keskiviikko 23. tammikuuta 2008

Meidän kirkko?

Kirkon viisaat ovat taas lyöneet päänsä yhteen ja laatineet useita A-nelosia kirkon tulevaisuuden turvaksi. Meidän kirkko – osallisuuden yhteisö – strategia luotsaa kirkon työtä aina vuoteen 2015 asti. Hyvin on yritysmaailman sanasto ja toiminnan suunnittelu hanskassa. Paperista löytyy niin missio, visio kuin strategia. Kaikki on kunnossa – ainakin päällisin puolin.

Strategian nimi Meidän kirkko - osallisuuden yhteisö sortuu heti lähtöviivalla kaanaankielisuuteen. Mitä tavalliselle ihmiselle osallisuus oikein merkitsee? Tuskin monikaan ymmärtää, että kirkonmiehet ajavat takaa kasteen kautta kirkkoon kuuluvien ihmisten osallisuutta Kristuksen kuolemasta ja ylösnousemisesta. Osallisuus eli partisipaatio liittää meidät Jumalan pelastavaan tekoon, jonka elävänä merkkinä kirkkolaiva seilaa tämänkin ajan kohoavalla merenpinnalla. Käsitteitä ei pidä viljellä, jos niitä ei selitetä. Sen takia strategian nimi olisi yksinkertaisesti pitänyt olla: Meidän kirkko. Se kertoo kaiken olennaisen kirkon tavoitteista vuoteen 2015 asti.

Toki strategiassa on paljon ansiokastakin pohdintaa. Pidin erityisesti kirkon arvojen määrittelyistä, joista ensimmäiseksi oli nostettu pyhän kunnioittaminen. Tämän ajan ihminen etsii paikkaansa pyhän ja pahan välillä. Siihen matkaan kirkolla on paljon annettavaa. Olin myös vilpittömän ilahtunut kirkon arvoihin nostetusta totuudellisuudesta. Kerrankin sanotaan ääneen, että kirkon tavoitteena on elää kuten opettaa. Tämä tarkoittaa ainakin moraalisen riman laskemista joissain kysymyksissä. Kirkon elämässä ja ihmisissä pitää olla ”kulmaa”, joista saa kiinni. Aitous ja inhimillisyys ihmisiä kohdatessa tuottaa hyvää satoa tulevaisuudessa.

Strategisia suuntaviivoja luodessa kirkko syyllistyy idealismiin konkreettisten toimien kustannuksella. On kiva kuulla, että jumalanpalveluksia toteutetaan monipuolisemmin, kotien hengellistä elämää tuetaan, vapaaehtoistyöhön luodaan mielekkäitä toimintamahdollisuuksia ja jokainen seurakuntalainen kohdataan laadukkaasti 5 (!) kertaa vuodessa. Herää vain suuri kysymys: MITEN? Strategian ansioksi on luettava terävä itsearviointi ja tulevaisuuden haasteiden selkeä määrittely. Keinot ja käytännön toimet jäävät seurakuntien huoleksi. Juuri tämän takia esitänkin 3 käytännön toimenpidettä, jotka tukevat kirkon strategian toteutumista seurakunnissa.

1.Joka seurakunnassa messu toteutetaan vähintään kerran kuukaudessa muutoin kuin sunnuntaisin klo 10. Tuolloin Messun musiikin tulee olla muuta kuin klassista musiikkia.

2.Joka kotiin on jaettava kristillisen kasvatuksen opas. Seurakunnat ottavat yhteyttä henkilökohtaisesti lapsiperheisiin, ja tarjoavat apua oppaan käytössä ja kristillisen kasvatuksen toteuttamisesta perheissä.

3.Vapaaehtoistoiminnan tukemiseksi joka seurakuntaan on joko palkattava vapaaehtoistyön koordinoija tai nimettävä siihen tehtävään joku viranhaltijoista. Vapaaehtoistoiminnan tukemiseksi seurakunnissa on otettava vakavasti vastaan haaste kokemuksellisesta kristillisyydestä. Esimerkiksi seurakunnan draamaryhmä olisi tähän oiva ratkaisu.

Mitäs sanot? Ootko samaa mieltä?

Meidän kirkko -strategia verkossa

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

1.Joka seurakunnassa messu toteutetaan vähintään kerran kuukaudessa muutoin kuin sunnuntaisin klo 10. Tuolloin Messun musiikin tulee olla muuta kuin klassista musiikkia.

Olen samaa mieltä sillä erotuksella että musiikki voisi olla klo 10 kevyempää. BBC uutisoi pari kuukautta sitten urkurit olivat ujuttaneet profaania mm. Monty Python musiikkia loppu soittoihin....

Muistan kun Lahdessa soitetiin loppusoitossa 80 - luvulla Van Halenia se oli kunnon rautaa verrattuna gospel vaikerruksiin...
Samalta utkurilta löytyi Ippolitov-Ivanovin Persialaisella rotilla yms...

Rokkipapeista puhutaan paljon muutta kanttorit ne on pitöneet matalaa profiilia. Edellämainttu urkuri oli nuorena Black Sabbath fani... ja vaikuttaa kirkon koulutuskeskuksen lähiseurakunnassa.

Anonyymi kirjoitti...

Hyviä ehdotuksia. Eikä edes kovin epärealistisia.

Erityisen tärkeää olisi mielestäni panostaa kristillisen kasvatuksen tukemiseen. Koulun uskontotunneilta ei näytä enää nykyään saavan riittävästi tietoa kristillisestä uskosta. Vastuu on kodeilla ja vanhempia olisi siinä hommassa tuettava.

Kirkon olisi otettava enemmän vastuuta koko kristillisen kasvatuksen tiedollisesta puolesta. Pelkkä rippikoulumenestyksen auringossa paistatteleminen ei kanna pitkälle. Nykyisellään kirkon strategiat antavat ymmärtää, että tieto kristillisestä uskosta ei ole tärkeää, vain hyväksytyksi tulemisen kokemus on.