Jumalanpalvelus on Suomessa kriisissä. Yhä harvempi jaksaa kammeta itsensä ylös sunnuntaiaamuna ja kulkea kirkonkellojen suuntaan. Jumalan kansan juhlasta tuskin voi puhua. Kyseessä on pikemminkin Jumalan kansan hautajaiset.
Mikä jumalanpalveluksessa oikein sitten mättää? Perinteisesti messun ensiapupaketiksi on tarjottu kelloajan ja musiikkityylin vaihtamista. Mutta pitkässä juoksussa urkujen polttaminen ja yömessutkin tuntuvat vähemmän erikoiselta. Ehkä messun ongelmana ei olekaan muotoon liittyvät seikat vaan sisältö.
Jumalanpalvelus-sanaan liittyy paljon rasitteita. Monet kirkosta vieraantuneet pitävät jumalanpalveluksia mystisinä Jumalan palvontamenoina, joissa ihmiset ylistävät jotain korkeampaa voimaa. Jumalanpalveluksen luonne on kuitenkin idealtaan hyvin toisenlainen. Jumalanpalvelus on oikeastaan vuoropuhelua. Jumalanpalveluksessa seurakunta palvelee Jumalaa rukoilemalla ja laulamalla ja Jumala palvelee seurakuntaa Raamatun Sanalla ja ehtoollisen anteeksiantamuksen lahjalla. Onnellinen vaihtokauppa. Näin kai voi sanoa. Ideaalina voisi olla, että ihminen tulee kirkkoon huolineen ja murheineen ja lähtee vapautuneena, uudestisyntyneenä kasteen armosta, uuteen työviikkoon.
Viime viikonloppuna olin Lumijoella keikalla. Kirkkoon oli kutsuttu paikkakunnalle viime vuoden aikana muuttaneet ihmiset. Tilaisuus rakentui siten, että alkusanojen jälkeen oli musiikkiosuus. Tilaisuus päättyi iltaehtoollisen, johon suntio oli leiponut leipää. Ehtoollisliturgia oli olematon, ainoastaan yhteinen leivän murtaminen ja rukous. Puhuttelevaa. Messun otsikkona oli Että jaksaisin ensi viikkoon. Eikö juuri siitä ole jumalanpalveluksessa kysymys? Että jaksaisin ensi viikkoon…
Kun ihminen kohdataan sellaisena kuin hän on, ei kelloajoilla ja musiikkityyleillä ole väliä. Kaikki messussa tapahtuu tämän ajan kielellä ja kuvilla.
Olen sitä mieltä, että messun kaava orjuuttaa kirkkoa. Vai mitä Jeesus tähän sanoisi?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti