jää sen merkitys ohueksi. Esimerkkinä tästä voisin mainita vaikkapa ehtoollisrukouksen. Aika harva tavallinen kirkossakävijä tajuaa, mitä teologisia hienouksia ”Hänen kauttaan, Hänen kanssaan ja Hänessä” pitää sisällään.

Jumalanpalvelus vaatii todellista kielenhuoltoa. Remontti on paikallaan, mikäli päiväjumalanpalvelus halutaan pelastaa. Jumalan kansan juhlasta on tullut muutaman kymmenen seurakunta-aktiivin kokoontumisajot, mutta uusia kasvoja nykymenolla ei tavoiteta.

Jumalanpalveluksen kielenkäytön uudistuksen jarruna ovat seurakunnan papit. On paljon turvallisempaa ladella vuodesta toiseen samoja liturgisia kaavoja, kuin miettiä kieli ihmisten suuhun ja ymmärrykseen sopivaksi.

Uskon, että monen pastorin henkisen jarruna on rohkeuden puute. Persoonallista tapaa elää jumalanpalvelus todeksi on vähän, ja epäonnistumisen pelko nielee loputkin rohkeuden rippeet. Miten raikkaalta kuulostaisikaan papin puhe, jos vaikkapa ehtoollista edeltävä rukous olisi kirjoitettu omin sanoin. Kerrankin kirkkokansa kuulisi, mikä Jeesuksen ylösnousemuksessa on papin mielestä keskeisintä!

Uskonpuhdistuksen lähtökohtana oli jumalanpalveluksen muuttaminen kansankieliseksi. Latinankielinen messu käännettiin kunkin kansan omalle kielelle. Nyt on Suomen kirkossa uuden ”käännöksen” aika. Kaanaankielestä nykysuomeksi. Siinä voisi olla seuraavan jumalanpalvelusuudistuksen otsikko.

Ike, ristinkantaja

Ike lähti. Eropaperissa oli koruton viesti Rouva Presidentille. Muste oli varmaan tavallistakin katkerampaa, kun Kanerva joutui eronpyyntöön raapustamaan nimensä alle. Harva joutuu nykymaailmassa jättämään ruutunsa yksityiselämän sotkujen takia. Nyt arpa lankesi Ikelle.

Viime viikkona Suomessa on käyty poikkeuksellinen poliittinen näytelmä. Osa toimittajista on varmaan ottanut tekstiviestikohun ammatillisena haasteena. Kyseessä on kuitenkin paljon vakavampi asia. Panoksena on yksittäisten ihmisten ja Suomen politiikan tulevaisuus. Tämä seikka on monelta tirkistelijältä jäänyt huomaamatta.

Kanervan eroon johtaneissa syissä on hyvä tehdä ero moraalisten ja poliittisten syiden kesken. Ike ei joutunut tyhjentämään työpöytäänsä sukupuolivietin tai mobiiliviestinnän vuoksi. Pikemminkin kyseessä oli poliittisen luottamuksen puute. Puheenjohtaja Katainen viestitti moneen otteeseen, että yksityishenkilönä Kanerva on saanut häneltä anteeksi henkilökohtaisten lupausten pettämisen. Poliittinen luottamus on kuitenkin mennyt, mikä estää ulkopolitiikan hoitamisen täysipainoisesti Suomen etujen mukaisesti. Katainen ei halunnut ottaa sitä riskiä, että poliittinen keskustelu pyörii seuraavan puolen vuoden ajan vain tekstiviesteissä, eikä kunnallisvaaleille tai NATO-keskustelulle jää tilaa.

Kataisen puheen hienoin viesti oli se, ettei Kanervaa töppäilyistä huolimatta jätetä yksin. Hän vetosi toimittajiin ja Kanervan lähipiiriin, että kaikki tarpeellinen tuki on Ikelle tarjottava kriisin keskellä. Kataisen viesti ja henkilökohtainen ote jättivät ainakin minuun lämpimän jäljen. Politiikassakin on vielä tilaa ihmisyydelle.

Kanervan tapausta tarkastellessa hiipii mieleen erään piispan joutsenlaulu muutaman vuoden takaa. Aviokriisissään kitunut piispa ajautui erilleen perheestään ja kirkosta. Surullista. Moni antoi siinä asiassa hätiköityjä lausuntoja, niin minäkin. Sen ainakin tuosta jutusta opin, ettei ihmisten henkilökohtaisten tragedioiden keskellä kannata aktiivisesti puhua moraalista. Arvokeskustelu on rakentavinta silloin, kun ihmisen akuuttia kriisiä ei käytetä esimerkkitapauksena.

Kun piispa kärsi, vaikenivat toiset isot miehet. Kun Ike nyt kituu, itki Katainen. Olisikohan kirkollakin jotain opittavaa tästä? Vanha viisauskin sanoo empatiasta näin: Et muista niiden ihmisten kasvoja, joiden kanssa olet nauranut. Mutta niitä ihmisiä et voi unohtaa, joiden kanssa olet itkenyt.

Voimia ja siunausta Ike, ristinkantaja.

Mitä rakkaus on?

Helsingin Sanomien kuukausiliitteessä oli jokin aika sitten mielenkiintoinen kirjoitus vihkipuheista. Otsikolla kuminaa ja sanahelinää kirjoittaja kritisoi kovin sanoin meitä pappeja Paavalin korinttolaiskirjeen 13. luvun ajatusten käyttämisestä rakkauden kuvaamiseen. Hänen mukaansa tuo tekstipätkä antaa hurmioituneelle vihkiparille aivan liian ruusuisen kuvan rakkaudesta. On siis puhuttava niin kuin asiat on - ilman turhia kaunisteluja.

Kirjoituksessa oli lueteltu muutama tekstin kohta ja heti perään todettu vastaväite. Otan muutaman esimerkin. ”Rakkaus on kärsivällinen, mutta ei kestä hetkeäkään ilman häntä. Rakkaus on lempeä, mutta on valmis vaikka tappamaan. Rakkaus ei kadehdi, paitsi kaikkia, jotka saavat olla hänen kanssaan.”

Kirjoittajan huomiot osuvat minusta monessa kohdassa naulan kantaan. Hän kysyy mielestäni oikeutetusti: Mitä se Paavali oikein höpisee? Miksi siis oikeastaan luemme kirkossa tuon kuuluisan kohdan? Eikö ole vastuutonta jättää vihkipari valheelliseen käsitykseen rakkaudesta?

Raamattu on kuitenkin pullollaan erilaisia määritelmiä rakkaudesta. Vähän toisenlaisen kuvan piirtää Laulujen laulun kirjoittaja. Kuunnelkaapa:” Rakkaus on väkevä kuin kuolema, kiivas ja kyltymätön kuin tuonela.” Vaikka kuinka löytäisimme rakkaudelle kestäviä määritelmiä, on itse käsitteen ytimeen vaikea päästä. Loppuen lopuksi päädymmekin peruskysymyksen äärelle: Mistä rakkaudessa on oikein kysymys?

Ensimmäisen Johanneksen kirjeen neljäs luku antaa asiaan jo paljon lisävaloa. Siinä sanotaan näin: ”Jumala on rakkaus. Se, joka pysyy rakkaudessa, pysyy Jumalassa, ja Jumala pysyy hänessä. Kun Jumala on meitä näin rakastanut, tulee meidänkin rakastaa toisiamme.”

Jos siis Jumala on rakkaus, eikö tuo kuukausiliitteen kirjoituksesta putoa pohja pois. Eikö olekin uskottavampaa sanoa, että Jumala on kärsivällinen, Jumala on lempeä ja Jumala ei kadehdi. Yhtäkkiä Tekstikohta ei enää olekaan pelkkää kuminaa ja sanahelinää.

Kun puhumme rakkaudesta, puhumme usein liian helposti rakastumisesta. Niin kävi varmasti tuolle toimittajallekin. Eihän rakastuminen ole välttämättä lainkaan kärsivällistä. Mutta jos puhumme todellisesta rakkaudesta, joka on lähtöisin Jumalasta, on meillä ihmisilläkin mahdollisuus kärsivälliseen, lempeään ja vilpittömään rakkauteen. Pelkkä rakastuminen ei riitä. Tarvitaan lisäksi tahtoa, lujaa tahtoa.

Kaikille häitä suunnitteleville toivon siunausta ja suotuisia ilmoja. Buenos aires!

Pääsiäisen ytimessä

Savolaisperheeseen syntyi pitkän odotuksen jälkeen esikoispoika. Vaikean synnytyksen jälkeen äiti ja isä olivat helpottuneita. Pitkä odotus oli ohi ja elämä sykki punaisena pikkuveijarissa.

Pian synnytyksen jälkeen vanhemmat saivat tietää, ettei kaikki ollut pikkumiehessä kohdallaan. Synnytyksessä poika oli kärsinyt hapenpuutteesta ja osa aivojen toimintakyvystä oli lamaantunut. Kun Jere-vauvan kastejuhlaa vietettiin, tiedettiin, ettei hän ehkä koskaan oppisi tuottamaan puhetta. Jeren aivovaurio oli niin paha, etteivät lääkärit uskaltaneet luvata elinaikaa kymmentä vuotta enempää.

Jere aloitti koulukäynnin oman kyläkoulun tavallisessa luokassa. Jere nautti silmin nähden koulutyöstä. Vaikka puheen tuottaminen olikin mahdotonta, löytyi luokkatovereiden kanssa monta muuta kommunikoinnin välinettä. Koskettaminen, ilmeet ja eleet olivat sanatonta puhetta, joka yhdisti Jeren muuhun luokkaan.

Jeren oltua jo kymmenvuotias luokan opettaja antoi pääsiäisloman ajaksi tehtäväksi täyttää Kinder-munan keltainen muovikotelo jollakin sellaisella asialla, joka kuvaisi pääsiäistä ja Jeesuksen ylösnousemusta.

Kun koitti pääsiäisen jälkeinen tiistai, pääsiäisen kotitehtävä tarkastettiin. Lettipäinen Sanna sai luvan näyttää ensimmäisenä valitsemansa pääsiäistä kuvaavan asian. Kun hän raotti munan kuoria, lennähti ilmaan kaunis perhonen. Luokassa kuului kohahdus. Opettaja kehui Sannan valintaa oivalliseksi, kuoriutuuhan perhonen lähes elottoman näköisestä toukasta – sehän on melkein kuin Jeesuksen ylösnousemus.

Toisena vuorossa oli Aleksi. Hän avasi oman munankuorensa, ja sieltä paljastui nupullaan oleva punainen ruusu. Opettaja suitsutti Aleksin valintaa. Ruusu kertoo Jeesuksen haavoista ja kärsimyksestä ja nuppu tulevasta elämästä.

Yhtäkkiä Jere viuhtoi vauhdikkaasti käsillään ja pyysi ”puheenvuoroa”. Samassa opettaja tajusi, ettei ollut muistanut Jeren äidille kertoa, että muna olisi pitänyt täyttää jollain sopivalla pääsiäisestä kertovalla asialla. Opettaja yritti olla huomaamatta Jeren viuhtomista, mutta äänekkään huitomisen jälkeen Jerelle oli pakko antaa vuoro. Niinpä opettaja otti Jeren munankuoren käteensä ja raotti vähän. Ja tyhjähän se oli, niin kuin hän oli arvannut. Opettaja ei tyhjiä munankuoria kehdannut muulle luokalle näyttää, mutta, kun Jere vain innokkaasti viittoili, oli tyhjä munankuori pakko kaikille näyttää. Jere näytti voitonriemuiselta ja samalla opettaja tajusi – Jere oli tarkoittanut, että munankuorien kuuluukin olla tyhjä! Pääsiäisen ihme on tyhjä hauta. Kristus on totisesti ylösnoussut. Koko luokka oli hämillään – aina äly ja sydämen usko eivät kulje käsi kädessä.

Kahden kuukauden päästä Jere sai kutsun taivaan kotiin. Kun hautajaisia vietettiin, eivät arkkua koristaneet kukkaseppeleet vaan tyhjät munankuoret. Kristus on totistesti ylösnoussut sinun, minun ja Jerenkin puolesta.

Ehtoollisen äärellä

Jeesuksen elämän loppumetrit olivat todellista draamaa, mitä hurjimpien kohtauksien ilotulitusta. Villi ratsastusretki halpa-arvoisella aasilla, hurraava kansanjoukko ja maailman nopein takinkääntö, anarkiaa temppelialueella, mystinen viimeinen ateria, Juudaksen kavallus, syyttömän tuomio, ristiinnaulitseminen, ylösnousemus... Hurjia juonenkäänteitä, josta draaman ainekset tuskin enää paranevat. Liian uskomatonta ollakseen totta. Liian totta ollakseen uskottavaa.

Hiljainen viikko kysyy meiltä matkalaisiltakin paljon. Miten minä olisin toiminut, jos olisin ollut yksi juutalaisesta kansanjoukosta? Olisinko minä ollut levittelemässä palmuoksia juutalaisten kuninkaalle? Olisiko ihmisten joukkohysteria tarttunut minuunkin ja syönyt uskoa Jeesukseen? Olisinko minäkin halunnut vapauttaa murhamiehen Jeesuksen sijasta? Olisinko minäkin heristänyt Pilatuksen edessä nyrkkiä ja huutanut: Ristiinnaulitse! Näiden kysymysten äärellä ihminen kutistuu mitättömiin. Oma heikkous ja rohkeuden puute nielevät koko minuuden, jää jäljelle vain harras kuiskaus Jumalan puoleen: Ole minulle syntiselle armollinen.

Tuo kuiskaus kertoo hyvin myös tästä päivästä, kiirastorstaista. Kiira tarkoittaa pahaa ja sen poisajamisesta on kiirastortaina vanhastaan ollut kysymys. Tärkeätä on ripittäytyminen ennen suurta pääsiäisjuhlaa. Ennen Vapahtajan vastaanottamista.

Papin työn ehdottomasti hienoimpia palvelutehtäviä on ehtoollisen jakaminen. Siinä oivaltaa ehkä selkeimmin, että tehtävä on toimittajaansa suurempi. Kun saan ehtoollisvieraalle sanoa:” Kristuksen ruumis, sinun puolestasi annettu”, avautuu salaperäisesti koko ehtoollisen ydin. Yhtäkkiä ehtoollisesta tuleekin hyvin konkreettinen tapahtuma. Kristuksen ristinkuolema ja sovitustyö tulevat jokaisen ehtoollisvieraan omaksi. Nuo sanat, sinun puolestasi annettu, kätkevät sisällensä suuren ilouutisen: Sinun syntisi on annettu sinulle anteeksi Jeesuksen tähden! Miten vapauttavaa! Tämä anteeksiannon kokemus sydämessään on turvallista palata arkeen.

Ehtoollispöytä on puolikaaren muotoinen ja kätkee sisäänsä lohduttavan symboliikan. Kun me polvistumme alttarikaiteelle, niin samaan aikaan rakkaamme polvistuvat taivaassa ehtoollispöydän vastakkaiselle puolella. Näin kaaresta tulee ehjä. Ehtoollispöytä on siis yhteyden pöytä tuonpuoliseen, jossa voimme kohdata rakkaamme. Minä ainakin silloin tällöin vilkuilen, josko näkisin isoäitini vastapäätä.

Vierailin muutama vuosi sitten Englannissa ja osallistuin anglikaanisen kirkon messuun. Kun polvistuin ehtoollispöytään tapahtui jotain merkillistä. Pappi tuli kohdalleni, hymyili leveästi ja valtava ilo äänessään ilmoitti kuuluvasti.” Body of Christ”! Säpsähdin tuon papin ronskia otetta ja ajattelin, että tuollainen intoilu loukkaa ehtoollisen pyhyyttä. Olinhan Suomessa tottunut siihen, että pappi suu viivasuoran vakavana ja surullisen kunnioittavasti ilmoittaa.” Kristuksen ruumis, sinun puolestasi annettu.” Vähän aikaa tuon anglikaanipapin tekemisiä pohdittuani tajusin, että itse asiassa hän oli tajunnut jotain oleellista ehtoollisen suuresta lahjasta: Hän halusi omalla tyylillään ilmoittaa iloisesti, että Kristus on todellakin kuollut SINUNKIN syntien tähden. Uskon, että kyse on paljon myös kansanluonteesta. Me suomalaiset olemme ehkä vähän vakavampaa kansaa. Mutta ilo se on sallittu suuresta lahjasta. Siitä ehtoollisessa on kysymys.

Painovoiman armoilla

Näin paastonaikana tulee tuijotelleeksi tavallista useammin peiliin. Kun vetää vatsan sisään ja hymyilee peilikuvalleen saattaa vaikutelma olla yllättävänkin freesi. Kun sitten kääntyy profiiliin, sulaa ryhdikäs vartalo silmissä. Lihakset ja läski ovat valuneet yllättävänkin alas. Ja painovoimahan on armoton. Laskeutuminen on helppoa, mutta kiipeäminen yllättävänkin vaikeaa.

Tämän ajan kauneusihanne on armoton. Alipainosta on tullut ihanne, ja nuoret tytöt kituvat porkkanoittensa kanssa. Kelpaanko minä? Se on monen teinityötön suurin huokaus. Ja vaikka kuinka aikuisena osoittaa teineille rakkautta ja arvostusta, vain omien ikätoverien arvioinnit todella vaikuttavat murrosikäisen kehoon ja mieleen.

Miten sitten orastavassa keski-iässä oleva mies suhtautuu painoonsa? Ei hoikkuuden ihanteesta pääse eroon edes aikuisiässä. Pari viikkoa sitten olin koulutuksessa, jossa tapasin vanhoja opiskelukavereitani. Eräs vanha tuttavani lohkaisi heti kärkeen:” En muuten muistanut, että olet noin iso luonnossa!” Kiitti vaan. Siitä oli sitten mukava lähteä koulutusviikkoon.

Onhan painonhallinta tärkeää, kun on nuo diabetekset, verenpainetaudit ja kaikki tules-sairaudet. Kuitenkin olen sitä mieltä, että ihmisten sullominen samaan muottiin ja syyllistäminen tehoavat hämmästyttävän huonosti. Onneksi myös aidosti kannustavia laihdutusohjelmia on jo olemassa.

Viime aikoina on keltaisessa lehdistössä kovasti vaahdottu jo-jo laihduttamisesta. Kuulemma varsinkin moni nainen kärsii tästä jatkuvan laihduttamisen syndroomasta, jolloin paino vaihtelee vuoden aikana hurjasti. Itse en koe kärsiväni jo-jo laihduttamisesta. Oma taudinkuvani on pikemminkin jo-jo lihomista. Kiloja tulee vuoden aikana enemmän ja vähemmän lisää. Kai se on meidän miesten juttu.

Onnea!

Demarit ovat Tommy Tabermannin johdolla päättäneet tehdä suomalaisista onnellisia. Ei vain leivästä – kohti henkistä hyvinvointia – asiakirjalla käydään yksinäisyyttä ja alakuloa vastaan rakkauden aseilla. Ja mikäs siinä on taistellessa, kun itse rakkauden arkkienkeli Tommy vetää taivaallisia vankkureita.

SDP:n Onni-työryhmän mietintö olisi helppo ampua turhana haihatteluna alas jo johdannon perusteella, sillä niin köykäisesti moni teesi on perusteltu. Silti en jotenkin voi olla ihailematta täysin uudenlaista kielenkäyttöä politiikassa. Muistiossa puhutaan uudesta aikapolitiikasta, joka vaikuttaa niin työlainsäädäntöön kuin koulutuspolitiikkaan. Onni-työryhmä ehdottaa mm. Yhteisöllisyyspäivää, jolloin voisi kerran vuodessa työaikana pitää seuraa yksinäiselle tai esitellä kotiseutua maahanmuutajalle. Kouluihin tulisi lisäksi saada huomattavasti enemmän sosiaalisia taitoja ja vuorovaikutustaitoja käsitteleviä oppitunteja. Koululiikunnan numerosta olisi myös luovuttava.

Mielenkiintoisin työryhmän ehdotus liittyy työssä jaksamisen parantamiseen. Onni-ryhmä esittelee ajatuksen hiljaisesta huoneesta, joka tulisi rakentaa yli 30 hengen työyhteisöihin. Rankan työpäivän keskellä tulisi työyhteisössä olla latautumisen paikka, jossa voisi rauhassa hiljentyä kiivaan työrytmin keskellä.

Kun demareiden Onni-raporttia lukee, tulee kerrankin sellainen olo, että kirkko on työyhteisönä aikaansa edellä. Joka seurakunnassa on oma hiljainen huone tai jopa ihan kokonainen kirkko, joka on tarkoitettu myös työntekijöiden virkistäytymiseen. Harva vaan tätäkään mahdollisuutta työtekijöistä osaa käyttää.

Kirkolla ja SDP:llä voisi lisäksi olla tässä hyvä yhteistyön paikka. Jos työpaikolle on hankala rakentaa hiljaisia huoneita, voisi kirkot päivin olla auki hiljentymistä ja latautumista varten. Ja kun lähes joka kylältä Suomesta kirkko löytyy, ei kukaan jäisi ilman päivittäistä hiljentymishetkeä vaille. Silloin ihmisillä olisi mahdollisuus edes hieman onnellisempaan elämään.

Sydämetön mies

Mua ei huolittu töihin. Sapettaa niin rajusti, että kiukku juoksee pitkin hermosoluja. Joka kolkka kropassa huutaa epäuskoa ja pettymystä. Miksi minä en kelvannut? Mikä minussa oikein on vikana?

Pettymykset kasvattavat ihmistä. Se on varmasti totta, mutta kasvukivut ovat ainakin valtavat. Kun työhakemuksen tekee tosissaan ja onnistuu omasta mielestään haastattelussa, on hylkäämisen kokemus suuri, kun uuden työpaikan ovet laitetaan nokan edestä kiinni. Haaveet ja uusi työnäky täytyy haudata. Kun joki törmää patoon, se löytää aina uuden reitin. Niin varmasti, mutta hämmennyksen ja kiukun alta, voi olla vaikea nähdä uutta väylää. Jos virta on tarpeeksi voimakas, uusi joenuoma voi onneksi olla entistäkin vuolaampi.

Kun työnhaussa panee kaikkensa likoon ja yrittää mahdollisimman aidosti kohdata valitsijat, ei rannalle jäämistä ole helppo niellä. Jää vain nippu kysymyksiä: Mitä olisin voinut tehdä toisin? Miten olisin voinut tuoda persoonani piirteitä paremmin esiin? Mahdankohan saada elämässä mitään minulle sopivaa tehtävää? Kysymyksiin ei riitä vastaukseksi, että valitun kokemus ja koulutus vastasi paremmin paikan vaatimuksia, tai että lahjani tulevat paremmin käyttöön jossain toisessa tehtävässä. Olinhan sentään hakenut tuota tehtävää tosissani!

Hylätyksi tuleminen on ihmisen negatiivisista tunteista raskaimpia. Tunne liittyy johonkin lapsuusajan kokemukseen mitättömyydestä ja kelpaamattomuudesta. Pienessä mittakaavassa ihminen elää lapsuuden pelon uudelleen, kun kuulee, ettei ole tullut valituksi. Tyrmäys on niin todellinen, ettei hetkeen tiedä maasta eikä kuusta mitään. Vasta hitaan prosessoinnin ja ystävien kanssa jakamisen jälkeen kasvaa sisältä uusi rohkeus yrittää uudelleen. Onneksi on ystäviä.

Kun kuulin haastattelutyöryhmän päätökestä, olin Oulun Tietomaassa. Kiertelin tyttäreni ja ystäväni kanssa Tietomaan osastot suru puserossa läpi. Kierroksen loppupuolella oli lämpökamera, joka mittasi kehon eri osien lämpötiloja. Suurimmalla osalla ihmisistä kropan lämpimin kohta on joko kainalossa tai sydämen kohdalla. Kun itse meni kuvattavaksi, ei sydämeni kohdalla näyttänyt olevan lämpöä ollenkaan. Sydämetön tai kylmäsydäminen mies. Näin ajattelin. Juuri kun olin tempautumassa masennuksen syövereihin ystäväni huikkasi:” Hei, seisoit muuten väärällä puolella kameraa!” Ehkä kaikki toivo ei vielä sentään ole mennyt.

Kasvun paikka

Aikuiseksi kasvaminen on yksi elämän haasteellisimmista tehtävistä. Kun kolmekymppiä kolkuttaa oven takana, jokin ihmisen elämässä muuttuu perusteellisesti. Poikaporukan illanistujaisista katoaa suurin hohto, ja sisällä jyskyttää kutsu kotiin, lasten ja rouvan luo.

Hankalinta aikuistumisessa on jatkuva levottomuus. Veri vetää samalla lätkämatsiin ja leikkipuistoon, saunailtaan ja kotisohvalle. Haastavinta tässä tilanteessa on oman sisäisen äänen kuuleminen. Maailman äänet hukuttavat aikuistuvan lapsen sisäiset huokaukset. Sen takia monella kolmekymppisellä on suunta hukassa. Vanha sanonta on usein liiankin totta: Jos et tiedä minne olet menossa, mikään tie ei vie sinua sinne.

Kasvoin aikuiseksi viime syksynä. Kova väite, mutta on siinä ripaus tottakin. Aikuisuus on mielestäni oman tehtävänsä tajuamista. Ymmärsin, että minulla on elämässäni paikka ja tehtävä, eikä niitä voi loputtomiin väistellä. Minulla on isän, aviomiehen ja papin tehtävä, ja jokaiseen minulla on kutsumus. Mikä on sinun tehtäväsi?

Raskainta aikuistumisessa on kasvaa ulos lapsuudenkodista. Se, että mies hylkää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa ei välttämättä todellakaan tapahdu papin aamenen jälkeen. Minulla siinä meni vuosia. Kun nyt aikuisena katson äitiäni, näen viisaan naisen, jonka yksi elämäntehtävistä on tullut päätökseen. Äiti, katso minä kasvoin isoksi. Samalla annan sinulle uuden tehtävän. Ole isoäiti näille lapsilleni. Rakasta heitä vähemmän kuin on tarpeen ja enemmän kuin on mahdollista.

Päivä naisena

Minkälaistahan olisi olla nainen? Aamulla joutuisi heräämään aina puoli tuntia aikaisemmin. Uudet, päivän tunnelmaan sopivat vaatteet olisi joka päivä sullottava päälle. Sukkahousuista ei niin väliä – rikkinäisetkin kelpaavat, kunhan ne eivät vaatteiden ja kenkien alta näy. Suihkuunkin olisi kuolemanväsyneenä raahauduttava ja hiukset kuivattava. Ennen töihin lähtöä lasten vaatteet olisi vielä nostettava esille – eihän miesraukka itse löydä lasten vaatteita edes omien silmiensä alta!

Minkälaistahan olisi olla nainen? Olisi kerrankin oikeita ystäviä, joiden kanssa tulisi selvin päin puhuttua jotain merkittävää. Omia huoliakin voisi jakaa ystävilleen surutta, eikä täytyisi aina esittää niin pärjäävää. Kerrankin voisi puhua tunteista, eikä sanojen loppuessa tarvitsisi turvautua nyrkkeihin. Voisi kirjoittaa ystävilleen kirjeitä ja lukea naistenlehtiä hammaslääkärin odotushuoneessa hyvällä omallatunnolla. Saisi kerrankin avoimesti valittaa päänsärystä ja syödä särkylääkkeitä. Voisi mennä lääkäriin, jos joku painaisi mieltä, eikä kitua sepelvaltimotaudissa useita vuosia.

Minkälaistahan on olla nainen? Saisi vaihtaa mielipidettä useampaan kertaan ja silti olla aina oikeassa. Saisi liittyä kuntoklubiin ja harrastaa ratsastusta. Saisi oikeasti innostua baletista ja fanittaa Jari Sillanpäätä. Ei tarvitsisi olla kiinnostunut tekniikasta tai autoista. Tietokoneongelmien ilmaantuessa voisi aina paeta keittiöön. Ei tarvitsisi ajaa nurmikkoa tai tehdä lumitöitä. Joutuisi joka yö nukkumaan karvaisen körilään vieressä ja olemaan sen kanssa rakkaussuhteessa. Joskus voisi antaa suukon…

Minkälaista sitten on olla mies? Ihan kivaa. Piste.

Hyvää naistenpäivää!

Omantunnonvaivat

Omatunto on kirkon tarkimmin varjeltuja asioita. Omantunnonvapaus on jyrännyt allensa niin sanan- kuin uskonnonvapauden useissa hengellisissä ja vähän maallisemmissakin asioissa. Erityisen herkkä omatunto näyttää olevan naispappeuden vastustajilla. Heillä omatunto kolkuttaa jo pienestäkin feminiinisyyden tuulesta alttarilla. Mutta minkälainen omatunto saa alistaa naista kirkossa? Voidaanko tässä yhteydessä edes puhua omastatunnosta?

Emeritusarkkipiispa John Vikström otti viime vuoden lopulla Teologisessa aikakauskirjassa voimakkaasti kantaa naispappeuden vastustajien omantunnon tarkkuuteen. Hän muistutti, että luterilaisessa perinteessä omaantuntoon on suhtauduttu sekä kunnioittavasti että kriittisesti. Luther ja muut uskonpuhdistajat tiesivät, ettei ole hyvä toimia omaatuntoa vastaan. Samaan aikaan he eivät kuitenkaan hyväksyneet mitä tahansa omantunnontuskia. He tiesivät, että omatunto voi olla myös väärällä tavalla sidottu ja että omatunto tulee vapauttaa vääränlaisesta sidonnaisuudesta. Jo alkukristittyjen joukossa tunnettiin ajatus vääränlaisista omantunnonvaivoista.

Vikström tiesi sohaisevansa ampiaispesää, kun hän otti naispappeuden vastustajien omantunnon arvioitavaksi. Hän osoitti kirjoituksessaan, ettei omantunnon taakse voi piiloutua ilman kestävää argumentaatiota. Vikström löysi naispappeuden vastustajien ”omastatunnosta” kaksi keskeistä kriteeriä. Ensinnäkin naisen alamaisuus on pappismiehille niin tärkeää, että sen varjolla tasa-arvokehitystä kirkossa ja yhteiskunnassa on vastustettava henkeen ja vereen. Toinen syy naispappeuden raivoisaan vastustukseen on Vikströmin mukaan sosiaaliset syyt. Naispappeuden vastustajien ”miestenpiirit” ovat ryhmäkoheesioltaan niin tiiviitä, ettei ryhmien perusajatuksia voi vastustaa ilman ryhmästä erottautumista.

Omatunto on kristillisessä perinteessä liitetty nk. luonnollisen moraalilain periaatteeseen. Sen mukaan ihminen Jumalan luomana tuntee sisimmässään (omassatunnossaan) oikean ja väärän eron? Jumala on ikään kuin kirjoittanut omaantuntoomme eettisen koodiston, joka suojelee elämää. Mikä rooli sitten ”miestenpiireillä” ja naisen alamaisuudella on omatunnon näkökulmasta? Kyseessä on pikemminkin vallankäyttöön kuin omaantuntoon liittyvät asiat.

Uskollinen palvelija

Porvoon hautausmaan siunauskappeli oli ääriään myöten täynnä. Siunaustilaisuuteen kokoontunut väki oli saattamasta keski-ikäistä miestä haudan lepoon. Mies oli paikkakunnalla tunnettu ja rakastettu hieman yksinkertainen poikakerhon vetäjä. Hänen valoisa hahmonsa oli vuosikymmeninä koonnut hurjan määrän kylän poikia seurakunnan toimintaan mukaan.

Hautajaisiin osallistui poikkeuksellisen paljon väkeä. Saattoväki kummasteli poisnukkuneen miehen lämpöä, joka oli saanut näin suuren joukon liikkeelle. Samalla muisteltiin kerhoaikoja, ja ihmeteltiin, miten juuri tuon edesmenneen miehen kerho oli ollut niin suosittu.

Muistotilaisuudessa vainajan veli puhkesi puhumaan. Hän kertoi veljensä kuoleman jälkeen käyneensä hänen tavaroitaan läpi, ja tehneensä pysäyttävän löydön. Vainajan yöpöydällä oli valtava pino sinisiä ruutuvihkoja, joissa oli paljon kerhopoikien nimiä eri vuosilta. Jokaisen nimen vieressä oli hurja määrä rasteja ikään kuin osallistumismerkintänä. Erikoista oli se, että jokaisen pojan kohdalla oli yhtä monta rastia. Eihän nyt kaikki kerholaiset millään olisi joka kokoontumisessa voineet olla läsnä!

Veli kertoi selailleensa vihkoja useita kertoja selvittääkseen, mistä rasteissa oikein oli kyse. Viimein hän keksi selityksen: Eivät rastit liittyneet poikien kerhokäynteihin vaan iltarukoukseen. Tuo hiukan vähä-älyinen mies oli rukoillut joka ilta jokaisen kerhopojan puolesta. Merkiksi siitä hän oli kirjannut vihkoon rastin.

Tarina ei kerro johtuiko kerhojen suosio miehen rukouksista, mutta tuskin niistä ainakaan haittaa oli. Suuri rakkaus ei aina ole älystä kiinni. Pikemminkin päinvastoin.

Sielulle hoitoa

Soppaa ja sielunhoitoa. Mieletön yhdistelmä. Näiden elämän perustarpeiden äärellä vietin kuluneen viikon. 21 pappia, 21 sielunhoitajaa. Voi kuinka moni meistäkin olisi olkapäätä kaivannut.

Mitä sielunhoito oikeastaan on? Kuka sitä enää kaipaa? Klassisessa mielessä aika on ajanut sielunhoidon ohi. Tämän ajan ihminen ei oikeastaan enää kysele isä Martin tavoin: Mistä löydän armollisen Jumalan? Ihmistä ei enää vaivaa syyllisyys tehdyistä synneistä tai käskyjen rikkomisesta. Nykyihmiselle häpeä on ottanut syyllisyydestä niskalenkin. Tämän ajan kysymys onkin: Kelpaanko minä? Olenko minä hyväksytty?

Tähän olemassaoloon liittyvään kysymykseen ei vastaukseksi kelpaa rippi. Ihminen haluaa tulla nähdyksi. Siihen tarvitaan norsun kokoiset korvat ja avara sydän.

Vasta kun ihminen tulee nähdyksi, hän alkaa kysellä: Kuka Jumala on? Silloin syntyy tilaa armolle, ja johan alkaa soppa maistua!

Pitäisikö Tuomioja haastaa oikeuteen?

Koko viime vuoden ajan kohistiin tanskalaisen valtalehden julkaisemista Muhammed-pilakuvista ja niiden vaikutuksista. Milloin oli tanskalaiset juustot pannassa Lähi-idässä ja milloin lähetystöjä uhkailtu.

Pilakuvakohu sai uutta tuulta siipiensä alle tämän vuoden helmikuun alussa, kun Tanskassa paljastui pilakuvien piirtäjän murhaan tähdännyt operaatio. Kaikki länsimaiset mediat kauhistelivat ääri-islamilaisen liikehdinnän seurauksia. Suomenkin uutistoimistot ottivat pilapiirtäjän murha-aikeisiin yksipuolisen tuomitsevan kannan.

Vaikka en toisen hengen uhkaamista voikaan missään mielessä hyväksyä, joku minua tässä koko pilakuvaruljanssissa närästää. Väitän, että sananvapaudesta on tullut länsimaissa tärkein yksittäinen ihmisoikeus. Vaikka esimerkiksi Suomen perustuslaissa uskonnonvapaus ja sananvapaus ovat yhtä arvokaita ihmisoikeuksia, sananvapaus helposti kaappaa kaikki sympatiapisteet puolelleen.

Miten tähän tilanteeseen on oikein tultu? Länsimainen yhteiskunta on nykyään niin maallistunut, ettei uskonnollisten tunteiden loukkaamista osata edes tunnistaa. Lähi-idän islamilaisissa kulttuureissa tilanne on aivan toinen. Uskonnollisten tunteiden loukkaaminen on sitä pahinta lajia. Kysynkin: Onko uskonnonvapauden polkeminen sananvapaudella osoitus jotenkin kehittyneestä yhteiskunnasta? Ei ole. Se on pikemminkin merkki juurettomasta ja arvotyhjissä elävästä yhteiskunnasta, jota hallitsee enemmän media kuin ihmisten omatunto.

SDP:n puheenjohtajaksi pyrkivä Erkki Tuomiojakin osoitti taannoin Skepsis ry:n kokouksessa piittaamattomuutensa uskonnonvapaudesta. Hän totesi alustuksessaan, ettei uskonnonvapauden nojalla voi sallia minkäänlaista sanavapauden rajoittamista. Tuomioja on ainakin lainsäädännöllisesti argumentissaan täysin väärässä. Sitä paitsi hän sortui puheenvuorossaan herjaamaan kristillistä kasvatusta. Hänen mukaansa kristillinen kasvatus myrkyttää lapsen mielen. Tällä lauseella Erkki Tuomioja loukkasi ainakin minun uskonnollisia tunteita. Pitäisiköhän haastaa Tuomioja oikeuteen? Mitä sinä ajattelet?

Kaikkien ongelmien ratkaisu?

Heippa, olen Petri K. Tampereen vapaa-ajattelijat ry:stä. Mulla on sulle hyviä uutisia. Voit ansaita 400 euroa vuodessa vain muutamalla klikkauksella. No miten? Menepä vaikkapa lastesi nukkuessa erokirkosta.fi-sivustollemme, niin vapaudut luterilaisen kirkon jäsenyydestä nopeammin kuin uskotkaan. Ja vihdoinkin olet vapaa ajattelemaan!

Rahallisen hyödyn lisäksi varjelet lapsiasi koulun uskonnonopetukselta, ja voit antaa lapsen itse päättää omasta maailmankatsomuksestaan. Uskontovapaan kasvatuksen parhaana puolena on avoimuus ja vapaus maailmankatsomuksen muokkauksessa. Älä anna minkään uskonnollisen yhteisön turmella lapsesi mieltä, vaan luota vain tieteellisen maailmankuvan antamiin varmoihin vastuksiin. Näin vältyt lasten myöhemmältä kritiikiltä valheellisen maailmankuvan antamisessa.

Kirkosta eroaminen saa muutenkin aikaan merkittäviä parannuksia yhteiskunnassa: Valtio ja kirkko on erotettu toisistaan. Kirkolla ei ole sijaa julkisen vallankäytön rituaaleissa, ja kirkon verotusoikeus on poistettu. Koulujen uskonnonopetus on lopetettu. Kunnat ovat vuokranneet hautausmaat ja ostavat hautauspalvelut kilpailuttamalla. Seksuaalinen tasa-arvo on toteutunut. Kirkko ei enää tee mainoskampanjoita. Kaikki tämä siis vain muutaman hiireniskun päässä.

Parasta on, ettet ole jättämässä kirkkoa yksin. Helmikuun alussa jo 100 000 suomalaista on jättänyt hukkuvan kirkkolaivan. Voiko 100 000 ihmistä olla väärässä! Tuskin. Kyseessä on suurin yksittäinen kansanliike SMP:n perustamisen jälkeen.

Nimeni on Petri K. , ja olen päättänyt käyttää omat lahjani tämän korvaamattoman hankkeen edistämiseksi. Vuoden 2008 loppuun mennessä kirkko on menettänyt meidän takiamme jo 40 miljoonaa euroa. Kuvittele! Kun 7-kymppisenä istun keinutuolissa voin ylpeänä muistella, miten sain luterilaisen kirkon sortumaan. Voi sitä huonomminkin elämänsä käyttää!

Liity siis sinäkin joukkoomme ja pelasta itsesi kirkon tuhoavalta voimalta. Lisäksi voit 400 eurolla ostaa itsellesi vaikkapa uuden polkupyörän joka vuosi!

Lue miten Juhani Huttunen Kirkko ja kaupunki -lehdessä käsittelee samaa aihepiiriä

Järjestelmän rangaistusvanki

Yksinhuoltajaäiti päätti keskeyttää luokanopettajaopinnot kevään ajaksi ja meni ala-asteelle opettajansijaiseksi. Arki oli rankkaa, kun molemmat tenavat piti jo ennen kahdeksaa raahata julkisen liikenteen reittejä pitkin päivähoitoon. Pitkän kevään jälkeen koitti kesä ja autuas loma. Paitsi, että palkkaa kesäksi ei opettajalle riittänyt. Työsuhde oli taitavasti katkaistu toukokuun viimeisenä päivänä. Rehtori toivotti taas tervetulleeksi elokuussa töihin, entistä köyhempänä…

Heinäkuun taloushelvetissä pyöriskeltyään tuo yksinhuoltajaäiti päätti, että hän opiskelee itsensä valmiiksi syksyllä vaikka lainarahalla. Niin hän sopi pankin kanssa opintolainasta ja Kelan kanssa opintotuesta. Kaikki näytti järjestyvän. Vuokriakin sai jättää rästiin joulun yli.

Niin kului syksy. Yksinhuoltajan arki ei ollut antanut täyttä työrauhaa, vaan gradu jäi kesken. Tammikuussa oli jälleen mentävä pätkätöihin.

Vuosi kului ja velat kasvoivat. Kaiken tämän jälkeen Kela muisti äiti kirjeellä: Opintotuen palautus. ”Mitä helvettiä!” puuskahti äiti. ”Mutta enhän minä ole ollut töissä opiskellessani”. Äiti soitti Kelaan ja sai tylyn vastauksen: Koko vuoden tulot vaikuttavat opintotuen määrään. Vaikka olisi ollut poissaolevana yliopistosta kevätkauden, koko vuoden tulot otetaan huomioon opintotuen suuruutta laskettaessa. Äiti joutui palauttamaan koko syksyn tuet korkoineen. 1191 euroa, se on iso raha yksinhuoltaja-opiskelijalle tai kelle tahansa.

Opintotukijärjestelmä on susi. Kaikille opiskelijoille pitäisi taata tietty kuukausimäärä opintotukea tuloista piittaamatta. Säästyisi paljon rahaa ja vaivaa sekä valtiolta että opiskelijoilta.

Tuon yksinhuoltajaäidin elämästä nousee elävästi mieleen Matteuksen evankeliumin sanat.” Jokaiselle, jolla on, annetaan, ja hän on saava yltäkyllin, mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin mitä hänellä on.” Nyt olis demarien uudella puheenjohtajalla töitä. Niin ja muillakin.

Raamattua pikakelauksella

Tämän ajan taikasana on vauhti. Nykyihmisen pitää olla kaikkialla, kaikkien kanssa ja kaiken aikaa koko ajan. Asioiden sisäistämiseen ei jää aikaa, vain pintaraapaisu, niin kaikki ovat tyytyväisiä.

Kristillinen kirkko ei tässä kyydissä ole kovin hyvin pysynyt mukana. Kun yritetään roikkua ympäröivän maailman vauhdissa, kirkko on kuin valtimotautinen, joka puuskuttaa joka mäen laella. Naisia on vaikea ottaa kirkossa vakavasti ja homoja, niistä ei edes ääneen uskalleta puhua.

Vastamyrkkynä vauhtiin kirkko on tarttunut vauhdittomuuteen. Kun kiire riisutaan pois, annetaan tilaa oman sisimmän puheelle. Tällä lailla ihminen saa paremman yhteyden itseensä ja Jumalaan. Niin ja Jumalalla ei ole tunnetustikaan mihinkään kiire, ainakin jos Jeesus toisen tulemisen viipymisestä on jotain luettavissa.

Uusin yritys mukautua maailman menoon on Suomen Lähetysseuran julkaisema Raamattu 100 minuutissa -teos. Ja mainio teos onkin. Suuri rakkaustarina nasevasti purkitettuna. Raamatun kertomukset on sullonut pähkinänkuoreen anglikaanipastori Michael Hinton Englannista. Lukukokemus on unenomainen ilottelu, jossa ”abrahamit ja monet josefit” vilahtelevat videokuvan lailla silmien ohi. Kirjan kyydissä on mukava testailla omaa yleissivistystään ja paikkailla pelastushistorian aukkoja. Raamatun viesti on selvä: Vanhassa testamentissa Jahve (Jumala) rankaisee Israelin kansaa, jos se kääntyy pois Hänestä. Uudessa testamentissa Jumala lähettää Poikansa pelastamaan maailman. Yksinkertaista.

Raamatuntuntemuksesta tai paremminkin sen puutteesta nousi mieleeni eräs viihdyttävä tarina: Eräässä pohjoissuomalaisessa seurakunnassa vietettiin piispantarkastusta 1970-luvun alkupuolella. Pienessä kunnassa piispan juttusille oli tunkua. Kunnan silmäätekevät juoksivat piispan perässä teollisuuslaitoksilla ja kirkon tiloissa.

Yhtenä perjantai-iltapäivänä piispa vieraili paikallisessa kansakoulussa. Koulun oppilaat tekivät piispalle kysymyksiä, joihin hän vastasi kärsivällisesti. Kun kysymykset oli kysytty, piispa otti itselleen puheenvuoro:” Ajattelin itsekin kysyä teiltä yhden kysymyksen. Kuka muuten mursi Jerikon muurit?” Koulun jumppasaliin laskeutui syvä hiljaisuus. Myös salin perällä olleet opettajat, papit ja kunnan edustajat pyörittelivät päitään. Kysymys jäi vastausta vaille, ja niin piispa siirtyi seuraavaan vierailukohteeseen.

Piispantarkastus päättyi kunnan järjestämään juhlaillalliseen. Kunnan johtaja kiitteli piispaa rohkaisevista sanoista ja onnistuneesta tarkastuksesta. Lopuksi hän sanoi:” Yksi asia minua on tämän tarkastuksen aikana jäänyt kuitenkin vielä harmittamaan. Kun kyselit koulussa Jerikon muurien murtajasta, niin tuossa juuri kirkkoherran kanssa sovittiin, että mursi ne sitten kuka tahansa, niin pannaan kunnan piikkiin!”

Kuka ne Jerikon muurit oikeasti mursi? Vastuksen saat sivulta 25. Ai niin ja kirja oli Raamattu 100 minuutissa.

Mistä tunnet sä ystävän?

Ihmisellä pitäisi olla kuusi ystävää. Näin väittää kuuluisa viisaus, jonka ajatus perustuu arkunkantajien määrään. Kuuden miehen voimalla vähän suurempikin karju saadaan hilattua haudan lepoon.

Mutta kuinka monta ystävää suomalaisella miehellä oikeasti on? Okei, on niitä saunaporukoita, joissa puhutaan naisista, urheilusta ja tekniikan uusista saavutuksista. Mutta kuinka monta oikeata ystävää saunaseuroihin oikeastaan kuuluu? Tuskin moneltakaan löytyy kuutta ystävää, joiden kanssa voi puhua siitä, mitä oikeasti kuuluu. Sanotaanhan, että nainen selviää avioerostakin paljon paremmin kuin mies, koska naisella usein on useampi tosi ystävä. Mies hautaa murheensa helposti tuopin pohjaan. Ystäviä olisi tarjolla, mutta ystävyyttä on vaikea ottaa vastaan.

Viime aikoina olen kovasti pohtinut aikuisen miehen ystävyyttä. Perhe ja työ vievät helposti ystävät kauas toisistaan. Etäisyys synnyttää helposti väärinkäsityksiä. Erityisen herkkä asia on lasten kummien valinta. Silloin tuntuu, että ystävät laitetaan arvojärjestykseen. Tärkeimmät ja sopivimmat valitaan kummeiksi – toisiin otetaan etäisyyttä. Vai onko todella näin? Ehkä onkin pikkumaista kytätä lasten kummien listaa arvioidakseen ystävyyden syvyyttä. Onhan nimittäin niin, että ystävyyssuhteet muuttuvat ja kehittyvät. Monta vuotta sitten kummiksi pyydetty ystävä onkin saattanut hautautua jonnekin elämänmuutosten aaltoihin. Jokaisella on omat valintaperusteensa kummin tehtävään. Ei anneta sen sekoittaa ihmissuhteita. Kummin tehtävä ei kuitenkaan liity aikuisten välisiin suhteisiin, vaan kummi on lapsen aikuinen kristitty ystävä.

Kolmenkympin jälkeen olen oppinut arvostamaan ystävässä yhtä piirrettä ylitse muiden: Selkärankaisuus. En toivo, että ystäväni oikeuttaa kaikki tempaukseni ystävyyden nimissä. Hyvä ystävä on väsymätön kuulija, mutta ankara kriitikko ja kyseenalaistaja. Hyvä ystävä ohjaa minua omien arvojeni suuntaan ja muistuttaa, jos toimin niitä vastaan. Ystävä tietää, milloin on kaasun ja milloin jarrun vuoro. Välillä saa käyttää myös kytkintä.

Kelluntailaisuus

Vesi on Raamatun lehdillä tehokäytössä. Milloin seikkaillaan veden armoilla Genesaretin järven aalloilla, milloin kellutaan Nooan arkin kannella, milloin viivytään kaivon luona syntisen naisen hahmossa, milloin odotetaan Jordan virrassa vuoroa Johanneksen kasteelle. Raamattu on niin veden vallassa, että vain ihme on säästänyt sen menneinä vuosisatoina vesivahingolta.

Kirkon kohtalonkysymys liittyy myös veteen. Kastettujen määrä pääkaupunkiseudulla on valunut jo 50 prosenttiin, eikä uutta kastebuumia ole näköpiirissä. Kasteeseen kätkettyä suurta lahjaa ei nykyperheissä enää osata arvostaa. Iankaikkisen elämän avaimet ovat vaisu lahja tämän ajan riemujen rinnalla. Pyhän Hengen pesu ei tunnu missään hyvän kylpyläreissun rinnalla. Kastetoimituksen kraanavesi kalpenee helposti porealtaiden kuohujen rinnalla.

Monissa kastekodeissa olen kummastellut kastetoimituksen inflaatiota. Kun Jeesus Kristus haluaa lahjoittaa pikkuneidille syntien anteeksiantamisen, ei sunnuntai-iltapäivän formulakisoja malteta edes jättää kesken. ” Oota pappi, katsotaan vaan lähtö, niin sitten voit aloittaa.” Tuon lauseen olen töölöläiskodeissa kuullut liiankin usein. Murhe valtaa usein mielen, kun raahaan omaa kastepukuani, papin albaa, auton takapenkille.

Kastekodeissa vieraillessani usein mietin, mistä kasteen kriisissä oikein on kyse? Ja yhä uudelleen päädyn siihen, että turha nuoria perheitä on kasteiden alasajosta syyttää, jos kristillinen kasvatus kodeissa on viimevuosikymmeninä kutistunut olemattomiin. Mitä nuoret perheet voivat kasteesta tietää, kun edes omat vanhemmat eivät siitä ole puhuneet. Niin ja mitä kirkko on tehnyt? Muutama vuosi sitten kirkon kasvatusväki valitsi teemakseen Kaste kantaa – Kasvatus kannattaa. Kirkon keskeisin tehtävä on nyt kristillisen kotikasvatuksen tukeminen. Vain siten voidaan ehkäistä uusi uskonnollisesti välinpitämättömien nuorten aikuisten sukupolvi.

Kaste on pitkään repinyt kirkkoa yhä useampiin osiin. Helluntailaiset eivät kasta lapsiaan, vaan antavat lasten varhaisessa teiniässä päättää omasta uskostaan. Sinänsä perusteltu ajatus, mutta eivätkö lapset saisi olla osallisia Jumalan pelastavasta armosta? Miksi heiltä se pitäisi salata? Sen takia ehdotankin, että imagostaan huolestunut luterilainen kirkko voisi ottaa itselleen helposti lähestyttävämmän nimen, Kelluntailaisuus. Siihen sanaan kiteytyisi koko kristillisen uskon ydin. Kasteen armossa kelluminen ja siihen luottaminen pitää huonon elämän ja helvetin loitolla!

Koti-isän tunnustuksia

Olen nyt viikon verran harjoitellut koti-isän työtä! Kovaa hommaa. Omassa ammattien arvostus –taulukossa kotiäitien tekemä työ on nyt kovassa kurssissa. Ja kurssinousulle ei näy loppua.

Olemattoman kokemuksen jälkeen uskallan kuitenkin jo heittää muutaman oivalluksen kotityön luonteesta. Ensinnäkin koti-isän työtä leimaa jatkuva riittämättömyyden tunne. On suorastaan rasittavaa löytää itsensä taivastelemasta omaa saamattomuuttaan. Ei riitä, että on syöttänyt ja pukenut lapset moneen kertaa, pessyt tuttipullot ja siivonnut lelut olohuoneesta. Silti olen useaan otteeseen syyttänyt itseäni siitä, että olen ollut laiska lukemaan lapsilleni ja antanut nelivuotiaan liikaa katsoa televisiota. Lisäksi olemukseni on välillä ollut hyvinkin poissaoleva. Ankaraa puhetta, mutta näitä ajatuksia ei päivän aikana kerta kaikkiaan pääse pakoon.

Toinen koti-isän vakiotunne on väsymys, kuolemanväsymys. Puolinukuksissa työnnän puolivuotiaalle kumilusikkaa suuhun ja nelivuotiaalle videota DVD-soittimeen. Ei ihme, että video löytyy mikrosta ja maitopullo DVD-soittimen vierestä. Eilenkin lämmitin maitoa mikrossa 20 minuuttia (!), kun 20 sekuntiakin olisi riittänyt. Onneksi mikro ei sentään räjähtänyt, vaikka maito olikin...

Väsymyksestä seuraa tyhjä pää. En olisi ikinä uskonut, että aivokoppa voi olla niin tyhjä kuin se on univajeen keskellä. Se on kuin autio, pehmustettu huone, jossa nesteet lainehtivat puolelta toiselle. Jäsentynyttä aivotoimintaa on kotona olevalta aikuiselta turha odottaa. Se ei ole kerta kaikkiaan mahdollista.

Päivän paras hetki, pelastus, koittaa, kun vaimo tulee töistä kotiin. Vapauttavan halauksen jälkeen seuraa kuitenkin jo uusi ahdistus, kun vaimo ilmoittaa:” Voitko olla vielä hetken lasten kanssa, kun mun pitää korjata yhdet matikankokeet?” Lasken hitaasti kymmeneen. Tekisi mieli polttaa nuo kokeet. Saan kuitenkin hillittyä itseni ja sanon:” Korjaa vaan!” Ja savu nousee korvista...

Gandhin velvoittava perintö

Tammikuun lopulla tuli kuluneeksi 60 vuotta Intian itsenäisyyden ikonin Mahatma Gandhin kuolemasta. Tuo kuuluisa väkivallattoman vallankumouksen ja syömälakkojen mies kohtasi murhaajansa alkuvuonna 1948, vain vajaa vuosi Intian itsenäistymisen jälkeen. Joskus tuntuu siltä, että tosi kuuluisuus syntyy vasta sitten, kun on liian aikaisin kuollut. Martin Luther King, John F. Kennedy, John Lennon ja Gandhi. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään.

Gandhi tunnetaan paljon muustakin kuin väkivaltaisesta kuolemastaan. Hän oli tinkimätön väkivallattomuuden puolustaja, joka useissa yhteyksissä siteerasi mm. Jeesuksen vuorisaarnaa. Hän osoitti maailmalle, että väkivalta ei ole ainoa tie muutokseen ja vallankumoukseen. Intian itsenäistyminen oli ihme, joka loi pohjaa monen muun sortovallan ja rasismin murtumiselle.

Gandhin elämän loppuvaiheisiin liittyy episodi, josta olisi paljon opittavaa tällekin ajalle. Toisen maailmansodan jälkeen Kansainliiton raunioille perustettiin Yhdistyneet Kansakunnat. Yksi YK:n keskeisiä perusasiakirjoista oli YK:n ihmisoikeuksien julistus. Myös Mahatma Gandhilta pyydettiin lausuntoa Ihmisoikeuksien julistuksen luonnostekstiin. Syömälakkojen kuihduttama vapaustaistelija luki tekstiä harkiten. Pitkään tekstiluonnosta pohdittuaan hän lähetti kirjeen YK:lle:” Arvoisat YK:n ihmisoikeusjulistuksen laatijat. Ihmisoikeuksista on tärkeä puhua, mutta vielä olennaisempaa on puhua ihmisten velvollisuuksista. Ei ihmisillä voi olla oikeuksia ilman velvollisuuksia. Sen tähden ehdotan ihmisoikeuksien rinnalle ihmisten velvollisuuksien asiakirjaa.”

Miten nerokas idea! Gandhi oli 60 vuotta aikaansa edellä. Nykyään ihmiset ovat sisäistäneet niin hyvin oikeutensa, ettei toisista välittämiseen jää enää tilaa. Olisiko nyt aika tehdä vaikkapa perheenisän velvollisuudet opus, jotta ymmärrettäisiin oma tehtävämme tässä maailmassa.

Oikeus ja velvollisuus. Siinä on tukeva sanapari – tämän ajan kasvatusopas. Siinä on jotain muutenkin tuttua. Oikeus ja velvollisuus, laki ja evankeliumi. Ei voi olla oikeuksia ilman velvollisuuksia, eikä evankeliumia ilman lakia.

Vieraissa

Maallinen telttamajani on sijainnut jo kolmen viikon ajan ystävieni nurkissa. Oma perheeni on jo muuttanut Pohjois-Suomeen – onneksi minä pääsen huomenna perässä! Jes! Pitkä evakkoaika on pian ohi.

Haastavinta vieraissa nurkissa asumisessa on oman paikan löytäminen ja toisen perheen tapoihin mukautuminen. Kysymyksiä on nuppi pullollaan: Mihin oikein laitan hammasharjani vessan kaapissa? Voinko käyttää isäntäväen hammastahnaa ja shampoota? Kuinka paljon kehtaan syödä isäntäväen ruokaa, ja kuinka usein pitäisi käydä kaupassa? Kuinka kiitollinen minun pitää jatkuvasti olla? Saanko katsoa mitä tv-kanavaa haluan vai onko talon emännän saatava katsoa Täydellisiä naisia?

Ja kysymyksille ei näy loppua: Kuinka paljon voin vetäytyä omaan rauhaan? Miten paljon perheen kolmivuotiaan kanssa on kohtuullista leikkiä? Onko vuoteesta noustava samaan aikaan kuin muut perheenjäsenet? Kuinka usein tiskikone pitäisi täyttää ja tyhjentää? Onko soveliasta pestä omaa pyykkiä ja tarvittaessa ripustaa muidenkin pyykkiä kuivumaan? Mites rouvan alushousut ja ritsikat, onko tungettelevaa nostaa ne narulle? Montako yötä pitää yöpyä, jotta pitäisi imuroida? Jos perheelle on tulossa vieraita, pitääkö olla paikalla, vai saako lähteä karkuun?

Niin kuin varmaan kävi selväksi. Toisten nurkissa asumiseen liittyy hämmästyttävän paljon kysymyksiä ja haasteita. Olennaista on, että molemminpuolinen kunnioitus vieraan ja isäntäperheen välillä säilyy. Olen myös oppinut, että asioista kannattaa puhua. Se auttaa.

Kun on kauan kotoa poissa, tajuaa kodin merkityksen. Kannattaa siis matkustaa kauas, jotta näkee lähelle. Huomenna alkaa kotimatka, paras matka. Toivottavasti mulla on enkeleitä tiellä.

Pari ajatusta kärsimyksestä

Elämä on kärsimystä. Kärsimys johtuu elämänjanosta. Kuulostiko tutulta? Tämä vanha buddhalainen viisaus on kristitynkin elämässä usein liiankin totta.

Miksi Jumala sallii kärsimyksen? Jos Luoja näkee tämän maailman kaiken kärsimyksen, miksi Hän ei puutu siihen? Miksi pedofiili saa raiskata lapsen kaikessa rauhassa tai murhaaja kiduttaa uhriaan? Hyvä Luoja, pahuutta ja kärsimystä on niin vaikea katsoa kohti. Alkaa oksettaa ja elämästä katoaa juoni.

Katekismuksessa lukee, että kärsimys on synnin seurausta. Me ihmiset olisimme siis voineet valita toisin. Mutta olisimmeko todella? Maailma oli jo niin sekaisin silloin kuin minä synnyin, etten tämän elämän aikana saa sitä oikenemaan, en edes yhteispelillä. Välillä tekisi mieleni huutaa:” Jeesus auta!” Mutta vastausta en usein ole kuullut.

Mikä sitten voisi olla kärsimyksen tarkoitus, kun Jumala sen kerran sallii? Liittyykö se kuitenkin jotenkin suhteeseemme Jumalaan? Onko siinä jokin viisaus, että ihminen joutuu kärsimyksessään selvittämään suhdettaan Luojaansa?

Kärsimyksen viisaudesta on olemassa monta tarinaa. Tässä yksi niistä: Stalinin vainojen aikana venäläinen pappi tultiin väkivalloin kiskomaan kotoaan Siperian vankileirille. Ortodoksipapin kaapu revittiin riekaleiksi, ja hänet raahattiin alastomana verissä päin kuljetusautoon. Papin vaimo huusi lohdutuksen sanat miehelleen:” Muista, mitä synkempi taivas, sitä kirkkaammat tähdet.” Siihen pappi sai huudettua:” Mitä suurempi kärsimys, sitä lähempänä Jumalaa.”

Mitä suurempi kärsimys, sitä lähempänä Jumalaa? Onhan se totta. Onhan?

Jumalan kansan hautajaiset

Jumalanpalvelus on Suomessa kriisissä. Yhä harvempi jaksaa kammeta itsensä ylös sunnuntaiaamuna ja kulkea kirkonkellojen suuntaan. Jumalan kansan juhlasta tuskin voi puhua. Kyseessä on pikemminkin Jumalan kansan hautajaiset.

Mikä jumalanpalveluksessa oikein sitten mättää? Perinteisesti messun ensiapupaketiksi on tarjottu kelloajan ja musiikkityylin vaihtamista. Mutta pitkässä juoksussa urkujen polttaminen ja yömessutkin tuntuvat vähemmän erikoiselta. Ehkä messun ongelmana ei olekaan muotoon liittyvät seikat vaan sisältö.

Jumalanpalvelus-sanaan liittyy paljon rasitteita. Monet kirkosta vieraantuneet pitävät jumalanpalveluksia mystisinä Jumalan palvontamenoina, joissa ihmiset ylistävät jotain korkeampaa voimaa. Jumalanpalveluksen luonne on kuitenkin idealtaan hyvin toisenlainen. Jumalanpalvelus on oikeastaan vuoropuhelua. Jumalanpalveluksessa seurakunta palvelee Jumalaa rukoilemalla ja laulamalla ja Jumala palvelee seurakuntaa Raamatun Sanalla ja ehtoollisen anteeksiantamuksen lahjalla. Onnellinen vaihtokauppa. Näin kai voi sanoa. Ideaalina voisi olla, että ihminen tulee kirkkoon huolineen ja murheineen ja lähtee vapautuneena, uudestisyntyneenä kasteen armosta, uuteen työviikkoon.

Viime viikonloppuna olin Lumijoella keikalla. Kirkkoon oli kutsuttu paikkakunnalle viime vuoden aikana muuttaneet ihmiset. Tilaisuus rakentui siten, että alkusanojen jälkeen oli musiikkiosuus. Tilaisuus päättyi iltaehtoollisen, johon suntio oli leiponut leipää. Ehtoollisliturgia oli olematon, ainoastaan yhteinen leivän murtaminen ja rukous. Puhuttelevaa. Messun otsikkona oli Että jaksaisin ensi viikkoon. Eikö juuri siitä ole jumalanpalveluksessa kysymys? Että jaksaisin ensi viikkoon…

Kun ihminen kohdataan sellaisena kuin hän on, ei kelloajoilla ja musiikkityyleillä ole väliä. Kaikki messussa tapahtuu tämän ajan kielellä ja kuvilla.

Olen sitä mieltä, että messun kaava orjuuttaa kirkkoa. Vai mitä Jeesus tähän sanoisi?

Elämän ja kuoleman kysymys

Kuolema pitää kirkon jäsenenä. Näin julistaa kirkon tutkimuskeskuksen johtaja Kimmo Kääriäinen kotimaan verkkosivuilla. Ja näinhän se on. Tulevaisuuden kirkko kohtaa hautajaisten kautta yhä enemmän jäseniään ja kirkkoon kuulumattomia. Kirkollisten vihkimisten ja kasteiden osuudet laskevat, mutta hautajaisten suosio on edelleen vankka. Noin 98 % suomalaisista siunataan kirkollisesti haudan lepoon. Vanha sanonta kuuluu: Kirkolla ei ole mitään hätää niin kauan kuin ihmiset kuolevat. Mutta sitten, kun ne lakkaavat kuolemasta on kirkko vasta tosi pulassa!

Hautajaiset kuvaavat suomalaista hengellistä elämää muutenkin hyvin. Kerrankin saa päivän viettää raskasmieleisesti, eikä vakavuus ja totisuus ole yliampuvaa käytöstä. Suomalainen viihtyy synkkyydessä eikä liiallista ylösnousemuksen riemua ole sopiva näyttää.

Hautajaisten harras tunnelma raivaa tietä myös hulppealle komiikalle. Elämän ja kuoleman rajapinnalla asioiden hullunkurisuus saa välillä koomisia piirteitä. Kerronpa tähän loppuun yhden epäkorrektin hautajaiskaskun, jotta elämä ja kuolemakaan eivät muuttuisi liian vakaviksi asioiksi:

Maalasikylän arvostettu talon isäntä kuoli. Iäkäs leskirouva ei enää lonkkamurtuman jälkeen jaksanut hautajaisia järjestää, joten tomera tytär otti siunaustilaisuuden järjestelyistä päävastuun. Paikallisessa hautaustoimistossa väki oli kesälomalla, joten järjestelyistä vastasi mitään tietämätön kesäapulainen. Hautausjärjestelyjen oltua jo loppusuoralla tuli puhe kukkaseppeleen muistonauhaan kirjoitettavasta tekstistä. Kesäapulainen kyseli vainajan tyttäreltä, mitä leskirouva voisi miehelleen viimeiseksi sanoiksi sanoa. Tytär vastasi:” Kirjoita vaikka lepää rauhassa niinku molemmin puolin. Mm ja jos sitten tilaa vielä riittää, niin taivaassa tavataan!” Kesäapulainen kirjoitti ajatuksen tarkasti muistiin.

Kun sitten viimein koitti hautajaispäivä, vanha leskirouva halusi ehdottomasti itse lukea muistolauseen puolisolleen. Hän kohottautui rollaattoristaan arkun ääreen, otti surunauhan käteensä ja luki kyynel silmässä elämänkumppanilleen:” Lepää rauhassa molemmin puolin, ja jos tilaa riittää, niin taivaassa tavataan!”

Että tämmöistä tällä kertaa.

Meidän kirkko?

Kirkon viisaat ovat taas lyöneet päänsä yhteen ja laatineet useita A-nelosia kirkon tulevaisuuden turvaksi. Meidän kirkko – osallisuuden yhteisö – strategia luotsaa kirkon työtä aina vuoteen 2015 asti. Hyvin on yritysmaailman sanasto ja toiminnan suunnittelu hanskassa. Paperista löytyy niin missio, visio kuin strategia. Kaikki on kunnossa – ainakin päällisin puolin.

Strategian nimi Meidän kirkko - osallisuuden yhteisö sortuu heti lähtöviivalla kaanaankielisuuteen. Mitä tavalliselle ihmiselle osallisuus oikein merkitsee? Tuskin monikaan ymmärtää, että kirkonmiehet ajavat takaa kasteen kautta kirkkoon kuuluvien ihmisten osallisuutta Kristuksen kuolemasta ja ylösnousemisesta. Osallisuus eli partisipaatio liittää meidät Jumalan pelastavaan tekoon, jonka elävänä merkkinä kirkkolaiva seilaa tämänkin ajan kohoavalla merenpinnalla. Käsitteitä ei pidä viljellä, jos niitä ei selitetä. Sen takia strategian nimi olisi yksinkertaisesti pitänyt olla: Meidän kirkko. Se kertoo kaiken olennaisen kirkon tavoitteista vuoteen 2015 asti.

Toki strategiassa on paljon ansiokastakin pohdintaa. Pidin erityisesti kirkon arvojen määrittelyistä, joista ensimmäiseksi oli nostettu pyhän kunnioittaminen. Tämän ajan ihminen etsii paikkaansa pyhän ja pahan välillä. Siihen matkaan kirkolla on paljon annettavaa. Olin myös vilpittömän ilahtunut kirkon arvoihin nostetusta totuudellisuudesta. Kerrankin sanotaan ääneen, että kirkon tavoitteena on elää kuten opettaa. Tämä tarkoittaa ainakin moraalisen riman laskemista joissain kysymyksissä. Kirkon elämässä ja ihmisissä pitää olla ”kulmaa”, joista saa kiinni. Aitous ja inhimillisyys ihmisiä kohdatessa tuottaa hyvää satoa tulevaisuudessa.

Strategisia suuntaviivoja luodessa kirkko syyllistyy idealismiin konkreettisten toimien kustannuksella. On kiva kuulla, että jumalanpalveluksia toteutetaan monipuolisemmin, kotien hengellistä elämää tuetaan, vapaaehtoistyöhön luodaan mielekkäitä toimintamahdollisuuksia ja jokainen seurakuntalainen kohdataan laadukkaasti 5 (!) kertaa vuodessa. Herää vain suuri kysymys: MITEN? Strategian ansioksi on luettava terävä itsearviointi ja tulevaisuuden haasteiden selkeä määrittely. Keinot ja käytännön toimet jäävät seurakuntien huoleksi. Juuri tämän takia esitänkin 3 käytännön toimenpidettä, jotka tukevat kirkon strategian toteutumista seurakunnissa.

1.Joka seurakunnassa messu toteutetaan vähintään kerran kuukaudessa muutoin kuin sunnuntaisin klo 10. Tuolloin Messun musiikin tulee olla muuta kuin klassista musiikkia.

2.Joka kotiin on jaettava kristillisen kasvatuksen opas. Seurakunnat ottavat yhteyttä henkilökohtaisesti lapsiperheisiin, ja tarjoavat apua oppaan käytössä ja kristillisen kasvatuksen toteuttamisesta perheissä.

3.Vapaaehtoistoiminnan tukemiseksi joka seurakuntaan on joko palkattava vapaaehtoistyön koordinoija tai nimettävä siihen tehtävään joku viranhaltijoista. Vapaaehtoistoiminnan tukemiseksi seurakunnissa on otettava vakavasti vastaan haaste kokemuksellisesta kristillisyydestä. Esimerkiksi seurakunnan draamaryhmä olisi tähän oiva ratkaisu.

Mitäs sanot? Ootko samaa mieltä?

Meidän kirkko -strategia verkossa

Heitä mulle pelastusrengas!

Mulla on sunnuntai-iltapäivisin tapana mennä Hakuninmaan kioskille ostamaan irtokarkkeja. Kävelen usein pientaloasutusten läpi ja kurkistelen perheiden pyhäpäivän viettoa. Aika moneen olohuoneeseen hyppää Janne Ahonen ja toisiin taas parkkeeraa Kimi Räikkönen. Rauhallista ja herttaista menoa. Perhe on kerrankin koolla.

Joulun alla olin taas perinteisellä kioskireissulla ja edessäni käveli isä pienen tyttärensä kanssa. Pikkuneiti tutkaili innostuneesti pientalojen joulukoristeita. Oli ihania valoja ja värikkäitä tähtiä. Erään oven eteen tyttö pysähtyi. Hän osoitti sormellaan yhtä puutalon ovessa ollutta joulukranssia ja sanoi:” Kato, isä pelastusrengas!” Isä tokaisi siihen, että: ”joulukranssihan se siinä, vaikka onkin ihan pelastusrenkaan muotoinen.”

Tuon pienen tytön sanat soivat päässäni koko matkan kioskilta kotiin. ”Vai että pelastusrengas”, hymähtelin. Jokin tuossa tytön lohkaisussa osui naulan kantaan. Kun ihmiset ripustavat joulun alla kranssejaan oveen, he kertovat sillä Jeesuksen tulevasta syntymäjuhlasta. Eikö voikin ajatella niin, että Jumala heitti jouluna oman poikansa Jeesuksen, pelastusrenkaan maailmaan, jotta jokainen ihminen saa siihen syntinsä hädässä tarttua. Ja jokainen joka pelastusrenkaaseen tarttuu, ei huku tämän maailman aaltoihin, vaan hän saa kuivua Jumalan rakkaudessa taivaan kodissa.

Kun avasin kotioven juoksi tyttäreni minua halaamaan: ” Iskä tuli kotiin, äiti tule katsomaan!” Päässäni soi vain Raamatun rakkain ajatus:” Ja niin on Jumala maailmaa rakastanut, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka Häneen uskoo hukkuisi, vaan saisi iankaikkisen elämän.

Miehen mitoissa?

Mulla on ilmeisesti liian pieni penis. Niin, tai ainakin peniksen pidennystä kannattaisi vakavasti harkita. Roskapostiterrorismi on jättänyt minuun pysyvän jäljen – en kerta kaikkiaan osaa enää kunnioittaa mieskuntoani! Jos 30 eri viestiä kehottaa minua turvautumaan Viagraan tai hankkimaan peniksenpidennysvekottimen, niin pakkohan jonkun niistä on olla oikeassa! Joka aamu avaan sähköpostini jo valmiiksi lamaantuneena – jälleen pitäisi kaluani pidentää.

Kun hetkellisestä lamaannuksesta nousee työkuntoon, herää kapina. Mistä tuokin nimimerkki Patrik tietää, että olen edes kiinnostunut seksistä? Entä jos olenkin tyytyväinen Luojan luomiiin vehkeisiini. Mitä helvettiä se tyrkyttää perverssejä vempaimia sähköpostiini joka aamu ja ilta. Mutta sitkeä on tuo Patrik. Ei auta vaikka kirjoittelen sille minkälaisia vastineita tahansa. Se itsenäisesti väittää, että mulla on liian pieni penis.

Mutta jonkunhan on pakko näitä ostaa, eihän viestejä muuten läheteltäisi? Joku raukka ei uskalla mennä lääkäriin hakemaan potenssilääkettä, vaan turvautuu netin ihmepillereihin. Hurja terveysriski – näin sanovat tutut tohtorit.

Tiesitkö muuten, että maailmassa 98% sähköposteista voidaan luokitella roskapostiksi. Hirveätä ajan ja rahan haaskausta, kun tietoverkot pursuavat puoli-ilmaisia yliopistotodistuksia, kelloja ja naisseuraa. Työpäivästäkin kuluu iso osa viestien perkaamisessa.

Patrik, viestisi on mennyt jo perille. Etkö voisi jättää minua rauhaan? Ainoan lohdun penisongelmaani toi kollega, joka myönsi, että hän vastaanottaa nuo samat viestit joka päivä. Hetkinen, mutta kolleganihan on nainen. Ehkei vehkeessäni olekaan mitään vikaa.

Vailla oikeaa ja väärää?

Ilta-Sanomat on jälleen mukana jalossa ja upeassa kansalaishankkeessa. Lehti on perustanut nettisivustolleen vetoomuksen maan hallitukselle, jonka allekirjoittaneet vastustavat lasten seksuaalista hyväksikäyttöä. Vetoomuksen pääajatus kuuluu näin: Me allekirjoittaneet toivomme, että päättäjät tekevät kaikkensa taatakseen lapsille turvallisen lapsuuden. Hallelujaa! Näin pitääkin ajatella.

Joku minua tässä Ilta-Sanomien hankkeessa kuitenkin risoo. Ensinnäkin, onko edes rikosoikeudellisesti mahdollista olla eri mieltä vetoomuksesta? Oudolta tuntuu vaikkapa Kotikadusta tutun kansanedustaja Risto Aution kuva lehden nettisivuilla, jossa hän vakavan näköisenä kynä kädessä allekirjoittaa EI HYVÄKSIKÄYTÖLLE –paperia. Jokin aivottomuus tekee tästä hankkeesta naurettavan. Julkkikset huomiontarpeen nimissä kirjoittelevat nimiään itsestään selviin papereihin. Ei lapset paljon kiinnosta, pääasia, että kuva on komea!

Kristillisen etiikka perustuu ajatukselle, että jokainen ihminen uskonnollisesta taustastaan riippumatta ymmärtää oikean ja väärän eron. Tämä luonnolliseksi moraalilaiksi kutsuttu ihmisluonnon ominaisuus kuuluu omaantuntoon, jonka ajatellaan olevan peräsin Luojalta. Ihmisten moraalitaju on puutteellisen kasvatuksen ja synnin kautta kuitenkin turmeltunut, ja sen vuoksi maailmassa on niin paljon valheellista ja väärää.

Ilta-Sanomien vetoomus on taas yksi esimerkki luonnollisen moraalilain rappiosta. Kun itsestään selvistä asioista aletaan tehdä vetoomuksia, kertoo se mielestäni siitä, että käsitys oikeasta ja väärästä on hämärtynyt. Vetoomuksen tarkoituksena on ikään kuin vakuutella itselle, että onhan se niin, ettei lapsia saa käyttää hyväksi, onhan? Vai, voisiko rakkauden rajoja laajentaa vaikkapa naapurin 12-vuotiaaseen tyttöön. Eihän se ole oikein?

Nyt kerron teille arvoisat allekirjoittaneet: Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö on aina ja kaikkialla synti ja rikos. Ei siitä tarvitse tehdä vetoomusta. Tai miltä kuulostaisi vetoomus vanhusten puolesta: Ei tapeta mummoa insuliinilla. Entäpä, koiran silmiä ei saa puhkoa. Haloo! Onko siellä ketään!

Tietenkin Ilta-Sanomien vetoomuksella on oma arvonsa huomion herättäjänä ja asioiden käsittelijänä. Julkisuustemppujen varaan laadittujen aivottomien vetoomusten sijaan olisi kuitenkin keskityttävä ongelmien todelliseen ratkaisuun. Vielä ei ole liian myöhästä pelastaa monta hyväksikäytetyn lapsen mieltä ja kehoa.

Muuttolintu nimeltään Mikko

Niin kuin muuttolintusen tie… Paljon olen taivaan lintujen elämää miettinyt, kun muuttolaatikoita viime viikonloppuna kanniskelin. Ei taida Sylvian joululaulusta tutulla kerttusella olla kovinkaan paljon muuttokuormaa mukanaan, kun se Etnan juurella Sisiliassa laulaa. Ihminen on varmaan ainoa otus maailmassa, joka raahaa omaisuuttaan ympäri maata ja maailmaa. Hullua hommaa. Raamatussakin sanotaan, että katsokaa taivaan lintuja…

Muuttaminen ottaa koville niin aikuiselle kuin lapsellekin. Fyysinen rasitus kalusteiden kantamisessa ja vessan puunaamisessa edesauttaa sentään henkistä sopeutumista. Vanhan asunnon pölyvuoret ja kirjaimellinen vanhojen julisteiden ja taulujen repiminen edistävät kuitenkin uuteen siirtymistä. Väkivalta on vähempää, mitä enemmän talon oma väki osallistuu muuttoon. Vanhojen esineiden ja valokuvakansioiden hypistely piirtää elämästä kaaren, jonka toisessa päässä on uusi koti ja uudet haasteet.

Kun vaihdetaan maisemaa, lapset ovat sosiaalisesti tukalimmassa asemassa. Miten nelivuotias pitää itsenäisesti yhteyttä ensimmäiseen lapsuuden ystäväänsä? Tässä vanhemmilla on hurjan suuri rooli. Muistan, kun kaverini muutti Ruotsiin 12-vuotiaana – se on ainoa kerta, kun olen itkenyt miehen perään.

Uusi talo, uusi elämä, uusi alku. Siinä on toivon säteet tälle muuton jälkeiselle viikolle. Kun lasten sängyt oli muuton jälkeisenä iltana saatu koottua ja lakanat paikoilleen, pieni tyttäreni kysyi hauraalla äänellä:” Isi, koskaan mennään taas omaan kotiin?”. ”Hyvää yötä, Jeesus myötä”, vastasin.

Tätä ei ymmärrä Erkkikään?

Voi Erkki minkäs teit! Skepsis ry:n 20-vuotisjulissa puhunut ex-ministeri Erkki Tuomioja tyhjensi pajatson kertaheitolla. Hän tuli ulos ”uskontokaapista” ja tunnustautui julkisesti ateistiksi. Katkeroituneen, poliittisessa illassa olevan mieshenkilön tunnustus ei paljon aplodeja ansaitse. Raukkamaista oli tulla ”kaapista ulos” vasta nyt, monta kristittyä äänestäjää sumuttaneena.

Otan Erkin puheesta muutaman kohdan ja totean vastaväitteen.

Ensimmäinen väite: Kun puhut Muhammed-kuvien kohusta, kysyt, miksi meidän pitäisi hyväksyä minkäänlaista sanavapauden rajoittamista sen vuoksi, että se loukkaa joidenkin uskonnollisia tunteita.

Erkki hyvä, eivätkö uskonnolliset tunteet ole mielestäsi yhtä arvokkaita kuin tunteet yleensä. Onko ne jotenkin alemmassa kastissa? Onko siis tunteiden loukkaaminen noin yleensäkin sallittua sananvapauden nimessä? Onko siis kaikkialla oikeus vaikka haukkua pyöreää teinityttöä lihavaksi siaksi. Niinkö Erkki? Sekö edistää kannattamaasi rauhaa maailmassa?

Toinen väitteesi: Pidät kaikkea taikauskoa, puoskarointia, hyötytarkoituksessa harjoitettua huijausta ja erilaista huuhaalääkintää paitsi vastenmielisinä niin usein myös ihmisten terveydelle vaarallisina ja heidän henkistä tasapainoa uhkaavina.

Kerronpa Erkki sinulle esimerkin. Isoäitini sairasti parantumatonta leukemiaa. Lääkäri antoi hänelle neljä vuotta elinaikaa. Kun aika alkoi olla täysi ja elinvoima hiipumassa, isoäitini vaihtoi kemiallisen lääkinnän luonnonlääkkeisiin ja tuli uskoon. Hän eli vielä seitsemän elinvoimaista vuotta.

Olen vaihtoehtoisen lääkinnän suhteen varovainen, mutta en ole valmis missään vaiheessa viemään potilaalta toivoa. Jos luontaistuotteet toimivat jonkun kohdalla, niin upea juttu! Toivo on ilmaus uskosta. Sen viemien ihmiseltä lyhentää elinikää ja on syntiä.

Kolmas väite: Erkki, sinun mielestäsi kaikkien tulisi pyrkiä suojelemaan alaikäisiä lapsia siltä, että heitä ennalta määrätään jonkin uskonnon kannattajaksi; ettei heidän mieltään myrkytetä. Tällainen johtaa usein monenlaisiin ongelmiin sekä vaikeuksiin hahmottaa maailmaa oikealla tavalla.

No tuota nyt ei usko erkkikään. Siis Erkki hyvä, annat ymmärtää, että uskonnollinen ihminen on mieleltään myrkyttynyt ja moniongelmainen. On varmasti niitäkin tapauksia, mutta väitän, että vakaumuksellisen ateismin ja muun uskonnottomuuden piirissä on vähintään yhtä paljon välinpitämättömyyttä ja epäinhimillistä käyttäytymistä. Erkille niin pyhä YK toteaa asiakirjoissaan, että vanhemmilla on oikeus pitää lapsistaan huolta ”omien katsomustensa mukaisesti”. Entinen ulkoministeri on siis heittämässä YK:n perusasiakirjoja roskikseen.

Uskon vahvasti, että uskontokasvatus kodeissa ja kouluissa on lapselle paras lahja. Oman kulttuuri- ja uskontotaustan mukainen kasvatus edistää rauhan, tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden arvoja parhaiten tässä ajassa.

Suomi on kuollut! Eläköön Suomi!

Tuntematon sotilas ampui minut eilen. Ja kunnolla sattuikin. Tajuntaa laajentava teatteriesitys Kansallisteatterissa sai yleisön poreilemaan, toiset raivoisasta innosta, toiset vihasta ja pettymyksestä.

Kristian Smedsin tulkinta Linnan Tuntemattomasta oli videopelisukupolven ilotulitus ja surumarssi tämän maailman puolesta. Esitys repi Linnan teoksen sivut riekaleiksi ja ”turkkamaisella” raivolla huusi pullamössösukupolven tuskaa. Suomi on kuollut! Eläköön Suomi!

Esityksessä oli paljon vastenmielistä: Vammaisen Honkajoen pilkkaaminen muistutti Hurstin leipäjonon kasvatin raiskaamista. Alokas Susi muuttui koiraksi, ja patoutunutta ryssävihaa purettiin moukaroimalla Lada. Patoutunutta vihaa - sitä todellakin oli näyttelijöillä ja ohjaajalla. Kolmekymppisten vihaa edesmennyttä ahnetta sukupolvea kohtaan, joka on myynyt Suomen halvalla, pelottavan halvalla.

Esityksessä oli paljon hyvää ja oivaltavaa: Videokuvauksen käyttö kipusi huimalle taiteelliselle tasolle uppoutuessa korsun sisäisiin maailmoihin ja lämpökamerakuviin. Tuskin koskaan Suomen teatterin historiassa on kamera ollut näin suuressa roolissa. Lavasteiden, näyttämön ja jopa katsomon (!) käyttö esityksessä oli suvereenia ja näyttävää. Yleisö oli mukana sota-show`ssa, jossa sodan mielettömyys ja ihmisen ”pihallaolo” saivat psykedeeliset puitteet.

Tuntematon ampui minua syvälle. Yhden nukutun yön jälkeen olen vielä kovin kesken. Pakko nähdä tuo ”biisi” uudelleen. Ainoa, mikä jäi raapimaan rintaa, oli yleisön kummalliset reaktiot. Kun CP-vammaista Honkajokea talutettiin näyttämölle, osa kaksikymppisistä nauroi? Miksi? Onko vammaisuudessa jotain hauskaa? Vai onko se pelkoa, johon reagoidaan hysteerisellä tavalla?

Lopuksi Tarjakin sai osuman. Suomi on kuollut! Eläköön Suomi!