Niin kuin muuttolintusen tie… Paljon olen taivaan lintujen elämää miettinyt, kun muuttolaatikoita viime viikonloppuna kanniskelin. Ei taida Sylvian joululaulusta tutulla kerttusella olla kovinkaan paljon muuttokuormaa mukanaan, kun se Etnan juurella Sisiliassa laulaa. Ihminen on varmaan ainoa otus maailmassa, joka raahaa omaisuuttaan ympäri maata ja maailmaa. Hullua hommaa. Raamatussakin sanotaan, että katsokaa taivaan lintuja…Muuttaminen ottaa koville niin aikuiselle kuin lapsellekin. Fyysinen rasitus kalusteiden kantamisessa ja vessan puunaamisessa edesauttaa sentään henkistä sopeutumista. Vanhan asunnon pölyvuoret ja kirjaimellinen vanhojen julisteiden ja taulujen repiminen edistävät kuitenkin uuteen siirtymistä. Väkivalta on vähempää, mitä enemmän talon oma väki osallistuu muuttoon. Vanhojen esineiden ja valokuvakansioiden hypistely piirtää elämästä kaaren, jonka toisessa päässä on uusi koti ja uudet haasteet.
Kun vaihdetaan maisemaa, lapset ovat sosiaalisesti tukalimmassa asemassa. Miten nelivuotias pitää itsenäisesti yhteyttä ensimmäiseen lapsuuden ystäväänsä? Tässä vanhemmilla on hurjan suuri rooli. Muistan, kun kaverini muutti Ruotsiin 12-vuotiaana – se on ainoa kerta, kun olen itkenyt miehen perään.
Uusi talo, uusi elämä, uusi alku. Siinä on toivon säteet tälle muuton jälkeiselle viikolle. Kun lasten sängyt oli muuton jälkeisenä iltana saatu koottua ja lakanat paikoilleen, pieni tyttäreni kysyi hauraalla äänellä:” Isi, koskaan mennään taas omaan kotiin?”. ”Hyvää yötä, Jeesus myötä”, vastasin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti