Vieraissa

Maallinen telttamajani on sijainnut jo kolmen viikon ajan ystävieni nurkissa. Oma perheeni on jo muuttanut Pohjois-Suomeen – onneksi minä pääsen huomenna perässä! Jes! Pitkä evakkoaika on pian ohi.

Haastavinta vieraissa nurkissa asumisessa on oman paikan löytäminen ja toisen perheen tapoihin mukautuminen. Kysymyksiä on nuppi pullollaan: Mihin oikein laitan hammasharjani vessan kaapissa? Voinko käyttää isäntäväen hammastahnaa ja shampoota? Kuinka paljon kehtaan syödä isäntäväen ruokaa, ja kuinka usein pitäisi käydä kaupassa? Kuinka kiitollinen minun pitää jatkuvasti olla? Saanko katsoa mitä tv-kanavaa haluan vai onko talon emännän saatava katsoa Täydellisiä naisia?

Ja kysymyksille ei näy loppua: Kuinka paljon voin vetäytyä omaan rauhaan? Miten paljon perheen kolmivuotiaan kanssa on kohtuullista leikkiä? Onko vuoteesta noustava samaan aikaan kuin muut perheenjäsenet? Kuinka usein tiskikone pitäisi täyttää ja tyhjentää? Onko soveliasta pestä omaa pyykkiä ja tarvittaessa ripustaa muidenkin pyykkiä kuivumaan? Mites rouvan alushousut ja ritsikat, onko tungettelevaa nostaa ne narulle? Montako yötä pitää yöpyä, jotta pitäisi imuroida? Jos perheelle on tulossa vieraita, pitääkö olla paikalla, vai saako lähteä karkuun?

Niin kuin varmaan kävi selväksi. Toisten nurkissa asumiseen liittyy hämmästyttävän paljon kysymyksiä ja haasteita. Olennaista on, että molemminpuolinen kunnioitus vieraan ja isäntäperheen välillä säilyy. Olen myös oppinut, että asioista kannattaa puhua. Se auttaa.

Kun on kauan kotoa poissa, tajuaa kodin merkityksen. Kannattaa siis matkustaa kauas, jotta näkee lähelle. Huomenna alkaa kotimatka, paras matka. Toivottavasti mulla on enkeleitä tiellä.

Pari ajatusta kärsimyksestä

Elämä on kärsimystä. Kärsimys johtuu elämänjanosta. Kuulostiko tutulta? Tämä vanha buddhalainen viisaus on kristitynkin elämässä usein liiankin totta.

Miksi Jumala sallii kärsimyksen? Jos Luoja näkee tämän maailman kaiken kärsimyksen, miksi Hän ei puutu siihen? Miksi pedofiili saa raiskata lapsen kaikessa rauhassa tai murhaaja kiduttaa uhriaan? Hyvä Luoja, pahuutta ja kärsimystä on niin vaikea katsoa kohti. Alkaa oksettaa ja elämästä katoaa juoni.

Katekismuksessa lukee, että kärsimys on synnin seurausta. Me ihmiset olisimme siis voineet valita toisin. Mutta olisimmeko todella? Maailma oli jo niin sekaisin silloin kuin minä synnyin, etten tämän elämän aikana saa sitä oikenemaan, en edes yhteispelillä. Välillä tekisi mieleni huutaa:” Jeesus auta!” Mutta vastausta en usein ole kuullut.

Mikä sitten voisi olla kärsimyksen tarkoitus, kun Jumala sen kerran sallii? Liittyykö se kuitenkin jotenkin suhteeseemme Jumalaan? Onko siinä jokin viisaus, että ihminen joutuu kärsimyksessään selvittämään suhdettaan Luojaansa?

Kärsimyksen viisaudesta on olemassa monta tarinaa. Tässä yksi niistä: Stalinin vainojen aikana venäläinen pappi tultiin väkivalloin kiskomaan kotoaan Siperian vankileirille. Ortodoksipapin kaapu revittiin riekaleiksi, ja hänet raahattiin alastomana verissä päin kuljetusautoon. Papin vaimo huusi lohdutuksen sanat miehelleen:” Muista, mitä synkempi taivas, sitä kirkkaammat tähdet.” Siihen pappi sai huudettua:” Mitä suurempi kärsimys, sitä lähempänä Jumalaa.”

Mitä suurempi kärsimys, sitä lähempänä Jumalaa? Onhan se totta. Onhan?

Jumalan kansan hautajaiset

Jumalanpalvelus on Suomessa kriisissä. Yhä harvempi jaksaa kammeta itsensä ylös sunnuntaiaamuna ja kulkea kirkonkellojen suuntaan. Jumalan kansan juhlasta tuskin voi puhua. Kyseessä on pikemminkin Jumalan kansan hautajaiset.

Mikä jumalanpalveluksessa oikein sitten mättää? Perinteisesti messun ensiapupaketiksi on tarjottu kelloajan ja musiikkityylin vaihtamista. Mutta pitkässä juoksussa urkujen polttaminen ja yömessutkin tuntuvat vähemmän erikoiselta. Ehkä messun ongelmana ei olekaan muotoon liittyvät seikat vaan sisältö.

Jumalanpalvelus-sanaan liittyy paljon rasitteita. Monet kirkosta vieraantuneet pitävät jumalanpalveluksia mystisinä Jumalan palvontamenoina, joissa ihmiset ylistävät jotain korkeampaa voimaa. Jumalanpalveluksen luonne on kuitenkin idealtaan hyvin toisenlainen. Jumalanpalvelus on oikeastaan vuoropuhelua. Jumalanpalveluksessa seurakunta palvelee Jumalaa rukoilemalla ja laulamalla ja Jumala palvelee seurakuntaa Raamatun Sanalla ja ehtoollisen anteeksiantamuksen lahjalla. Onnellinen vaihtokauppa. Näin kai voi sanoa. Ideaalina voisi olla, että ihminen tulee kirkkoon huolineen ja murheineen ja lähtee vapautuneena, uudestisyntyneenä kasteen armosta, uuteen työviikkoon.

Viime viikonloppuna olin Lumijoella keikalla. Kirkkoon oli kutsuttu paikkakunnalle viime vuoden aikana muuttaneet ihmiset. Tilaisuus rakentui siten, että alkusanojen jälkeen oli musiikkiosuus. Tilaisuus päättyi iltaehtoollisen, johon suntio oli leiponut leipää. Ehtoollisliturgia oli olematon, ainoastaan yhteinen leivän murtaminen ja rukous. Puhuttelevaa. Messun otsikkona oli Että jaksaisin ensi viikkoon. Eikö juuri siitä ole jumalanpalveluksessa kysymys? Että jaksaisin ensi viikkoon…

Kun ihminen kohdataan sellaisena kuin hän on, ei kelloajoilla ja musiikkityyleillä ole väliä. Kaikki messussa tapahtuu tämän ajan kielellä ja kuvilla.

Olen sitä mieltä, että messun kaava orjuuttaa kirkkoa. Vai mitä Jeesus tähän sanoisi?

Elämän ja kuoleman kysymys

Kuolema pitää kirkon jäsenenä. Näin julistaa kirkon tutkimuskeskuksen johtaja Kimmo Kääriäinen kotimaan verkkosivuilla. Ja näinhän se on. Tulevaisuuden kirkko kohtaa hautajaisten kautta yhä enemmän jäseniään ja kirkkoon kuulumattomia. Kirkollisten vihkimisten ja kasteiden osuudet laskevat, mutta hautajaisten suosio on edelleen vankka. Noin 98 % suomalaisista siunataan kirkollisesti haudan lepoon. Vanha sanonta kuuluu: Kirkolla ei ole mitään hätää niin kauan kuin ihmiset kuolevat. Mutta sitten, kun ne lakkaavat kuolemasta on kirkko vasta tosi pulassa!

Hautajaiset kuvaavat suomalaista hengellistä elämää muutenkin hyvin. Kerrankin saa päivän viettää raskasmieleisesti, eikä vakavuus ja totisuus ole yliampuvaa käytöstä. Suomalainen viihtyy synkkyydessä eikä liiallista ylösnousemuksen riemua ole sopiva näyttää.

Hautajaisten harras tunnelma raivaa tietä myös hulppealle komiikalle. Elämän ja kuoleman rajapinnalla asioiden hullunkurisuus saa välillä koomisia piirteitä. Kerronpa tähän loppuun yhden epäkorrektin hautajaiskaskun, jotta elämä ja kuolemakaan eivät muuttuisi liian vakaviksi asioiksi:

Maalasikylän arvostettu talon isäntä kuoli. Iäkäs leskirouva ei enää lonkkamurtuman jälkeen jaksanut hautajaisia järjestää, joten tomera tytär otti siunaustilaisuuden järjestelyistä päävastuun. Paikallisessa hautaustoimistossa väki oli kesälomalla, joten järjestelyistä vastasi mitään tietämätön kesäapulainen. Hautausjärjestelyjen oltua jo loppusuoralla tuli puhe kukkaseppeleen muistonauhaan kirjoitettavasta tekstistä. Kesäapulainen kyseli vainajan tyttäreltä, mitä leskirouva voisi miehelleen viimeiseksi sanoiksi sanoa. Tytär vastasi:” Kirjoita vaikka lepää rauhassa niinku molemmin puolin. Mm ja jos sitten tilaa vielä riittää, niin taivaassa tavataan!” Kesäapulainen kirjoitti ajatuksen tarkasti muistiin.

Kun sitten viimein koitti hautajaispäivä, vanha leskirouva halusi ehdottomasti itse lukea muistolauseen puolisolleen. Hän kohottautui rollaattoristaan arkun ääreen, otti surunauhan käteensä ja luki kyynel silmässä elämänkumppanilleen:” Lepää rauhassa molemmin puolin, ja jos tilaa riittää, niin taivaassa tavataan!”

Että tämmöistä tällä kertaa.

Meidän kirkko?

Kirkon viisaat ovat taas lyöneet päänsä yhteen ja laatineet useita A-nelosia kirkon tulevaisuuden turvaksi. Meidän kirkko – osallisuuden yhteisö – strategia luotsaa kirkon työtä aina vuoteen 2015 asti. Hyvin on yritysmaailman sanasto ja toiminnan suunnittelu hanskassa. Paperista löytyy niin missio, visio kuin strategia. Kaikki on kunnossa – ainakin päällisin puolin.

Strategian nimi Meidän kirkko - osallisuuden yhteisö sortuu heti lähtöviivalla kaanaankielisuuteen. Mitä tavalliselle ihmiselle osallisuus oikein merkitsee? Tuskin monikaan ymmärtää, että kirkonmiehet ajavat takaa kasteen kautta kirkkoon kuuluvien ihmisten osallisuutta Kristuksen kuolemasta ja ylösnousemisesta. Osallisuus eli partisipaatio liittää meidät Jumalan pelastavaan tekoon, jonka elävänä merkkinä kirkkolaiva seilaa tämänkin ajan kohoavalla merenpinnalla. Käsitteitä ei pidä viljellä, jos niitä ei selitetä. Sen takia strategian nimi olisi yksinkertaisesti pitänyt olla: Meidän kirkko. Se kertoo kaiken olennaisen kirkon tavoitteista vuoteen 2015 asti.

Toki strategiassa on paljon ansiokastakin pohdintaa. Pidin erityisesti kirkon arvojen määrittelyistä, joista ensimmäiseksi oli nostettu pyhän kunnioittaminen. Tämän ajan ihminen etsii paikkaansa pyhän ja pahan välillä. Siihen matkaan kirkolla on paljon annettavaa. Olin myös vilpittömän ilahtunut kirkon arvoihin nostetusta totuudellisuudesta. Kerrankin sanotaan ääneen, että kirkon tavoitteena on elää kuten opettaa. Tämä tarkoittaa ainakin moraalisen riman laskemista joissain kysymyksissä. Kirkon elämässä ja ihmisissä pitää olla ”kulmaa”, joista saa kiinni. Aitous ja inhimillisyys ihmisiä kohdatessa tuottaa hyvää satoa tulevaisuudessa.

Strategisia suuntaviivoja luodessa kirkko syyllistyy idealismiin konkreettisten toimien kustannuksella. On kiva kuulla, että jumalanpalveluksia toteutetaan monipuolisemmin, kotien hengellistä elämää tuetaan, vapaaehtoistyöhön luodaan mielekkäitä toimintamahdollisuuksia ja jokainen seurakuntalainen kohdataan laadukkaasti 5 (!) kertaa vuodessa. Herää vain suuri kysymys: MITEN? Strategian ansioksi on luettava terävä itsearviointi ja tulevaisuuden haasteiden selkeä määrittely. Keinot ja käytännön toimet jäävät seurakuntien huoleksi. Juuri tämän takia esitänkin 3 käytännön toimenpidettä, jotka tukevat kirkon strategian toteutumista seurakunnissa.

1.Joka seurakunnassa messu toteutetaan vähintään kerran kuukaudessa muutoin kuin sunnuntaisin klo 10. Tuolloin Messun musiikin tulee olla muuta kuin klassista musiikkia.

2.Joka kotiin on jaettava kristillisen kasvatuksen opas. Seurakunnat ottavat yhteyttä henkilökohtaisesti lapsiperheisiin, ja tarjoavat apua oppaan käytössä ja kristillisen kasvatuksen toteuttamisesta perheissä.

3.Vapaaehtoistoiminnan tukemiseksi joka seurakuntaan on joko palkattava vapaaehtoistyön koordinoija tai nimettävä siihen tehtävään joku viranhaltijoista. Vapaaehtoistoiminnan tukemiseksi seurakunnissa on otettava vakavasti vastaan haaste kokemuksellisesta kristillisyydestä. Esimerkiksi seurakunnan draamaryhmä olisi tähän oiva ratkaisu.

Mitäs sanot? Ootko samaa mieltä?

Meidän kirkko -strategia verkossa

Heitä mulle pelastusrengas!

Mulla on sunnuntai-iltapäivisin tapana mennä Hakuninmaan kioskille ostamaan irtokarkkeja. Kävelen usein pientaloasutusten läpi ja kurkistelen perheiden pyhäpäivän viettoa. Aika moneen olohuoneeseen hyppää Janne Ahonen ja toisiin taas parkkeeraa Kimi Räikkönen. Rauhallista ja herttaista menoa. Perhe on kerrankin koolla.

Joulun alla olin taas perinteisellä kioskireissulla ja edessäni käveli isä pienen tyttärensä kanssa. Pikkuneiti tutkaili innostuneesti pientalojen joulukoristeita. Oli ihania valoja ja värikkäitä tähtiä. Erään oven eteen tyttö pysähtyi. Hän osoitti sormellaan yhtä puutalon ovessa ollutta joulukranssia ja sanoi:” Kato, isä pelastusrengas!” Isä tokaisi siihen, että: ”joulukranssihan se siinä, vaikka onkin ihan pelastusrenkaan muotoinen.”

Tuon pienen tytön sanat soivat päässäni koko matkan kioskilta kotiin. ”Vai että pelastusrengas”, hymähtelin. Jokin tuossa tytön lohkaisussa osui naulan kantaan. Kun ihmiset ripustavat joulun alla kranssejaan oveen, he kertovat sillä Jeesuksen tulevasta syntymäjuhlasta. Eikö voikin ajatella niin, että Jumala heitti jouluna oman poikansa Jeesuksen, pelastusrenkaan maailmaan, jotta jokainen ihminen saa siihen syntinsä hädässä tarttua. Ja jokainen joka pelastusrenkaaseen tarttuu, ei huku tämän maailman aaltoihin, vaan hän saa kuivua Jumalan rakkaudessa taivaan kodissa.

Kun avasin kotioven juoksi tyttäreni minua halaamaan: ” Iskä tuli kotiin, äiti tule katsomaan!” Päässäni soi vain Raamatun rakkain ajatus:” Ja niin on Jumala maailmaa rakastanut, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään, joka Häneen uskoo hukkuisi, vaan saisi iankaikkisen elämän.

Miehen mitoissa?

Mulla on ilmeisesti liian pieni penis. Niin, tai ainakin peniksen pidennystä kannattaisi vakavasti harkita. Roskapostiterrorismi on jättänyt minuun pysyvän jäljen – en kerta kaikkiaan osaa enää kunnioittaa mieskuntoani! Jos 30 eri viestiä kehottaa minua turvautumaan Viagraan tai hankkimaan peniksenpidennysvekottimen, niin pakkohan jonkun niistä on olla oikeassa! Joka aamu avaan sähköpostini jo valmiiksi lamaantuneena – jälleen pitäisi kaluani pidentää.

Kun hetkellisestä lamaannuksesta nousee työkuntoon, herää kapina. Mistä tuokin nimimerkki Patrik tietää, että olen edes kiinnostunut seksistä? Entä jos olenkin tyytyväinen Luojan luomiiin vehkeisiini. Mitä helvettiä se tyrkyttää perverssejä vempaimia sähköpostiini joka aamu ja ilta. Mutta sitkeä on tuo Patrik. Ei auta vaikka kirjoittelen sille minkälaisia vastineita tahansa. Se itsenäisesti väittää, että mulla on liian pieni penis.

Mutta jonkunhan on pakko näitä ostaa, eihän viestejä muuten läheteltäisi? Joku raukka ei uskalla mennä lääkäriin hakemaan potenssilääkettä, vaan turvautuu netin ihmepillereihin. Hurja terveysriski – näin sanovat tutut tohtorit.

Tiesitkö muuten, että maailmassa 98% sähköposteista voidaan luokitella roskapostiksi. Hirveätä ajan ja rahan haaskausta, kun tietoverkot pursuavat puoli-ilmaisia yliopistotodistuksia, kelloja ja naisseuraa. Työpäivästäkin kuluu iso osa viestien perkaamisessa.

Patrik, viestisi on mennyt jo perille. Etkö voisi jättää minua rauhaan? Ainoan lohdun penisongelmaani toi kollega, joka myönsi, että hän vastaanottaa nuo samat viestit joka päivä. Hetkinen, mutta kolleganihan on nainen. Ehkei vehkeessäni olekaan mitään vikaa.

Vailla oikeaa ja väärää?

Ilta-Sanomat on jälleen mukana jalossa ja upeassa kansalaishankkeessa. Lehti on perustanut nettisivustolleen vetoomuksen maan hallitukselle, jonka allekirjoittaneet vastustavat lasten seksuaalista hyväksikäyttöä. Vetoomuksen pääajatus kuuluu näin: Me allekirjoittaneet toivomme, että päättäjät tekevät kaikkensa taatakseen lapsille turvallisen lapsuuden. Hallelujaa! Näin pitääkin ajatella.

Joku minua tässä Ilta-Sanomien hankkeessa kuitenkin risoo. Ensinnäkin, onko edes rikosoikeudellisesti mahdollista olla eri mieltä vetoomuksesta? Oudolta tuntuu vaikkapa Kotikadusta tutun kansanedustaja Risto Aution kuva lehden nettisivuilla, jossa hän vakavan näköisenä kynä kädessä allekirjoittaa EI HYVÄKSIKÄYTÖLLE –paperia. Jokin aivottomuus tekee tästä hankkeesta naurettavan. Julkkikset huomiontarpeen nimissä kirjoittelevat nimiään itsestään selviin papereihin. Ei lapset paljon kiinnosta, pääasia, että kuva on komea!

Kristillisen etiikka perustuu ajatukselle, että jokainen ihminen uskonnollisesta taustastaan riippumatta ymmärtää oikean ja väärän eron. Tämä luonnolliseksi moraalilaiksi kutsuttu ihmisluonnon ominaisuus kuuluu omaantuntoon, jonka ajatellaan olevan peräsin Luojalta. Ihmisten moraalitaju on puutteellisen kasvatuksen ja synnin kautta kuitenkin turmeltunut, ja sen vuoksi maailmassa on niin paljon valheellista ja väärää.

Ilta-Sanomien vetoomus on taas yksi esimerkki luonnollisen moraalilain rappiosta. Kun itsestään selvistä asioista aletaan tehdä vetoomuksia, kertoo se mielestäni siitä, että käsitys oikeasta ja väärästä on hämärtynyt. Vetoomuksen tarkoituksena on ikään kuin vakuutella itselle, että onhan se niin, ettei lapsia saa käyttää hyväksi, onhan? Vai, voisiko rakkauden rajoja laajentaa vaikkapa naapurin 12-vuotiaaseen tyttöön. Eihän se ole oikein?

Nyt kerron teille arvoisat allekirjoittaneet: Lasten seksuaalinen hyväksikäyttö on aina ja kaikkialla synti ja rikos. Ei siitä tarvitse tehdä vetoomusta. Tai miltä kuulostaisi vetoomus vanhusten puolesta: Ei tapeta mummoa insuliinilla. Entäpä, koiran silmiä ei saa puhkoa. Haloo! Onko siellä ketään!

Tietenkin Ilta-Sanomien vetoomuksella on oma arvonsa huomion herättäjänä ja asioiden käsittelijänä. Julkisuustemppujen varaan laadittujen aivottomien vetoomusten sijaan olisi kuitenkin keskityttävä ongelmien todelliseen ratkaisuun. Vielä ei ole liian myöhästä pelastaa monta hyväksikäytetyn lapsen mieltä ja kehoa.

Muuttolintu nimeltään Mikko

Niin kuin muuttolintusen tie… Paljon olen taivaan lintujen elämää miettinyt, kun muuttolaatikoita viime viikonloppuna kanniskelin. Ei taida Sylvian joululaulusta tutulla kerttusella olla kovinkaan paljon muuttokuormaa mukanaan, kun se Etnan juurella Sisiliassa laulaa. Ihminen on varmaan ainoa otus maailmassa, joka raahaa omaisuuttaan ympäri maata ja maailmaa. Hullua hommaa. Raamatussakin sanotaan, että katsokaa taivaan lintuja…

Muuttaminen ottaa koville niin aikuiselle kuin lapsellekin. Fyysinen rasitus kalusteiden kantamisessa ja vessan puunaamisessa edesauttaa sentään henkistä sopeutumista. Vanhan asunnon pölyvuoret ja kirjaimellinen vanhojen julisteiden ja taulujen repiminen edistävät kuitenkin uuteen siirtymistä. Väkivalta on vähempää, mitä enemmän talon oma väki osallistuu muuttoon. Vanhojen esineiden ja valokuvakansioiden hypistely piirtää elämästä kaaren, jonka toisessa päässä on uusi koti ja uudet haasteet.

Kun vaihdetaan maisemaa, lapset ovat sosiaalisesti tukalimmassa asemassa. Miten nelivuotias pitää itsenäisesti yhteyttä ensimmäiseen lapsuuden ystäväänsä? Tässä vanhemmilla on hurjan suuri rooli. Muistan, kun kaverini muutti Ruotsiin 12-vuotiaana – se on ainoa kerta, kun olen itkenyt miehen perään.

Uusi talo, uusi elämä, uusi alku. Siinä on toivon säteet tälle muuton jälkeiselle viikolle. Kun lasten sängyt oli muuton jälkeisenä iltana saatu koottua ja lakanat paikoilleen, pieni tyttäreni kysyi hauraalla äänellä:” Isi, koskaan mennään taas omaan kotiin?”. ”Hyvää yötä, Jeesus myötä”, vastasin.

Tätä ei ymmärrä Erkkikään?

Voi Erkki minkäs teit! Skepsis ry:n 20-vuotisjulissa puhunut ex-ministeri Erkki Tuomioja tyhjensi pajatson kertaheitolla. Hän tuli ulos ”uskontokaapista” ja tunnustautui julkisesti ateistiksi. Katkeroituneen, poliittisessa illassa olevan mieshenkilön tunnustus ei paljon aplodeja ansaitse. Raukkamaista oli tulla ”kaapista ulos” vasta nyt, monta kristittyä äänestäjää sumuttaneena.

Otan Erkin puheesta muutaman kohdan ja totean vastaväitteen.

Ensimmäinen väite: Kun puhut Muhammed-kuvien kohusta, kysyt, miksi meidän pitäisi hyväksyä minkäänlaista sanavapauden rajoittamista sen vuoksi, että se loukkaa joidenkin uskonnollisia tunteita.

Erkki hyvä, eivätkö uskonnolliset tunteet ole mielestäsi yhtä arvokkaita kuin tunteet yleensä. Onko ne jotenkin alemmassa kastissa? Onko siis tunteiden loukkaaminen noin yleensäkin sallittua sananvapauden nimessä? Onko siis kaikkialla oikeus vaikka haukkua pyöreää teinityttöä lihavaksi siaksi. Niinkö Erkki? Sekö edistää kannattamaasi rauhaa maailmassa?

Toinen väitteesi: Pidät kaikkea taikauskoa, puoskarointia, hyötytarkoituksessa harjoitettua huijausta ja erilaista huuhaalääkintää paitsi vastenmielisinä niin usein myös ihmisten terveydelle vaarallisina ja heidän henkistä tasapainoa uhkaavina.

Kerronpa Erkki sinulle esimerkin. Isoäitini sairasti parantumatonta leukemiaa. Lääkäri antoi hänelle neljä vuotta elinaikaa. Kun aika alkoi olla täysi ja elinvoima hiipumassa, isoäitini vaihtoi kemiallisen lääkinnän luonnonlääkkeisiin ja tuli uskoon. Hän eli vielä seitsemän elinvoimaista vuotta.

Olen vaihtoehtoisen lääkinnän suhteen varovainen, mutta en ole valmis missään vaiheessa viemään potilaalta toivoa. Jos luontaistuotteet toimivat jonkun kohdalla, niin upea juttu! Toivo on ilmaus uskosta. Sen viemien ihmiseltä lyhentää elinikää ja on syntiä.

Kolmas väite: Erkki, sinun mielestäsi kaikkien tulisi pyrkiä suojelemaan alaikäisiä lapsia siltä, että heitä ennalta määrätään jonkin uskonnon kannattajaksi; ettei heidän mieltään myrkytetä. Tällainen johtaa usein monenlaisiin ongelmiin sekä vaikeuksiin hahmottaa maailmaa oikealla tavalla.

No tuota nyt ei usko erkkikään. Siis Erkki hyvä, annat ymmärtää, että uskonnollinen ihminen on mieleltään myrkyttynyt ja moniongelmainen. On varmasti niitäkin tapauksia, mutta väitän, että vakaumuksellisen ateismin ja muun uskonnottomuuden piirissä on vähintään yhtä paljon välinpitämättömyyttä ja epäinhimillistä käyttäytymistä. Erkille niin pyhä YK toteaa asiakirjoissaan, että vanhemmilla on oikeus pitää lapsistaan huolta ”omien katsomustensa mukaisesti”. Entinen ulkoministeri on siis heittämässä YK:n perusasiakirjoja roskikseen.

Uskon vahvasti, että uskontokasvatus kodeissa ja kouluissa on lapselle paras lahja. Oman kulttuuri- ja uskontotaustan mukainen kasvatus edistää rauhan, tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden arvoja parhaiten tässä ajassa.

Suomi on kuollut! Eläköön Suomi!

Tuntematon sotilas ampui minut eilen. Ja kunnolla sattuikin. Tajuntaa laajentava teatteriesitys Kansallisteatterissa sai yleisön poreilemaan, toiset raivoisasta innosta, toiset vihasta ja pettymyksestä.

Kristian Smedsin tulkinta Linnan Tuntemattomasta oli videopelisukupolven ilotulitus ja surumarssi tämän maailman puolesta. Esitys repi Linnan teoksen sivut riekaleiksi ja ”turkkamaisella” raivolla huusi pullamössösukupolven tuskaa. Suomi on kuollut! Eläköön Suomi!

Esityksessä oli paljon vastenmielistä: Vammaisen Honkajoen pilkkaaminen muistutti Hurstin leipäjonon kasvatin raiskaamista. Alokas Susi muuttui koiraksi, ja patoutunutta ryssävihaa purettiin moukaroimalla Lada. Patoutunutta vihaa - sitä todellakin oli näyttelijöillä ja ohjaajalla. Kolmekymppisten vihaa edesmennyttä ahnetta sukupolvea kohtaan, joka on myynyt Suomen halvalla, pelottavan halvalla.

Esityksessä oli paljon hyvää ja oivaltavaa: Videokuvauksen käyttö kipusi huimalle taiteelliselle tasolle uppoutuessa korsun sisäisiin maailmoihin ja lämpökamerakuviin. Tuskin koskaan Suomen teatterin historiassa on kamera ollut näin suuressa roolissa. Lavasteiden, näyttämön ja jopa katsomon (!) käyttö esityksessä oli suvereenia ja näyttävää. Yleisö oli mukana sota-show`ssa, jossa sodan mielettömyys ja ihmisen ”pihallaolo” saivat psykedeeliset puitteet.

Tuntematon ampui minua syvälle. Yhden nukutun yön jälkeen olen vielä kovin kesken. Pakko nähdä tuo ”biisi” uudelleen. Ainoa, mikä jäi raapimaan rintaa, oli yleisön kummalliset reaktiot. Kun CP-vammaista Honkajokea talutettiin näyttämölle, osa kaksikymppisistä nauroi? Miksi? Onko vammaisuudessa jotain hauskaa? Vai onko se pelkoa, johon reagoidaan hysteerisellä tavalla?

Lopuksi Tarjakin sai osuman. Suomi on kuollut! Eläköön Suomi!

Mihin katosi joulu?

Suomalaiset kutsuvat itseään mieluusti jouluihmisiksi. Naistenlehdet ovat väärällään joulukoristeilla vuorattuja julkkiskotejaan esitteleviä ”lätkävaimoja” ja entisiä tv-tähtiä. ”Jouluihmisyys” on mitattavissa ikään kuin koristeiden yhteispainon tai torttutaikinan neliömäärän mukaan. Joulun kristillistä sanomaa ei nykyiseen ”jouluihmisyyteen” tarvitse enää sekoittaa. Harvassa ovat ne keltaisen lehdistön jutut, joissa seimen lapsi olisi keskiaukeamalla.

Väitän, että suomalaiset ovat tuhonneet kristillisen joulun. Annan muutaman esimerkin:
1. Kouluissa lauletaan Joulupuu on rakennettu –laulusta vain kaksi ensimmäistä säkeistöä – jätetään Jeesus-säkeistö vain onnellisesti väliin.
2. Adventti ei merkitse enää joulun sanomaan hiljentymistä ja pientä paastoa, vaan mässäily on jouluna firman pikkujouluissa kiivaimmillaan. Tipaton tammikuu on ottanut adventin paikan.
3. Joulu päättyy siihen, kun lahjat on aattona jaettu ja tiskit saatu tiskattua. Joulupäivän sanomaa tuskin monessakaan kodissa enää muistellaan saatikka loppiaista – kirkon yhtä vanhinta juhlaa.

Joulu ilman Jeesusta – mitä se on? Se on jouluruokien syömistä, kuusen koristelua, lahjojen jakamista, joulusiivousta ja blaa blaaa blaa. Mutta miksi? Suurin osa vastaisi, että tavan vuoksi. Jouluna ihmiset uskovat satuhahmoihin, kuten joulupukkiin, koska todellinen messias on helpompi jättää räntäsateeseen norkoilemaan. Joulun Jeesus-lapsi haastaa jokaisen. Haastetta ihmiset eivät uskalla kuitenkaan ottaa vastaan.

Palasin eilen lomareissuilta Kanarian saarilta. Kesäkeleistä huolimatta kanarialaiset viettivät joulua täydestä sydämestä. Kauppakeskuksessakin oli kristillinen symboliikka pääosassa. Lapset saivat käpertyä lapsiparkissa itämaan tietäjien syliin ja kertoa lahjatoiveensa. Kristillistä sanomaa ei peitelty eikä hävetty. Ei oltu liian korrekteja maailman kaikille uskonnoille.

On surullista, että häpeämme joulun evankeliumia niin paljon, että salaamme sen jopa lapsiltamme. Opetusministeriö voisi katsoa itseään peiliin ja palauttaa kouluihin pakolliset joulukuvaelmat ihan vaan lasten oikeuksien tähden. Sillä lapsilla on oikeus tietää, mihin isät kerran uskoivat. Sitä joulun suurinta lahjaa ei saa jättää antamatta täällä pohjoisessakaan. Hyvää loppiaista!