Joosefin housuissa

Neljä vuotta sitten vanha joululegenda muuttui tarinasta tosielämäksi. Meidän perheeseen syntyi esikoinen, neiti Kesäheinä, joulupäivänä. Sukulaisille ja ystäville olin kirjoittanut joulun alla, että ”tänä jouluna olemme tehneet matkaa pyhän perheen kanssa”. Joulupäivänä ajattelin, että pitiköhän nyt ihan samoja jälkiä seurata! No, neiti Kesäheinä oli kuitenkin hyvin sisäistänyt isänsä ajatukset ja kohteliaasti syntyi Jeesuksen kanssa samana päivänä. Oli siinä läheisillä metkaa irvailla joulukirjeestäni. Joulun lapsen ihme tuli ainakin kerran elettyä täydesti.

Synnytyssairaalan käytävillä mieleeni palasi muistot Joosefista ja jouluevankeliumista. ”Nyt olin oikeasti Joosefin housuissa” – ajattelin. Kun katselin pientä tonttulakkipäistä tytärtäni, tajusin että jokin oli muuttunut perusteellisesti. Enää en elänyt vain itselleni. Olin vastuussa perheestäni ja tuosta pienestä tuhisijasta. Vastuu painoi kokonaista kolme ja puoli kiloa.

Suomalaisen synnytyssairaalan ja Betlehemin eläinsuojan väliin mahtuu aika monta hygieniatasoa. Meillä oli Porvoon sairaalassa perhehuone ja hoitajia ympärillä pilvin pimein, jotka tiesivät kaiken vastasyntyneistä. Joosefin piti luottaa vain omaan vaistoonsa, tallin vieraisiin ja morsiamensa puheisiin. Nykyisessä sairaalamiljöössä helposti kadottaa käsityksen Jumalasta elämän ja kuoleman Herrana. Helposti ajattelee, että pienen lapsen henki on kätilön tai anestesialääkärin käsissä. Joosef ei voinut muuta kuin luottaa Luojan varjelukseen. Parasta terveydenhuoltoa oli rukous. Hoitovirheestä ei voinut valittaa potilaslautakunnalle.

Mitä Joosefin esimerkki voisi antaa isyyden haasteiden kanssa painiskeleville?

Joosefin luottamus ja usko Jumalaan oli horjumaton. Ongelmissa pelko puskee usein puseron sisältä ja kahlitsee koko mielen. Hyvä perheenisä voisi rohkeammin tarttua rukoukseen ja kuunnella Jumalan ohjaavaa ääntä. Joosefille Jumala puhui enkelin suulla, meille Jumalan puhe voi olla jotain muuta. Pääasia on, että pitää korvat auki ja luottaa, että Jumala kantaa.

Joosef oli Jeesuksen kanssa monta kertaa helisemässä. Kasvattipoika oli vähintäänkin erikoinen tapaus. Saattoipa olla Jumalan poikakin. Perinteinen isä-poika-suhde ei varmaan tullut kysymykseenkään. Tuskin Jeesus jaksoi kovinkaan perusteellisesti rakennusmiehen ammattia opiskella. Joosef antoi Jeesuksen olla oma itsensä, eikä murskannut hänen persoonaansa, vaan antoi tilaa. Joosef ymmärsi olevansa pyhän todistaja ja antoi asian hiljaisesti olla. Joosefin esimerkki kasvatti-isän roolista on varmaan monille tuttu. Ei ole kovinkaan helppoa kasvaa ja kasvattaa toisten lapsia. Joosef näki kuitenkin, että kasvatustehtävä oli jo sinänsä arvokas. Tärkeintä oli tarjota lapselle turvallista vanhemmuutta. Joosefin ohje voisikin kuulua:” Varjele lapsuutta!”

Kenkäkauppiaan joulu

Oli ollut tosi kiireinen jouluaika. Ihmisiä oli riittänyt ihan tohinaksi asti. Oli jouluaatto ja vanhan kenkäkauppiaan joulu oli melkein pulkassa. ”Aah, pian alkaisi jo kauan odotettu joululoma.” – tuumi kenkäkauppias. ”Enää muutama tunti ja sitten voisi laittaa putiikin kiinni koko loppuvuodeksi.”

Jonoa riitti vielä viime hetkille, kun kiireiset bisnesmiehet ostelivat huippukalliita kenkiä lepyttääkseen yksinäisiä vaimojaan. Eipä paljon onnellisia kasvoja jonossa näkynyt.

Yksi sentään erottui joukosta. Satakiloisten miehenjärkäleiden keskellä seisoi pieni poika rähjäisissä vaatteissaan pidelleen koko puodin kauneimpia kenkiä käsissään. ”Mikähän oli saanut tuon pikkumiehen tänään liikkeelle” – ajatteli kenkäkauppias. Ainakin pojalla oli hyvä herkässä.

Kun sitten tuli pojan vuoro, hän hyvin kohteliaasti ojensi kengät kauppiaalle ja sanoi hyvin topakalla äänellä:” Herra kenkäkauppias, ajattelin ostaa nämä kengät äidilleni. Niin, ja voisitko hieman kiirehtiä. Isä sanoi, että ei ole paljon aikaa enää jäljellä.” ”Ei niin, tämäkin liike on enää muutaman tunnin auki” - vastasi kenkäkauppias hymyillen. ” Niin, en minä sillä” – vastasi poika. ” Mutta äiti on jo pitkään ollut sairaana, ja nämä kengät saavat hänet varmasti hymyilemään. Haluan nimittäin, että äiti näyttää kauniilta, kun hän tänä yönä tapaa Jeesuksen.” Mitä? ”Haluan nimittäin, että äiti näyttää kauniilta, kun hän tänä yönä tapaa Jeesuksen.” Niinkö se poika sanoi?

Kenkäkauppiaalla loksahti täysin suu auki. Niin siis, tuon pojan äiti oli kuoleman sairas, ja poika tahtoi ehdottomasti ostaa äidillensä kengät.

Poika kaivoi taskuistaan joka kolikon yksitellen ja asetteli ne riviin kassalippaan viereen. Kengät maksoivat 50 euroa. Poika ja kauppias laskivat rahat. 20 euroa. Pojan ilme muuttui synkäksi. Hän purskahti itkuun ja sai kyynelten läpi sanottua:” Mutta, kun äiti on joka joulu tätä ennen laittanut meidän joulun kauniiksi. Minä olisin niin halunnut tehdä hänet tänä jouluna onnelliseksi!”

Kauppiaan sydämessä jokin liikahti. Hän kaivoi tiskin alta lahjakortin. Ja sanoi:” Kuule poika, onneksi olkoon. Olet tämän liikkeen miljoonas asiakas ja sen kunniaksi saat 30 euron arvoisen lahjakortin.” Pojan ilme kirkastui. Hän laski nopeasti rahansa ja lahjakortin yhteen. Tasan 50 euroa. ”Mutta sittenhän minä saankin ostettua nämä kengät äidille.” – poika hihkui. ” Et arvaakaan miten kauniilta äiti näyttää näissä kengissä.” Poika ei voinut pidätellä riemuaan, kun hän pinkaisi kotiin! ” Hyvää joulua” – hän vielä huikkasi oven suusta.

Kenkäkauppias oli hämillään tästä pojan vierailusta. Jotain joulun ihmeestä oli tapahtunut hänen kenkäkaupassaan. Ehkä Taivaan Isä oli lähettänyt tämän pojan kertomaan, mistä joulussa oikein on kysymys.

”Lapsi ja joulu – mikä erottamaton pari” – mietti kenkäkauppias

Vieraasta ystäväksi

Tunnustan, että olen utelias ihminen. Suoranainen tirkistelijä. Varsinkin kyläreissut tuttavien koteihin nostaa minussa kyylän piirteet esiin.

Uuteen kotiin astuessani kiinnitän ensimmäisenä huomiota talon tuoksuun. Käveleekö vastaan hempeä pullantuoksu vai rasvaisen eineksen löyhkä? Siisteydestä en sinänsä ole tarkka. Tärkeää on, että talossa on elämän ääntä ja makua. Steriili vaikutelma karkottaa. Lisäksi olen kiinnostunut väreistä. Usein mottoni on, että mitä enemmän värejä sen enemmän ihmiset näyttävät tunteitaan.

Perheen vessa on intiimi paikka. Hammasharjat kertovat paljon isännistään, samoin WC-pöntön kansi. Perheen emäntä on usein valloittanut lähes kaikki WC:n kaapit. Ukon partakone ja deodorantti on tungettu vanutuppojen alle pahnan pohjimmaisiksi. Se on miehen osa ainakin kylpyhuoneissa.

Mutta mikä on vieraan osa? Olin yökylässä erässä tuttavaperheessä. Iltapesun jälkeen etsin likinäköisillä silmilläni tuttuun tapaan vieraspyyhettä. Pyyhetelineessä ei ollut vieraalle omistettua pyyhettä. Siellä oli vain perheenjäsenten pyyhkeet ja pyyhe ystävälle. Sinä yön hetkenä minä olin kasvanut vieraasta ystäväksi.

Matkalla joulun ytimeen

Beetlehemiin on yllättävän lyhyt matka. Vain 60 kilometriä hyvää tietä, niin oltiin perillä. Meitä vastassa oli paikallisten kyläläisten joukko, joka johdatti meidät vaellukselle kuningas Herodoksen maisemiin. Väkeä oli paljon liikkeellä. Toiset olivat tulleet kaukaa idästä. Majapaikat olivat selvästikin kortilla. Meillekin oli tarjolla vain halvat puupenkit.

Eniten tytärtäni huolestutti eräs nuori äiti, joka odotti lasta. Hän ei selvästikään enää jaksanut kävellä, vaan tarvitsi kipeästi paikan, jossa lepuuttaa turvonneita jalkojaan. Ainoa vapaana ollut paikka löytyi eläinten suojasta, tallista. Sinne nuoripari vetäytyi yötä pakoon.

Taivas oli sinä yönä harvinaisen kirkas. Kedon paimenet tutkailivat tähtitaivasta ihmeissään – miten kummallinen yö! Kesken taivastelun yhtäkkiä taivas täyttyi enkelien tanssista, ja suurin enkeli ilmoitti ilosanoman: ”Teille on syntynyt Vapahtaja!” Hölmistyneet paimenet sanoivat toisilleen: ”Nyt Beetlehemiin!”

Ja niin me löysimme Beetlehemin tallin, Marian ja Joosefin ja lapsen, joka makasi seimessä. Niin hauraana ja haavoittuvana makasi pienokainen äitinsä sylissä. Oikeat lampaat ja aasit liittyivät tämän suurimman kertomuksen iloon. Vapahtaja Kristus on syntynyt tänäkin jouluna! Nelivuotias tyttäreni ei millään olisi halunnut lähteä tallista. Vielä kotimatkallakin Marian rooli joulun ihmeessä herätti hurjasti kysymyksiä.

Jeesus-lapsen syntymä on yksi maailman rakkaimmista kertomuksista. Sitä satua haluaa elää todeksi joka joulu uudelleen ja uudelleen. Lohjan Vivamon jouluvaellus toi minulle joulun sydämeen. Pieni joulun lapsi – siinä on joulun suuruus.

Lucia-traumaa purkamaan!

Huomenna on Lucian päivä, suurten traumojen päivä. Suomenruotsalainen kulttuuri ei kanna mukanaan kovinkaan paljon traumaattisia muistijälkiä, mutta Lucia-kulttuuri tekee tässä erikoisen poikkeuksen. Pienenä pojankoltiaisena huokasin joulun alla usein helpotuksesta, kun poikien keskuudesta ei kuningasta tarvinnut valita. Sen paikan otti aina Jeesus-lapsi. Tyttöjen taakka oli huomattavasti raskaampi. Kerran vuodessa tytöt pantiin paremmuusjärjestykseen, kun valittiin luokan Lucia-neito. Vaaleatukkainen prinsessa sai rinnalleen kaksi apu-Luciaa. Näin jokavuotinen kauneus- ja rankinglista oli valmis, ja taas syntyi tuhansittain särkyneitä prinsessaunelmia.

Omat muistoni Lucia-neidon valintaan liittyvät Oulun Svenska Privatskolaniin. Tuolloin 80-luvun alkupuolen Suomessa Lucian valinnassa noudatettiin sen ankarinta muotoa. Jokainen tyttö kävi luokan edessä kertomassa, miksi juuri hän olisi hyvä Lucia-neito. Tämän jälkeen toteutettiin suljettu lippuäänestys, jonka jälkeen eniten ääniä saanut tyttö kruunattiin Luciaksi. Lisäksi hän sai rinnalleen kaksi ”perintöprinsessaa”. Samalla luokan muut tytöt saivat tietää oman mitättömyytensä. Oli siinä monella kyynelissä pidättelemistä.

Lucian valintakriteerit olivat usein suhteellisen kummalliset. Neidon piti olla vaaleatukkainen, vaikka oikea Lucia oli italialainen ja todennäköisesti tummahiuksinen. Lucia pyhitti elämänsä toisten auttamiseen, eikä hänen ulkonäöstään ole jäänyt historian lehdille mitään mainintaa. Meidän luokalla Lucian valinta oli yksiselitteisesti ulkonäköjuttu. Useana vuonna potin keräsi Satu, joka oli korkeintaan kiinnostunut ulkonäöstään ja tuskin huomasi muita ihmisiä. Lauluääntäkin hänellä oli tuskin nimeksi asti. Mutta kaikki tytöt halusivat olla kuin Satu, sen takia hänet vuosi toisensa jälkeen kruunattiin Luciaksi.

Mikäli jossain koulussa ja päiväkodissa vielä vietetään Lucia-juhlaa, pitää valintakriteereitä muuttaa rankasti. Tässä mielenterveydellisesti kestävän Lucia-juhlan ohjeet opettajille:

1. Ohjaaja valitsee itsevaltaisesti Lucian ja ”perintöprinsessat”
2. Lucia-neidon valintakriteerinä ei saa olla pelkästään ulkonäkö
3. Luokan auttavaisin tyttö pitäisi valita Luciaksi
4. Lucia-neitoa esittävä tyttö tulee vaihtaa vuosittain

Annetaan vielä puheenvuoro yhdelle traumatisoituneelle aikuiselle naiselle. Ulrika kirjoitta Lucia-angstistaan näin:

” En ikinä päässyt Luciaksi, koska minulla oli tumma tukka. Ekaluokalla koin kuitenkin olevani vahvoilla. Valttikorttini oli kantava ääni. Kaikki luokan tytöt lausuivat malliksi Lucia-runon, ja minä yritin lausua sen mahdollisimman lujaa. Sain kehuja, mutta tukkaongelma pysyi. Blondi voitti.” (Nyt 49/07)

Huh, oikein puistattaa ajatella, miten paljon pahaa sai aikaan koulun Lucia-juhlat. Onneksi en ollut tyttö. Säästyin edes yhdeltä kolhulta.

Sairaan terve

Kuolemanpelko on varmaan peloista pahimpia. Omalla kohdallani kuolemanpelko hiipi salakavalasti karvan alle kolmekymppisenä. Aloin ravata lääkärissä kaiken maailman kremppoja esittelemässä. Milloin oli borrelioosia reidessä ja pistelyä rinnassa. Googlen hakusanoina käytin pääasiassa eri tautiennimiä. Ja kun taudin kuva netistä selkeni, osasin tunnistaa kaikki oireet itsessäni.

Hämmästyttävintä tässä sairaudeksi muuttuneessa luulosairaudessa oli se, etteivät lääkärit kovinkaan selvästi kyseenalaistaneet tätä hourailua. Rauhassa sain ravata valkotakkien puheilla, ja aina jonkun reseptin sain mielenrauhaani tukemaan.

Pari vuotta kierrettyäni törmäsin kuitenkin vähän sitkeämpään lääkäriin. Hän kuunteli ensin vaivani ja kysyi:" Onko minulla kaikki muuten kunnossa?" Kauhistuin. Ai miten niin. Näkyykö se päällepäin! Lääkäri jatkoi:" Niin, että pelkäätkö enemmän elämää vai kuolemaa?" Olin entistä hämmentyneempi, mutta sain lopulta soperrettua, että kuolemaa. "No siinä tapauksessa", lääkäri sanoi, " Mitä, jos alkaisit elää?" Täh, oliko se noin yksinkertaista?

Matkailu supistaa

Matkailu supistaa. Tämä jo Alivaltiosihteerin lanseeraama ”sutkautus” muuttui tosielämäksi viikonlopun Latvian reissulla. Kun maailmaa katsoo hetken riikalaisen silmin, on taittovirheen mahdollisuus huomattava. Kulttuurien erot nyrjäyttävät muutakin kuin kielen. Silti on äärimmäisen terveellistä sukeltaa toisen maan tapoihin. Jälleen muistaa, mikä maa oli mansikka ja mikä mustikka.

Matkamme alkoi Suomen raikkaimmalta lentokentältä Tampereen Pirkkalasta. Jotain kentän tasosta kertoo jo kentän suurin kyltti Finnair Cargo; tavaraa on rahdattu tonnikaupalla tästä läävästä jo vuosikymmeniä. Seuraavaksi tuhosimme hetken ilmakehää ja majoituimme Riikan maineikkaampaan majoitusliikkeeseen, Hotelli Rigaan. Olimme varannet savuttoman huoneen ja toivoneet parisänkyä. Huoneeseen päästyämme vastaan käveli vastapoltetun röökin käry, ja sängyt olivat erillään. No, joku sanoo, että ei se vaihtamalla parane. Olen eri mieltä. Kyllä se paranee! Uusi huoneemme oli sentään jo viime vuosisadan puolelta. Vettä tuli tosin vasta seuraavana aamuna.

Riika on kaikesta huolimatta yksi Euroopan kauneimmista kaupungeista. Upea Tuomiokirkko, Pietarin kirkko, Vanhan kaupungin rakennukset ja Daugava-joki jättivät sydämeen lämpimän tunnon. Ei sivistys ole aina vedestä kiinni. Joskus asioilla on paljon syvemmät pohjavärit.

Reissun loppupuolella menimme eläviin kuviin katsomaan romanttista amerikkalaista komediaa. Onneksemme elokuvaa ei ollut dubattu, vaan kuulimme Amerikan englantia latvialaisella tekstityksellä. Komedia leikitteli taitavasti ikärasismilla ja Botox-huumorilla. Herkässä loppukohtauksessa tartuin rouvaan kädestä kiinni merkitsevästi. Kun leffan sankari viimein tunnusti rakkautensa ikäistään huomattavasti vanhemmalle vastanäyttelijälleen, latviankielinen teksti kuvasi miehen puhetta sanalla: PASKATIES! Me molemmat räjähdimme hulvattomaan nauruun, jolloin koko teatteri tuijotti meitä paheksuen. Mutta mieti nyt vaikka itse, jos leffan romanttisimpaan kohtaan tulee alatekstiksi PASKATIES, saattaa se hieman horjuttaa tilanteen herkkyyttä.

Viime yönä avasimme jälleen kotioven Suomessa. Lapset tuhisivat huoneessaan hellyttävästi. Naapurin setä ja täti olivat pitäneet heistä hyvää huolta. Avasin radion, joulu tuli kynnyksen yli. Hanasta tuli lämmintä vettä. Mietin, miten onnellinen olinkaan. Joskus pitää mennä kauas, jotta näkee lähelle. Mieletön viisaus. Eikä edes omani.

Kiitos Elisan mies!

Olipa jotenkin latteat Linnan juhlat! Tunnelma oli niin kuin Vaalimaan rekkajonossa –odottamista ja ruuhkaa, ja matka on vielä pahasti kesken. Mistähän Linnan väljähtynyt tunnelma oikein johtui? Oliko Jokela painanut suurimman osan päät alas vai alkaako Linnan juhlat jo kyllästyttää, niin harvoja uusia naamoja siellä näkyi.

Suomi-neito on nyt 90-vuotias. Jotain maamme henkisestä tilasta kertoo se, että kun pankinjohtaja Wahlroosilta kysyttiin, mitä kuuluu tänään Suomelle, hän puhui vain Suomesta taloudellisena toimijana. ”Hyvin olemme pärjänneet globalisoituvassa maailmassa”, tokaisi veli Björn. Kuules Nalle, maailma todella on globaali! Sen sanoi J. Karjalainen jo vajaa kymmenen vuotta sitten.

Aika harva puhui Linnassa Suomen henkisestä hyvinvoinnista. Talous on selvästi kaapannut Suomessa Jumalan aseman. Menestymme kaikenlaisissa PISSA-tutkimuksissa, mutta silti suomalaiset voivat henkisesti huonommin kuin koskaan. Kuka olisi nyt se ääni, joka todella ravistelisi Suomen leijonan hereille. Halosesta ei ole siihen, ei Vanhasesta, tulee Moosesta ikävä.

Mutta missä oli kirkko? Kirkko esiintyi eilen yhtä pönöttävästi ja epädynaamisesti kuin valtiovaltakin. Itsenäisyyspäivän jumalanpalvelus oli taas kerran kuolettavan pitkäveteinen, laiska ja tylsä. Ei itsenäisyyspäivän jumalanpalveluksia kannata uudelleen joka vuosi televisioida. Kaivetaan vain vanhat nauhat, niin homma menee täydestä. Kaava on kuitenkin aina sama: Aluksi saarnavuorossa oleva piispa sanoo jotain muka näppärää rouva presidentille. Sen jälkeen kuullaan jokin käsittämätön sovitus/intro päivän psalmiin. Sitten ministeri lukee kerran vuodessa Raamattua ja piispa pitää isänmaallisen saarnan. Loppuun kuullaan urkukoraali. Se on siinä. Olisipa todella virkistävää, jos joku vuosi valtiollinen jumalanpalvelus toteutettaisiin aivan uudella tavalla. Unohdettaisiin urut, Viva Vox ja Cantores Minores. Pyydettäisiin Juha Tapio tekemään virsi isänmaalle, ja kaava voitaisiin soveltaa Tuomas-messusta. Mitäs siihen sanot?

Eilinen oli masentavin itsenäisyyspäivä, jonka olen koskaan viettänyt. Ainoan piristävän poikkeuksen teki Linnan juhlissa näyttäytynyt Elisan mainoksesta tuttu ” se pitempi ja hoikempi” mies. Jonkun sukulaisritarin käsipuolessa se sinne tuli. Siihen vaimoni tokaisi:” Kato, Elisa!” Kiitos sinulle Elisan mies, joka teit itsenäisyyspäivästäni kuitenkin elämisen arvoisen.

Kirkoille pidennetty sunnuntaiaukiolo?

Joka vaalikauden alussa pidätellään kirkossa hengitystä: Miten käy kauppojen aukioloaikojen? Valjastetaanko viikon ainoa pyhäpäivä markkinavoimien käyttöön? Sitä kyselee moni kirkonmies- ja nainen. Vanhasen Kakkonen piti sentään vielä kyntensä, eikä vapauttanut kaupan aukioloaikoja täysin. Huh, monella kirkonmäellä huokaistiin helpotuksesta.

Eikö tässä ajatuskulussa ole kuitenkin jotain pielessä? Sen sijaan, että taivasteltaisiin kaupan aukioloaikoja, olisi sunnuntaista saatava kunnon aukiolopäivä kirkoille. Ei riitä, että kaupat pidetään sunnuntaisin kiinni. Jonkin olisi oltava auki. Hei, seurakunta X siellä jossain, herää valvomaan sunnuntaisin!

Virsirunoilija ja kirjailija Anna-Mari Kaskinen kirjoittaa Kotimaan blogissa asiasta osuvasti:” Jokaisella seurakunnalla voisi olla oma sunnuntaistrategian. Messun jälkeen sunnuntai voisi jatkua avoimien ovien päivänä: Kirkkoon voisi piipahtaa milloin vain päivän kuluessa lepäämään, rukoilemaan ja tapaamaan tuttuja. Tasatunteina olisi pieni rukoushetki.” Upea ajatus Anna-Mari!

Lisäisin vielä tuohon maittavan lounaan lapsiperheitä ja vanhuksia varten. Lisäksi lapsiparkki voisi olla mainio juttu, jotta vanhemmat pääsisivät hetkeksi kahdestaan kävelylle tai vaikkapa vaateostoksille. Saisi isikin uudet kalsarit.

Totta kai sunnuntain ”haltuunotto” seurakunnissa vaatisi työvuorojen uudelleenjärjestelyjä ja tahtoa. Sunnuntai on kuitenkin ylösnousemuksen päivä, kirkon oma päivä. Jo kymmenen käskyäkin velvoittaa pyhittämään sunnuntain. Parempaa paikkaa pyhittämiselle tuskin on kuin kirkko. Ja parempaa aikaa tuskin on kuin sunnuntai.

Snapsi-pappi avautuu!

Itsenäisyysviikon Hesarin Nyt-liitteessä snapsia nosteli tutun näköinen mies. Poppipappinakin tunnettu radiojuontaja Mikko Salmi edusti "kevyellä otteella, mutta tosissaan" tehdyssä lehtijutussa uskontoa, kun itsenäisyyspäivän hengessä kohotettiin maljoja isänmaalle. Jutussa kotomaata edusti Kenraali Gustav Hägglund ja kotia Riitta "entisenalkonpääjohtajanvaimo" Suominen. Kattaus oli Helsingin Suomalaisella klubilla komea. Tunnelma oli hilpeän isänmaallinen.

Kun lehti perjantaiaamuna kolahti luukusta, olin tavallista enemmän hereillä. "Mitäköhän toimittaja oli hetkestämme kirjoittanut?" tuumiskelin. Ja mainio juttuhan se oli. Nyt-liitteen hengen mukaan ajankohtaisia asioita on tapana käsitellä humoristisesti, kieli vyön alla. Siinä oli oivallisesti onnistuttu.

Kun suostuin juttuun mukaan, tajusin, että jotkut tahot varmaan kyseenalaistavat papin osallistumisen snapsien maisteluun. Ja oikeassa olin. Naisten päihdejärjestö Valkonauhaliitto pahoitti jutusta mielensä. Valkonauhaliitto siteerasi kirkon päihdestrategiaa yksipuolisesti ja väitti viestissään minun kannustavan nuorisoa ryyppäämään. Jos juttu irrotetaan asiayhteydestä, voi todellakin sellaisenkin kuvan piirtää. Minun mielestäni jutussa oli kyse ainoastaan hyväntahtoisesta tavasta nostaa itsenäiselle Suomelle malja. En usko, että on edes kirkon päihdestrategian mukaista osoittaa, että kirkon edustaja ei juo alkoholia lainkaan. Kohtuus kaikessa - se on paras elämänohje, jonka olen koskaan oppinut.

Valkonauhaliiton edustamat ajatukset kirkon roolista raittiustyössä edustavat mielestäni vanhakantaista ja mustavalkoista käsitystä alkoholin käytöstä. Ymmärrän, että niille, jotka ovat riippuvaisia alkoholista, pisarakin on liikaa. Heille en suosittele ryyppyä edes isänmaan kunniaksi! Kirkon jäsenistä suurin osa ei kuitenkaan ole alkoholiriippuvaisia, voisiko juhlan kunniaksi kirkkokin tarjota raivoraittiudelle vaihtoehdon?

Loppuun haluan todeta, ettei osallistumiseni Nyt-liitteen juttuun ollut osa alkoholipoliittista ohjelmaani. On kyllä herkullista ajatella, että yhdellä pienellä papilla voisi olla niin suuri valta, että tekemiseni romuttaa koko kirkon, päihde-, liikunta-, ja terveysjärjestöjen tähänastisen työn. Jos todella on niin, että minulla on näin käsittämättömän paljon valtaa, haluan nyt antaa Suomen nuorisolle oman testamenttini:

- Älä juo viinaa
- Älä tupakoi
- Nauti seksistä
- Käytä kondomia (paitsi, jos olet liian uskovainen)
- Urheile säännöllisesti
- Rukoile päivittäin
- Kunnioita lähimmäistäsi
- Elä ihmisiksi
- Älä syö keltaista lunta
- Älä juo hassista

Liimaa Jeesus-lapselle, kiitos!

Joosef oli tosi huonossa kunnossa. Useaan otteeseen se kaatui nenälleen ja otti tukea Marian hameenhelmasta. Maria oli itsekin viime vuoden aikana kärsinyt kolhuja. Ehkä muutto suurempaan kaupunkiin oli kohdellut Mariaa juuri kaikkein kovimmin. Raskauden uurteet näkyivät yhä Marian kasvoissa.


Aasi oli sentään säilynyt ihmeen hyväkuntoisena. Se hymyili tukevan oloisesti Jeesus-lapselle ja näytti esimerkkiä tallin lampaalle ja härälle. Ainoa todellinen puute oli Itämaan tietäjien lahjat. Kasparin kullasta ei ollut havaintoa, pyhä savu oli haihtunut ilmaan ja mirha oli valunut joidenkin muiden tallin varustusten sekaan.

Mutta kaiken keskellä makasi Jeesus-lapsi seimessä yhtä hauraana ja vahvana kuin vain Jumalan Poika voi. Pitäisiköhän ottaa vähän liimaa avuksi? Joo. Näin se käy. Nyt ei Joosef enää horju. Korjaan vielä Marian ryhtiä ja, ai niin ne lahjat. No olkoon. Kullan mä kaivan vielä jostain laatikon pohjalta ja laitan seimen eteen kynttilän. Nyt se on valmis.

Niin, jos jollekin jäi vielä vähän epäselväksi, niin esittelin tässä eilisillan jouluvalmistelujani. Minun tehtäväni on usein juuri jouluseimen rakentaminen. Tänä vuonna tehtävä tuntui erityisen jännittävältä, koska olimme kesällä muuttaneet Porvoosta Helsinkiin ja joulutavarat oli taas siirretty varastosta toiseen. Onneksi tosiaan kaikki oli säilynyt suhteellisen ehjänä ja seimi asetettiin kunniapaikalle uuden takan reunalle. Lopuksi sytytettiin joulutähti, vähän jouluglögiä ja adventti oli alkanut.

Monen joulu alkaa, niin kuin meilläkin, rakentamisella. Vanhat joulutavarat kaivetaan ullakkokomeron kätköistä ja asetellaan tutuille paikoille. Jouluvalot viritellään ikkunaan ja kerrotaan näin naapureillekin joulun odotuksesta. Keittiöstä tulvii joulutorttujen, pipareiden ja sahramipullien tuoksua. Joulu ja joulun odotus ovat aistien suurta juhlaa. Kerrankin me luterilaiset uskallamme nauttia tuoksuista, mauista, kauniista esineistä ja musiikista. Kauneuden kaipuuta ja tajua meillä on, ainakin jouluna. Ehkä se tekee juuri joulusta niin kaivatun, tärkeän juhlan.

Sen lisäksi, että joulu rakennetaan, joulu myös rakentaa. Kun ikkunoihin syttyy tähdet ja kodeissa jouluaskartelut ovat kiivaimmillaan, joulu ikään kuin rakentuu meissä. Joulu on kristillisistä juhlapyhistä helpoimmin avautuva, koska ihmiset tekevät tietä joululle. Adventtikirkkoon on helppo saarnaakin valmistaa, koska jokainen on tehnyt oman versionsa jo kotona tai matkalla kirkkoon. Kerrankin kirkkokansa ja pappi ovat hyvin perillä siitä, mistä kirkossa puhutaan, ja varsinkin siitä, mitä siellä lauletaan.

Hoosianna, Daavidin Poika, kiitetty olkoon hän! Kiitetty Daavidin Poika, joka tulee Herran nimeen! Siunattua adventin aikaa!

Joulun ihmeitä tekevä rauha

Jouluun valmistautumiseen liittyy paljon traditioita ja ”pakollisia” kuvioita. Monissa perheissä sukelletaan piparkakkutaikinaan nenänpäitä myöten sillä seurauksella, että puolet taikinasta päätyy herkkusuihin ennen kuin ukko- ja akkapiparit ovat edes paistuneet. Isä kiikuttaa paleleville varpusille oman lyhteen ja joulusiivouksesta eivät edes perheen pienimmät pääse livistämään. Hyvä niin! Joulun on koko perheen juhla, johon kaikki antavat oman panoksensa.

Minun jouluaikani alkaa ensimmäisen adventin aattona, jolloin tasan kello 18 syttyy adventtitähti makuuhuoneen ikkunaan ja lauletaan Uuno Klamin joululaulu Taivahalla syttyi juuri. Tuoreen sahramipullan tuoksu on täyttänyt koko talon jo aamusta alkaen ja nyt tähden sytyttyä on vihdoinkin lupa maistaa tämän vuoden ”pullasatoa”. Sen jälkeen nautimme maljalliset glögiä ja kuuntelemme joulumusiikkia. Ensimmäisenä levylautasen valtaa ABBA-yhtyeestä tutun Agnetan joululevy. Sen enkelimäiset sovitukset nostavat viimeistään joulun odotuksen tunteet pintaan.

Joulun aika on lastattu monilla odotuksilla ja toiveilla. Lapset odottavat suuria ja kovia paketteja, vanhemmat hetken lepoa hektiset työelämän pyörityksestä ja isovanhemmat riemullista yhdessäoloa. Kaikesta kiireestä ja jouluhässäkästä huolimatta jouluun sisältyy mahdollisuus. Rakkaiden kohtaamiseen kätkeytyy mittaamaton voimavara, joka kantaa arkeen ja uuteen vuoteen.

Kun jouluaatto kääntyy illaksi koittaa viimein rauha. Ei mitään keskeneräistä, ei mitään ylimääräistä. Vain sinä, rakkaat ihmiset ja joulun ihmeitä tekevä rauha. Vapahtaja on syntynyt, Rauhanruhtinas on tullut keskellemme! Anna rauhan parantaa. Tuon rauhan nimi on rakkaus.

Varttia vaille kolme

Kaverini äiti sairasti kolme vuotta uuvuttavaa syöpää. Sairauden viime vaiheessa tuska yltyi niin sietämättömäksi, että kaverini tosiaankin pelkäsi äidin kuolemaa ja varsinkin sitä, ettei kuolema vielä tulisikaan. Lopulta tauti nujersi äidin ja hän pääsi lepäämään. Varttia vaille kolme – silloin äidin hengitys taukosi.

Monet kerrat kaverini oli huudellut ja kironnut yläkerrankin suuntaan, että miksi ihmisen täytyi niin kärsiä? Mutta vastauksia vaille hän oli useasti jäänyt, niin hän ainakin koki.

Kun äiti oli nukkunut pois, muu perhe lähti sairaalasta kotiin. Yön hämärissä koti tuntui jotenkin erilaiselta, kylmemmältä ja vieraammalta. Jotain oli lopullisesti muuttunut. Kodin hengetär oli poissa. Ei äitiä voinut mikään korvata.

Mutta jotain muutakin outoa oli ilmassa. Kodin tunnusmerkki – kaappikellon äänikin – oli poissa. Kaappikello oli äidin suvussa kulkenut ikivanha koristeellinen kello, jonka äidin isoisä oli aikanaan veistänyt. Kaverini päätti mennä vetämään kellon uudelleen käyntiin, ikään kuin elämän jatkumisen merkiksi. Pimeässä hän kaivoi vetoavaimen kaapin sisuksista ja kohottautui kellotaulun luokse. Varttia vaille kolme. Ihme ja kumma. Eikö olekin?

Enemmän kuin tuhat sanaa

Keväällä Helsingin tuomiokirkkoon kävi tutustumassa eka-tokaluokkalaisten koululaisryhmä. Virkaintoinen opas kierrätti minuuttitolkulla pieniä natiaisia ympäri suurta katedraalia ja luennoi tarkasti tuomiokirkon historiasta. Vähemmästäkin oli pienillä nuppi sekaisin.

Uuvuttavan kierroksen jälkeen oli kryptaan katettu mehutarjoilu. Janoinen pikkuväki joi mehunsa vauhdilla. Vierailun lopuiksi kirkon opas kysyi vielä lapsiryhmältä, oliko jollain jäänyt vielä jotain kysyttävää tai asiaa, joka oli jäänyt mieltä askarruttamaan. Silloin erään pienen tytön ilme muuttui vakavaksi. Opas huomasi tytön keskittyneen hahmon, ja pyysi tyttöä kertomaan, mitä oikein oli mielessä. Tytön huuli alkoi väpättää ja hän sanoi:” Mulla on tosi pienet luistimet”!

Vaikka äskeisessä esimerkissä olikin kysymys lapsista, jokin samanlainen ilmapiiri vallitsee kirkon todellisuuden ja tavallisten ihmisten kohdatessa. Emme todellakaan puhu samaa kieltä. Jotta tämän päivän ihmiset voitaisiin oikeasti kohdata, pitää evankeliumia julistaa heidän omalla kielellään. Mutta vaikeata se on. Sen tunnistaa jokainen omasta kokemuksestaan.

Mulla olis yks vinkki: Jos taivasten valtakunta on lasten kaltaisten, eikö evankeliumin kieli voisi olla yhtä ymmärrettävää kuin puhuisi lapselle. Niin mutta miten kerrot, että Jeesus kuoli ristille meidän syntiemme tähden tuoreesti? Siinä vasta tosi haaste! Onneksi lapsen kieli on muutakin kuin sanoja. Hellä halaus kertoo Jeesuksen rakkaudesta enemmän kuin tuhat sanaa.

Äidinmaidosta imettyä

Mä oon Pohjoisesta kotoisin. Mun sielunmaisema aukeaa, kun katson Aavasaksan vaaralta kohti Ruotsin ensimmäisiä tuntureita. Ihminen on aina jostain kotoisin. Mä olen siltä jostain.

Isoisäni Eemeli mietiskeli 30-luvulla mahdollisuuksia lähetä opin tielle Ylitorniosta Helsinkiin. Nuori Eemeli laskeskeli ensin varojaan itsekseen ja tuumi:” Eivät nämä säästöni riitä edes ensimmäisen vuoden opintoihin.” Synkkänä hän meni Vanhan Papan juttusille ja kertoi, ettei peltotöistä hankitut rahat riittäneet opiskelujen aloittamiseen. Vanha Pappa pyysi laskelmia nähtäväkseen. Pitkään hän summia likinäköisillä silmillään tutkisteli. Lopuksi hän sanoi:” Kuulepa Eemeli, hyvin olet kaikki kulut ottanut huomioon, mutta yhden tulolähteen olet kokonaan unohtanut. Menepä mietiskelemään laskelmia vielä uudelleen, ja tule sitten näyttämään uudet luvut.”

Eemeli mietti päänsä puhki. Minkä tulolähteen hän oli kokonaan unohtanut? Lopulta hän luovutti, ja meni Vanhan Papan eteen silmät kyynelissä kertomaan, ettei mitään tulonlähdettä ollut olemassakaan. Vanha Pappa otti rauhallisesti Eemeli-pojan laskelmat käsiinsä ja sanoi:” Yksi sinulta edelleen puuttuu?” ”No”, virkkoi Eemeli. Unohdit Jumalan siunauksen.

Kun tuli syksy, Eemeli pakkasi tavaransa Aavasaksan juurella ja lähti polkupyörällä Helsinkiin opiskelemaan. Reppu täynnä Jumalan siunausta. Kova jätkä.

Arjen evankeliumi iskee

Edesmennyt kirjailija Elina Karjalainen oli verraton tarinankertoja. Tuo Uppo-Nallen äiti kertoi valloittavia juttuja muisto-ohjelmassaan viime keväänä. Hän tarinoi muun muassa siitä, kuinka oli strutsin kanssa matkustanut bussilla Savosta Helsinkiin, ja miten ihmiset olivat hänen ja strutsin muodostamaan matkaseurueeseen suhtautuneet. Mahtoi olla hulppea näky!

Yksi tarina piirtyi kuitenkin erityisellä tavalla mieleeni. Kirjailija Karjalainen oli juuri jättänyt toisen Uppo-Nalle -kirjan käsikirjoituksen kustantajalle. Ensimmäisen kirjan menestyksen myötä hän asteli polleana WSOY:n tiloihin vanhan kirkon puiston nurkalle vastaanottamaan palautetta. Kustannustoimittaja otti Karjalaisen vakava vastaan. Hän sanoi:” Miten olet onnistunut täysin kadottamaan oman linjasi uuden Uppo-Nallen käsikirjoituksessa. Tämähän on täyttä paskaa!” Näillä sanoilla Elina Karjalainen heitettiin ulos WSOY:n tiloista uutta versiota tekemään.

Mieli maassa hän istuutui Vanhan kirkon puistoon mietiskelemään syntyjä syviä. Hän nojaili ”Ruttopuistoksikin” nimetyn puiston yhteen hautakiveen ja itki katkerasti. Vähän aikaa itkettyään kirjailijan olalle koputettiin. Olan takaa kurkki vanhalle viinalle haissut puliukko. Hän sanoi:” Kuule tyttö, mitä sinä siinä oikein itket?” Elina Karjalainen mongersi jotain epämääräistä kyynelten läpi. Siihen pultsari jatkoi:” Älä tyttö itke. Kaikki kääntyy hyväksi. Katso nyt vaikka minuakin!” Silloin kirjailija Karjalainen kääntyi oikein kunnolla katsomaan miestä, ja jokin hänen sydämessään liikahti. ” Jos siis tuo mies pitää omaa tilaansa hyvänä, mitä minä tässä oikein valitan”, ajatteli Elina Karjalainen. Niinpähän nousi ylös, kiitti pultsaria uransa pelastamisesta ja jatkoi matkaansa. Tämän episodin jälkeen Elina Karjalainen kirjoitti yli neljäkymmentä Uppo-Nalle –kirjaa.

Kaikki kääntyy hyväksi, katso nyt vaikka minuakin. Aikamoinen päivän evankeliumiteksti!

Kirkko tarvitsee juurihoitoa!

Viime sunnuntain Helsingin Sanomissa (HS 18.11.) läikkyi jälleen yli. Kolumnisti Jaakko Lyytinen sortui toimittajan perisyntiin eli kyynisyyteen. Ziisus Kraist Superspar, otsikoi Lyytinen – voi miten näppärää! Yläasteen uskontotunnillakin olen kuullut älyllisempiä väännöksiä. Jalustalla oleva kirkko on helppo ampua alas. Sen tekee tarkka-ampuja Lyytinen, kun ohi ei voi ampua.

Helsingin seurakuntien Usko Toivo Rakkaus –kampanja on päässyt tavoitteeseensa. Keskustelua kirkon merkityksestä, roolista ja sisällöstä on todellakin syntynyt. Toiselle putoaa ja toiselle ei. Se on varmaan oikeastikin totta.

Kolumnisti Lyytistä närästää ennen kaikkea kirkon mainostaminen. Hän hakkuu pari vuotta sitten pidetyn Armo-kampanjan ja sanoo kirkon ajautuneen nyt entistä syvempään kriisiin. Lainaan Lyytistä muutaman rivin: ”Kirkko luottaa siihen, että nuoret uskovat jo samoihin arvoihin kuin kirkko. Nuoria tökkii erityisesti se, että kirkko elää menneisyydessä. Sitä mielikuvaa on vaikeampi muuttaa.” Samalla kun Lyytinen läksyttää kirkkoa mainoskampanjasta, hän kertoo, miten vaikeaa kirkon on muuttaa mielikuvaansa nuorten aikuisten silmissä. Eikö Lyytisen mukaan kirkko saisi edes yrittää?

Väitän, että Lyytisellä on kumppaneineen kirkosta turvallisuushakuinen mielikuva. Hänen maailmankuvansa ei kestä kirkon muuttumista, vaan hän peräänkuuluttaa ”arvokkuutta ilman irvokkuutta ja kypsyyttä kohdata erilaisuus”. Uskon, että kirkko on kyllä tarjonnut tahdikkuutta ja arvokkuutta mielin määrin, mutta ihmisten todellisuutta ja arkea kirkko ei ole kyennyt kohtaamaan riittävästi. Kun kirkko muuttuu ja hyväksyy erilaisuutta, siitä on voitava kertoa. Sen takia mainoskampanja on oivallinen väline myös kirkolle.

Lyytisen turvallisuushakuinen analyysi kirkosta tuo mieleeni kuvan luokkakokouksesta. Kun vanha jengi kokoontuu pitkän tauon jälkeen yhteen, elävät ikiaikaiset käsitykset ja asenteet vahvoina. Luokan hikipinko juontaa kuulumiskierrosta ja takapenkin hihittelijät häiritsevät muita jatkuvasti. Mutta miten porukka suhtautuu luokan kiusattuun pullukkaan, joka aikuisiässä on karistanut kilot ja hankkinut kovalla työllä huippuviran liike-elämästä? Mahtaa muulla väellä olla sulattelemista.

Lyytinen on oikeassa siinä, että nuorten miesten joukkopako kirkosta ei katkea mainoksilla, mutta mielikuvaa mainonnalla voidaan muuttaa. Kirkko uskaltaa nyt rohkeasti kyseenalaistaa omat toimintatapansa. Evankeliumia ei koskaan.

Tärkeintä kirkolle on kuitenkin juurihoito. Kun kirkon ydinsanoma kumpuaa vahvana juurista oksien kautta lehtiin saakka, voi kirkon tulevaisuuteen luottaa. Juurista on pidettävä hyvää huolta. Oksien liimaamiseen ei kannata pitkällä tähtäimellä keskittyä.

Menikö kirkon etsikkoaika jo?

Hesarin toiseksi viimeisellä sivulla tuijottaa vakava viiskymppinen nainen. Hänen kysymyksensä on yhtä vakava ja kova kuin kuvakin. Kirsikka Moring kysyy Kanavalla-kirjoituksessa: Menikö kirkon etsikkoaika jo?

Helsingin seurakuntien Usko Toivo ja Rakkaus –kampanja on selvästi osunut johonkin. Se haastaa riviseurakuntalaisia, jopa kirkosta eronneita, pohtimaan suhdettaan kirkkoon. Hesarin Kanavalla-kirjoitus on yksi pettynyt ja hämmentynyt puheenvuoro. Siinä puhutaan kirkosta rikkaana instituutiona, jolla on määrättömästi rahaa mainoskampanjoihin. Kirjoituksen rivien välistä on luettavissa lukemattomia pettymyksiä kirkon ihmisten ja tavallisten suomalaisten välillä. Se on valitettava tosiasia.

Kirjoitus sortuu monessa kohden vanhojen kaiveluun. Se muistuttaa lukijoita Temppeliaukion kirkon rakennusvaiheista 60-luvulla, jolloin teologian ylioppilaan kirjoittivat Biafra-graffitteja kallioon osoittaakseen kirkon kalliiden rakennusprojektien nielevän rahaa Afrikan köyhiltä. Mutta kuinka moni nykypäivän nuori aikuinen edes tietää, mistä Biafra-kohussa oikein oli edes kyse, ja ketä edes kiinnostaa. Kirkon menneisyyden syntejä on herkullista kaivella, koska kirkkovanhus on vaan ja pysyy. Ja koska valtiosta ei voi erota ja kunnallisveroja on pakko maksaa, voi kirkosta onneksi lähteä ja osoittaa näin itsenäistä ajattelua ja oman maailmankatsomuksen täysikasvuisuutta.

Menikö kirkon etsikkoaika jo? Jos puhutaan viis-kuuskymppisistä, voi olla, että kirkon viesti on kaikunut kuuroille korville. Rahan takomisen ja iankaikkisen maallisen elämän tavoittelu on nakertanut myöhäiskeski-ikäisten ihmisten uskoa, toivoa ja rakkautta kirkkoa kohtaan. Tämä sukupolvi on myös ensimmäisenä laiminlyönyt lastensa kristillisen kasvatuksen. Jäljet ovat nähtävissä tämän ajan lapsissa ja nuorissa.

Usko Toivo Rakkaus –kampanja on suunnattu ensisijaisesti nuorten aikuisten 20-39-vuotiaiden kaupunkilaisten tavoittamiseksi. Tälle sukupolvelle ei riitä enää perinteinen kirkon tiedotus. Tarvitaan ravistelevia ja herättäviä ajatuksia, jotta hyvin medialukutaitoiset nuoret aikuiset tarttuvat kirkon viestiin.

Kaikille Biafra—intoilijoille tiedoksi: Temppeliaukion kirkkoa aiotaan laajentaa. Nyt ei kun spray-maalien hankintaan!

Oletko valmis? Jeesus -mainokset tulevat!

Kirkon kampanjat on välillä kummallisesti suunniteltu. Nyt Helsingin seurakunnat panevat noin miljoona euroa mainoskampanjaan, jossa kirkon lärviä pannaan uusiin kuosiin oikein kunnolla. Kyseessä on kirkon brändin totaalinen stailaus. Pölyttyneille mielikuville kirkkovanhuksesta tehdään rasvaimu, kasvojen kohotus ja Botox-huulet. Mutta mitä kuuluu kirkolle uuden komean kuoren alle?

Kun seurakunnan toimintaesitteitä selailee huomaa, että Usko-Toivo-Rakkaus –kampanjan kutsua keskusteluun ei seurakuntien toiminta ainakaan tue. Harvassa olivat ne pääkaupunkiseudulla silmiin osuneet tilaisuudet, jossa nuorille aikuisille olisi paikka toiveittensa esittämiseen ja ideoittensa testailuun. Sinänsä arvokkaat diakoniapiirit ja ulkolähetykseen painottuvat kerhot täyttävät seurakunnan tilat, ja nuoret aikuiset on työnnetty syrjään. Kirkko tekee arvokasta työtä jo valmiiksi kirkkoon myönteisesti suhtautuvien jäsentensä parissa, mutta seurakunnan ulkokehällä olevat ihmiset jäävät usein huomiotta.

Esitin pari viikkoa sitten tässäkin blokissa idean, että kirkon resurssien ollessa vähäiset tulisi miettiä lähetystyön painostusta tulevaisuudessa. Taisin sohaista ampiaispesää. Tämän päivän Kirkko ja kaupunki –lehden mielipideosastolla eräs kirjoittaja kuvaa nuoriin aikuisiin keskittyvää kirkkoa itseriittoiseksi. Olen asiasta täysin eri mieltä. Nuoriin aikuisiin panostava kirkko on järkevä ja suhtautuu kauaskantoisesti tulevaisuuden maailmaan. Mikäli nuoriin aikuisiin ei nyt erityisesti keskitytä, on Suomen kirkolla edessä Skotlannin kirkon tulevaisuus. Skotlannissa katosi kirkon jäsenmäärästä 60 % yhden sukupolven aikana!

Luterilaisten seurakuntien on päivitettävä strategiansa huolella. Usko-Toivo-Rakkaus –kampanjan vetoapu seurakuntien työlle on valtava ympäri koko Suomen. Nyt seurakunnissa on vain tartuttava annettuun tilaisuuteen ja rakennettava työala- ja resurssirakenne, joka tarjoaa mahdollisuuden nuorten aikuisten, ”kadotetun sukupolven”, uudelle tulemiselle kirkossa.

Ikään kuin rohkaisuksi seurakuntien strategiapalavereihin seuraava virren säe:

” Anna Kristus rohkeutta mennä maastoon tiettömään.
Jossa merkkejä en tunne vaille vastausta jään.”

Ikimuistoinen kastejuhla

Oman ajankäyttöni suhteen olen parantumaton optimisti. Suunnittelen päiväni niin, ettei ”turhia” levähdystaukoja useinkaan jää. Ruokailullekin on turha varata erikseen aikaa. Kyllähän muutama pasteija kokouksen lomassa riittää!

Optimismini on välillä kasvanut niin suureksi, ettei päivän ohjelman läpivienti kerta kaikkiaan ole edes mahdollista, ellei sitten lentokone Oulusta ole puoli tuntia ajoissa. Tai matka Helsingistä Porvooseen taitu ruuhka-aikana puolessa tunnissa.

Liian monet tehtävät johtavat myös työtapaturmiin. Eräs Helatorstain kastejuhla oli minulle hyvä opetus. Olin ollut koko aamupäivän vastuussa Töölön seurakunnan grillijuhlista, mutta olin myös sopinut eräästä kastejuhlasta iltapäivällä. Katsoin kastepaikan osoitteen nettipalvelusta. Vilkuilin kuitenkin väärän kaupungin karttaa ja myöhästyin juhlista ainakin 20 minuuttia.

No, juhlapaikalla säntäsin suoraan kastemaljan viereen ja aloitin kastetoimituksen. Viereinen sylikummi hätääntyi ja ilmoitti, että hänen sylissään ollut lapsi oli jo kastettu. Päivän sanakari oli siis vasta tulossa. Vauva saatiin lopulta paikalle ja päästiin vauhtiin. Toimitus sujui muuten mallikkaasti, mutta unohdin, että perheeseen oli syntynyt neljäs lapsi, ei siis kolmas, ja että isän nimi oli Sakari eikä Lauri. No, lapsi sai nimen ja siunauksen.

Toimituksen jälkeen olin ihan maassa. Ihmettelin mihin minulla oikein oli kiire. Miksi halusin niin valtavasti miellyttää ihmisiä? Voi, kun oppisin riittämään itselleni! Synkin ajatuksin lähdin kastekodista, hyvän läksytyksen saaneena.

Seuraavan aamuna puhelin soi. Luurin päässä oli eilisessä kastejuhlassa mukana ollut nainen. Hän kiitti aidosta juhlasta ja pyysi minua omaksi vihkipapikseen. Olipa armollinen puhelu. Olisinkohan nyt edes oppinut jotain?

Toisen lukijakyselyn tulos

Toisen lukijakyselymme äänestys on ohi. Tulos oli selvä, sillä Päivän Salmi -blogin lukijoista 74 prosenttia tiesi tai luuli tietävänsä Toivontuottajien 2. joulukuuta viidennen kerran käynnistyvän Jouluradion.

Äänet jakautuivat:

Totta kai! 58%

Luulen tietäväni 16%

Mikä ihmeen Jouluradio? 20%

EVVK (ei voisi vähempää kiinnostaa)4%


Uusi kysely alkaa pian. Kiitos kaikille äänestäneille.

Isän syliin!

Olipa erilainen isänpäivä. Lapsia tuli tuijotettua silmiin ja otettua syliin ihan erilailla kuin ennen. Jokelan tapahtumat tekivät pienokaisista vielä korvaamattomampia ja ainutlaatuisia kuin vaikkapa viime isänpäivänä. Lapsen ihmeen tajuaa vasta, kun ymmärtää, miten haurasta elämä on.

Mennyt isänpäiväviikonloppu kului monissa perheissä Jokelan tragedian jälkipuinneissa. Oman lusikkansa soppaan työnsi Pekka Simojoki haastattelussa tällä taajuudella viime viikolla. Häneltä kysyttiin, mitä tämä yhteiskunta tarvitsee pysyäkseen koossa näinä aikoina? Simojoki vastasi ytimekkäästi:” Isää.”

Jokin tuossa selkeässä viestissä kolahti ainakin minuun. Kun katsoo vaikkapa omia valloittavia tenavia, tajuaa, että isällä on ihan oma paikkansa perhesysteemissä. Perheasian neuvottelukeskuksen johtaja Martti Esko maalasi isän roolin oivallisesti isänpäivähaastattelussa Esse-lehdessä:” Isän erityistehtävänä on opetella maskuliinista tapaa olla vanhempi. Isä ei ole kakkosäiti.” Aamen, ajattelin. Minusta ei koskaan tule esimerkillistä lastenruokien kokkaajaa tai imeväisikäisten vaatteiden erityisasiantuntijaa, mutta painia osaan molempien lasteni kanssa! Ja kun pian nelivuotiaalta tyttäreltäni kysyttiin, mikä maailmassa on hauskinta, hän sanoi, että isän kanssa pelleily (lue: painiminen!).

Olin elokuussa kuuntelemassa evankelista Nicky Cruzia Helsingin jäähallissa. Kyseisenä iltana hän puhui juuri perheestä ja isyydestä. Hän kertoi, kuinka ensimmäisen lapsen kanssa, hän ei edes osannut pitää lasta sylissä, niin hyljeksitty hän itse oli ollut. Mutta pikkuhiljaa otteet tulivat varmemmiksi, ja hän kasvoi isäksi, joka osasi rakastaa.

On sinun tiesi ollut kuinka kivinen tahansa, koskaan ei ole liian myöhästä ottaa vastaan rakkautta ja rakastaa ehdoitta.

Tulla nähdyksi

”Se oli meidän Kallen luokalta!” Tämän huudon kuulin ystäväni suulla tänä aamuna. Kuolema oli tullut lähelle. Joku lähti, toinen jäi. Se on elämän laki.

Ylen uutisissa kuulin eilen nuorisotutkija Tommi Hoikkalan syvällisen analyysin suomalaisen miehen tilasta. Pohjoisen mies ei voi hyvin. Vihaa hänessä on enemmän kuin rajoitin kestää. Jossain läikkyy yli ja pahasti. Nyt läikkyi Jokelassa. Kenelle kellot soivat seuraavaksi?

Mistä sitten patoutunut viha johtuu? Jostain syystä nämä Suomen karjut eivät ole saaneet rakkautta tarpeeksi. Jokin syli on heitä hylkinyt ja kohdellut kuin karjaa. Heitä on lyöty, heidät on murskattu ja heidät on laiminlyöty.

Jokainen haluaa tulla nähdyksi. Tämä pieni Pekka-poika olisi halunnut, että häneen olisi keskitytty ja kuunneltu, mitä hänelle oikeasti kuuluu. Viha sai väkivallan kasvot.

Nuorelle ihmiselle tärkeimpiä kysymyksiä elämässä on: Kuka minä olen? Kelpaanko minä? Rakastaako minua kukaan? Jos vastaus näihin kaikkiin on: en tiedä, vaivutaan epätoivoon, ja epätoivo johtaa hirveisiin tekoihin.

Mikä siis lääkkeeksi? Tänään ja kaikkina päivinä tästä eteenpäin: Ota aina lapsi syliisi, oma taikka vieras. Katso häntä silmiin, silitä tukkaa ja kysy: ”Mitä sinulle kuuluu?” Kuuntele vielä vastauskin. Maailma on hetken parempi paikka elää.

Jokela 7.11. 2007

Ajatuksemme ja rukouksemme ovat Jokelan koulukeskuksen tragedian uhrien, heidän omaistensa ja läheistensä kanssa.



Ihmisen elinaika on niin kuin ruohon:
kuin kedon kukka hän kukoistaa,

ja kun tuuli käy yli, ei häntä enää ole
eikä hänen asuinsijansa häntä tunne.

Mutta Herran armo pysyy ajasta aikaan,
se on ikuinen niille, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä.

Polvesta polveen ulottuu hänen uskollisuutensa kaikkiin,
jotka pysyvät hänen liitossaan.

Ps. 103:15–18


Rukoilemme:

Laupias Jumala. Sinä näet tuskamme ja murheemme. Ole kanssamme ja hoida kipuamme. Lohduta meitä läsnäolollasi ja anna voimaa elää ja kestää suru. Auta meitä rakkauteesi luottaen voittamaan viha ja antamaan anteeksi. Kiitos, että kuulet ja ymmärrät huutomme. Me tahdomme antaa kaiken tuskan, katkeruuden ja kärsimyksen ja koko elämämme sinun käsiisi. Anna meille rauhasi ja elämällemme tarkoitus. Kuule meitä rakkaan Poikasi Jeesuksen Kristuksen tähden.

Amen.


Espoon piispa Mikko Heikan puhe YLE Radio 1:n iltahartaudessa 7.11. 2007 (teksti)

Kuuntele hartaus Ylen sivustolta

Inhimillinen oppi ja jumalallinen usko

Tämän viikon alun vietin metsän keskellä seitsemäntoista papin kanssa. Kyseessä ei ollut mikään katolinen salaseura vaan luterilaisen kirkon Tunnustus–pastoraalikurssi. Kurssin ideana on valaista meitä pappeja Lutherin viisailla havainnoilla kristillisestä opista ja raamatusta.

Ja tosiaankin paljon tuli kahlattua läpi: puhuttiin synnistä, armosta, sovituksesta, lunastuksesta, pelastuksesta, Perkeleestä jne. Lopulta tukka oli niin tulessa, että oppi valui korvista ulos hartioille. Jäljelle jäi oikeastaan vain kysymys: Voiko Jumalan tunteminen olla näin vaikeaa? Eikö Jumalan valtakunnan salaisuudet ole uskottu lapsille ja vähämielisille?

Paljon arvokastakin kurssista jäi käteen. Puhuttiin siitä, mitkä asiat vaikuttavat kristillisen opin muodostumiseen. Lähtökohtana on aina jokin kokemus puhdistumisesta tai valaistumisesta. Tämä tulkitaan henkilökohtaisella kielellä, toiminnan tai kultin kielellä. Näistä puroista syntyy sitten oppi, joka perimmältään on ykseyden kieltä. Massiivinen ja yli-informatiivinen teoria, mutta jokin siinä pitää paikkaansa. Yksinkertaistettuna, kun Jumala koskettaa ihmisen elämää, jokainen tekee siitä omakohtaisen tulkinnan, joka johtaa esimerkiksi hyvän tekemiseen lähimmäisiä kohtaan. Näiden asioiden läpielämiseen tarvitaan kirkkoa, joka sakramenteillaan hoitaa uskoa. Tämä uskonnollinen rakennelma on lopulta määriteltävissä opiksi. Helppoa eikö totta?

Kurssilla luetuista kirjoista minua eniten lohdutti Jaakko Hämeen-Anttilan ajatus:” Oppi on inhimillistä ja usko jumalallista.” Sen takia uskon kieltä voi ymmärtää vaikkei edellisestä rakennelmasta mitään tajunnutkaan. Yksinkertaistettuna oppi on aikuisten ja usko lasten kieltä!

Päivän tunnussana: Jeesus

Keväällä olin Salon nurkalla Vaskiossa laulu- ja puhujakeikalla. Kyläyhdistyksen ja paikallisen lihajalostamon ylläpitämä kirkko oli puolillaan väkeä. Tunnelma oli varsinaissuomalaiseksi hyvin kotoisa ja lämmin. Omaan settiini kuului enemmän ja vähemmän hengellistä musiikkia, ja väleihin höpisin jotain elämän tarkoituksesta, Jumalastakin.

Kun keikan jälkeen keräilin äänentoistolaitteita kasaan, olalleni koputettiin. Selän takana seisoi vanhahko nainen villahameessaan. Hän aloitti: ”Kuule Mikko, ihan hyvä konsertti. Mutta yksi asia minua jäi harmittamaan: Miksi et koko illan aikana kertaakaan uskaltanut sanoa sanaa Jeesus.” Jäin monttu auki kuuntelemaan tuon rouvashenkilön puhetta. Hän jatkoi vielä:” Niin, ja kun nyt olet pappi ja kaikkea, niin mikä siinä Jeesuksessa oikein pelottaa?” Mumisin jotain epämääräistä vastaukseksi, ja vanhus kiitti ja lähti pois.

Kotimatkalla päässäni soi nuo iäkkään naisihmisen sanat. Enkö siis todellakaan ollut USKALTANUT keikalla sanoa sanaa Jeesus? Pelkäsinkö Jeesuksesta puhumista? Ja myönnettävä se oli. Jeesuksesta puhuminen ja ääneen lausuminen vaativat puhujalta erityistä rohkeutta. Ja jos papille Jeesuksesta puhuminen tuottaa vaikeuksia, niin miten muut ihmiset tulevat Jeesuksen kanssa toimeen?

Keikan jälkeinen viikkokin kului vielä tuon Jeesus-asian pyörittelyssä. Kiinnitin huomiota yhteen merkilliseen seikkaan. Lukion psykologian kirjassa puhuttiin tarkkaavaisuuden yhteydessä ”coctail-party-ilmiöstä”. Se tarkoittaa suunnilleen sitä, että, ihminen rekisteröi oman nimensä muiden ihmisten keskustelusta, vaikkei itse keskusteluun osallistuisikaan. Kummallista oli se, että huomasin reagoivani kahteen nimeen. Kun kuulin jossain lähistöllä sanottavan Mikko, käännyin katsomaan. Samalla tavalla minulle kävi Jeesuksen kanssa. Käyttäydyin ihan niin kuin Jeesus olisi minun nimeni.

Mistä tässä kaikessa oikein on kysymys? Uskon, että Jeesuksesta puhuminen ja nimen kuuleminen haastaa aina kuulijan. Jeesus ei jätä ketään kylmäksi. Kaikilla on mielipide ja suhde Jeesukseen. Olkoonkin, että suhde voi olla epäileväinen ja heikko, mutta suhde on olemassa.

Menen vielä astetta syvemmälle. Jeesus ei ole myöskään mikä tahansa nimi. Se tarkoittaa ”Herrassa on apu, Herra auttaa”. Niinpä Jeesus-nimi käy rukouksena, kun muuta ei jaksa sanoa. Miksi sitten Jeesus-nimen kuuleminen herättää meissä tunteita? Kun kasteessa meidät on kastettu Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen, olemme ikään kuin pukeneet Jeesuksen päällemme ja saaneet ylimääräisen etunimen Jeesus. Sen vuoksi se tuntuu tutulta ja omalta.

Tuon Vaskion retken jälkeen en ole pitänyt yhtäkään konserttia tai saarnaa ilman, että olisin puhunut suoraan Jeesuksesta. Se on meidän kristittyjen tunnussana, joka haastaa jokaisen. Ja niin teki aikanaan itse Jeesuskin, haastoi ja rakasti.

Ensimmäisen kyselyn tulokset

Päivän Salmi -blogin ensimmäisen kyselyn vastausaika umpeutui 5.11. Kysyimme kiinnostavatko Päivän Salmi -tekstit? Vastaukset jakautuivat:

Totta Mooses! 50%
Joskus kyllä, joskus ei 22%
Ei. Muuttaa Salmi Pohjoisnavalle! 16%
EVVK 11%

Kiitos kaikille äänestäneille! Uusi kysely alkaa pian.

Uskoa, toivoa ja rakkautta?

Finlandia-talo täyttyi 1.10.2007 Helsingin seurakuntayhtymän työntekijöistä. Kyseessä oli seminaari, jonka tarkoituksena oli käynnistää yhtymän uusi mainoskampanja nimeltään USKO-TOIVO-RAKKAUS. Korkeat ja komeat olivat puitteet. Seurakuntayhtymän johto ja mainosmiehet esittelivät ylpeinä tarkoin punnittuja analyysejä kaupunkilaisen uskosta ja kirkon elämästä. Viesti oli selvä – kirkon todellisuus ei kohtaa nuorten aikuisten kaupunkilaisten elämää.

Lyhyen tilanneanalyysin jälkeen perehdyttiin nuorten aikuisten maailmankuvaan. Olennaiseksi kyseistä ikäluokkaa kuvaavaksi arvoksi nousi ns. autenttisuuden ihanne. Keskeisintä tässä ajattelusta on se, että arvot ja elämän isot kysymyksen asettelut lähtevät yksilöstä itsestään. Autenttinen ihminen on lisäksi sisältäpäin ohjautuva. Ratkaisuja etsiessään ihminen kääntyy sisään päin ja tahtoo toimia itselleen uskollisena, ei noudattaen orjallisesti totuttuja tapoja ja ulkopuolisia auktoriteetteja. Tähän maailmankuvaan kirkon on omat oppinsa sopeutettava.

Matkalla kotiin huomasin jonkin piikin lihassani. Vaikka työtoverit ja yhtymän muu väki hokivat edellä esitettyihin ajatuksiin ”aamenta”, itse en ollut kovinkaan tyytyväinen seminaarin johtopäätöksiin. Nuorten aikuisten elämäntilanteen analyysi oli mielestäni korkealla tasolla ja antoi lisäymmärrystä (itseymmärrystä) kaupunkilaisten aikuisten maailmankuvasta, mutta johtopäätöksenä ääneen lausuttu nuorten elämään mukautuminen herätti minussa sisäistä vastustusta. Seminaarissa ei puhuttu kertaakaan Jeesuksesta Jumalan poikana tai Jumalasta tämän päivän Helsingissä vaikuttavana persoonana, joka toimii tässä ajassa yhtä lailla niin kuin on toiminut maailman luomisesta saakka. Jos käsitteet Jumala, Jeesus ja Pyhä Henki karkottavat nuoret aikuiset kirkosta, eikö pikemminkin niitä pitäisi opettaa raikkaalla tavalla, kuin piilottaa kirkkomme suurinta aarretta!

Helsingin seurakuntayhtymän kampanja rohkaisee kirkon työntekijöitä tukemaan nuoria aikuisia löytämään itsestään oman maailmankatsomuksen, arvot ja rakkauden, sillä moraaliset arvot ovat uskonnollisuuden keskeisintä sisältöä. Rivien välistä on luettavissa, että arvojen rinnalla kristillinen oppi on uskonnolliseen vallankäyttöön liittyvä harmillinen sivuseikka. Kärjistäen voidaan sanoa, että USKO-TOIVO-RAKKAUS –kampanja tähtää siihen, että jokainen rakentaa jumaluudesta saamistaan kokemuksista oman yksilöllisen Jumala-kuvansa.

Summa summarum: Ihmisen omaa ajattelua on hyödynnettävä kirkon työssä mahdollisimman paljon, mutta kirkon tehtävä on ennen kaikkea puhua Kristuksesta, persoonallisesta Jumalasta, joka uskoo, toivoo ja rakastaa jokaista ihmistä synnistä huolimatta. Todellista lohtua ihminen ei tässä ajassa saa ilman kokemusta armosta. Ihminen ei voi itseään armahtaa. Se on yksin Jumalan tehtävä.

The truth is out there. Totuuden tunsi jo vanha scifi-sarja.

Hietaniemessä

Pitkä syksy on vaatinut veronsa. Marraskuu on tullut koko painollaan. Sana marrashan tarkoittaa kuollutta. Juuri sellaisena Helsinki meille tänään irvistää.

Olin eilen saattamassa hautaan yhtä iäkästä miestä. Leskirouva kertaili haudalla miehensä elämänvaiheita ja sanoi: ”Meillä oli todellinen rakkausavioliitto!” Sen jälkeen hän suuteli puista uurnaa ja laski sen hautaan. Uurnan päälle hän sirotteli vielä punaisten ruusujen terälehtiä. Mietin, tuolla tavalla minäkin haluaisin tulla haudatuksi.

Loka- ja marraskuu on hyvä vuodenaika kuolla. Silloin luopuminen sykkii samaa rytmiä luonnon kanssa. Tulee tuuli, kylmä ja pimeä. Silloin on hyvä pudottaa omatkin lehdet, laskea kädet hetkeksi alas ja antaa haikeudelle tilaa. Pian on talvi taas täällä ja tekee mustasta valkoista. Kuoleman synkkyys vaihtuu yllättäväksi valoksi. Kaipauskin saa kauniit kasvot, todellisen ryppyvoiteen.

Kun katson tänään ulos ja sisään, näen paljon kyyneleitä. Lasin nurkkaan on kertynyt paljon itkemättömiä kesäöitä. Raskaita on katsoa pelokkaita silmiä, jotka huutavat turvallisuutta ja vastausta. Mutta mitä voin vastata, kun olen niin kesken? Mitä voin pyytää, kun en anna mitään? Mitä voin odottaa, kun en itsekään näe kevättä.

Mutta sen tiedän, että uusi elämä murtautuu tämän kaiken keskelle kysymättä lupaa. Hyvä niin! Elämänvoimaa ei voi vastustaa mikään! Silloin on vain tunnettava omat luunsa ja oltava ihmeen hiljaa.

Niistä kyyneleistä vielä. Kun halla laskeutuu kotipihaan, kyyneleistä syntyy helmiä.

Mikko Kuustonen puhuu elämästä ja kuolemasta

Mikko Kuustosen tuorein levy Hietaniemi on saanut nimensä Suomen tunnetuimman hautausmaan mukaan. Kuustonen kertoo ammentavansa Hietaniemen ainutlaatuisesta ympäristöstä ja tunnelmasta aiheita musiikkiinsa.

Pyhäinpäivän tiimoilla julkaisemme Mikon aiemmin Verkkokirkko.fi -sivustolle antaman haastattelun, jossa hän pohtii elämän ja kuoleman rinnakkaisuutta. Haastattelun päätteeksi hän esittää akustisen version Kun hän saapuu -laulusta levyltä Valon valtakunta.

Pääset katsomaan haastattelun klikkaamalla sivun laidassa olevaa Mikko Kuustosen kuvaa.

Varamummot kehiin?

Helsingin kirkonmiesten ja -naisten kampanja Usko-Toivo-Rakkaus jyrähtää voimalla käyntiin marraskuun puolivälissä. Massiivisessa tiedotuskampanjassa kirkko tunnustaa omat syntinsä ja kutsuu nuoret aikuiset keskustelemaan kirkon kehittämisestä ja hengellisyydestä tässä ajassa.

Vaikka kirkon mediahahmot kuinka hilluisivat kirkon äänenä, ei ääni kauas kanna, elleivät seurakunnat vastaa tähän huutoon. Nuorille aikuisille on kerta kaikkiaan järjestettävä mielekkäitä tapahtumia ja tilaisuuksia, joissa mielipiteitä voi todella laukoa.

Pikainen soittokierros seurakuntiin kertoo kuitenkin karua kieltä. Harvassa on ne seurakunnat, joissa oikeasti panostetaan nuorten aikuisten työhön. Liikkeellä ollaan usein toivotaan, toivotaan –asenteella, jossa mikään muutu, mutta rukoillaan nuorten aikuisten aktiivisuuden lisääntymisen puolesta.

Panostus nuoriin aikuisiin vaatii usein rajujakin toimintakulttuurin muutoksia. Ensinnäkin nuorten aikuisten työ vaatii rahaa ja vähintään yhden työntekijän. Mikäli seurakunnassa ei ole omaa työntekijää nuorille aikuisille, ei työalaa voi silloin sanoa olevan edes olemassa!

Mitä sitten, jos rahavarat ovat tiukassa? Silloin jostain pitää karsia. Vähävaraisille seurakunnille ehdotankin seuraavaa: Lopetetaan kaukomaille suuntautuvan lähetystyön tukeminen muutamaksi vuodeksi ja keskitytään sisälähetykseen nuorten aikuisten parissa. Seurakuntien lähetyssihteerit voisivat piireissään kutoa sukkaa nuorille perheille. Lisäksi voitaisiin perustaa Varamummo-palveluja nuorten perheiden tarpeisiin. Uusi lähetyskenttä saattaisi löytyä yllättävänkin läheltä.

Väitän, että nuorten aikuisten työssä on usein kysymys uskalluksen puutteesta ja turvallisuushakuisuudesta. Työntekijälle on huomattavasti helpompaa pyörittää perinteisiä lähetyspiirejä hamaan paruusiaan saakka, kuin tarttua rohkeasti uuteen työalaan.

Antti Rokka sanoi Tuntemattomassa sotilaassa, että ”strategia on sitä, että tähtää ennen kuin ampuu.” Nyt on lähetystyössä uuden tähtäämisen paikka. Silloin ei roiskita mihin sattuu.

Siili joka unohti olevansa siili...

Kesälomamatkalla pistäydyimme perheen kanssa Tampereella. Päivällä isä vihki tutun pariskunnan ja illalla matkasimme Särkännimelle. Ihanaa oli katsella nelivuotiaan vilpitöntä riemua karusellin pyörteissä ja Näsinneulan huipulla. Illalla rantauduimme paikalliseen perhehotelliin ja tunkeuduimme parin lisävuoteen valtaamaan huoneeseen.

Aamu valkeni Tampereella kauniina. Koko kööri marssi sadan sortin aamiaispöytään. Upeat oli herkut. Nelivuotiaskin ahmi aamulettunsa suurella ruokahalulla.

Aamiaisväkeä ilahduttamassa oli myös noin kaksimetrinen Sikke-siili. Se tallusteli ihmisjoukon keskellä ja nuuski aamiaista vesi kielellä. Meidän nelivuotias pelkäsi siiliä ihan kuollakseen. Siksi päätin pyytää Siken pöytäämme juttelemaan. ” No, onkos siili saanut aamulla maitoa?”, aloitin. ”En oo, join tossa kupin kahvia ja söin vähän mustaamakkaraa.” Tyttären ilme muuttui vähän kärsiväksi ja yritin vielä paikata tilannetta ja kysyin:” Missäs se siili asuu, Onko siilin kolo jossain tässä hotellin nurkalla?” ” ei, mä asun tuolla Hervannassa kerrostalon kolmannessa kerroksessa.” Tämän jälkeen päätin keskustelun pikaisesti.

Roolia on joskus vaikea ottaa, niin kävi tuolle siilillekin. Onneksi lapsen usko on rajaton.

Jätte kiva idis! Heja Sverige!

Innovaation aallot ovat pyyhkineet rakkaan naapurimaamme kirkon yli suurella voimalla. Västeråsin seurakunta aikoo rakentaa uuden kirkkonsa koristukseksi Jeesus-patsaan lego-palikoista. Innokkaan seurakuntajoukon tavoitteena on kerätä noin 20 000 valkoista legoa ja tehdä niistä noin 180-senttinen lego-Jeesus.

Lego-innostuksen tueksi on pyydetty paikallisen lukiolaisten joukko, joka laatii Jeesus-patsaasta luonnoksen. Lego-teoksen esikuvana on tarkoitus käyttää Kööpenhaminan tuomiokirkon Jeesus-hahmoa.

Västeråsin seurakunnan seuraavana tavoitteena on lego-palikoiden kerääminen seurakuntalaisilta. Ostamiseen ei aiota sortua, sillä omien vinttien kätköistä kaivetut palikat antavat patsaalle tunnearvoa ja yhteisöllistä sisältöä. Kerrankin kirkon jäsenet voivat olla osana Kristuksen ruumista!

Kyllä ruotsalaiset osaavat. Ensin oli Ikea ja nyt vielä lego-Jeesus! Mitenhän me suomalaiset voisimme ottaa naapuristamme mallia. Miten olisi vanhoista Unikko-rievuista tehty alttaritaulu, joka mukailisi Edelfeltin Kristus ja Mataleena –teosta tai rikkinäisistä Aalto-maljakoista sulatettu lähetyskynttelikkö. Siis jotain suomalaista ja jotain syvästi hengellistä.

Loppuun vielä toimittajan huomautus: Legojen valmistaja on suhtautunut ruotsalaisten hankkeeseen toistaiseksi viileästi.

Niille, jotka eivät Västeråsin lego-ihmettä pääse katsomaan, suosittelen raamatun kertaamista lego-hahmojen avulla osoitteessa www.thebricktestament.com.

Enkelin taskussa

Oulussa 80-luvun lopulla sattui hiekkalaatikkojen väkeä kuohuttava tapaus. Nelivuotias poika leikki seitsenkerroksisen talon neljännen kerroksen parvekkeella. Äiti oli kieltänyt poikaa menemästä parvekkeen kaiteelle, mutta kielloista huolimatta hän ei totellut.

”Tule äkkiä alas sieltä!” huusi hätääntynyt äiti, mutta liian myöhään. Pieni poika horjahti kaiteella ja syöksyi hurjan näköisesti kohti takapihan asfalttia. Äiti ei järkytykseltään uskaltanut heti vilkaista parvekkeelta, miten pojan oli käynyt, vaan ryntäsi rappusia alas toteamaan karun lopputuloksen.

Matkalla alas äiti ehti käydä mielessään läpi kaikki kauhuskenaariot: ”Olikohan pojasta enää mitään jäljellä?” Rynnättyään ulos ovesta takapihalle, hän koki elämänsä suurimman järkytyksen: Poika juoksi häntä hymyillen vastaan. ”Mitä ihmettä oikein tapahtui?” huusi ällistyneen helpottunut äiti. ”Miten ihmeessä sinulle ei käynyt mitenkään? Putosit sentään neljä kerrosta.” Poika rutisti äitiä koko sydämensä voimasta ja sanoi:” Et ikinä usko, mutta enkeli otti minut taskuun!”

Katso Mikon vierailu Verkkokirkossa saman aiheen tiimoilta.

Yllättävä evankeliumi

Oli hirmuinen pakkasyö Helsingissä. Kolmen sepän patsaan luona värjötteli rähjäinen mies. Eräs pappisystäväni sattui juuri tulemaan Vanhalta ylioppilastalolta ulos, kun huomio kiinnittyi tuohon öiseen kulkijaan. Ystäväni lähti kyselemään mieheltä, oliko kaikki kunnossa. Mies kertoi, että hänellä ei ollut paikkaa mihin mennä yöksi. Pelastusarmeijan yömaja oli mennyt jo kiinni, eikä tuttujen rappukäytävien ovikoodit muistuneet mieleen. Tämän kuultuaan kaverini päätti tehdä poikkeuksen. Hän kaappasi huteran olemuksen nelosen ratikkaan ja raahasi tämän asuntoonsa nukkumaan.

Aamu valkeni Katajanokan ullakkohuoneistossa kauniina. Mies katseli pappistoverini asuntoa ihaillen: “Taivaassakohan hän oli?” Niin korkeat ja komeat olivat huoneet. Miehet hörppivät aamukahvit ja croissantit rauhassa, ja yövieras sai vielä puhtaat vaatteet ylle. Puheltiin niitä näitä. Niin kului se aamupäivä.

Kun mies teki viimein lähtöä, hän puhkesi puhumaan: ”Kuule, sulla näyttää menevän hyvin. Joo. Mutta sitten, kun se alamäki alkaa, niin muista, että Jeesus rakastaa Sinua!” Siinä meni pappismiehellä viimeinen kahvikuppi väärään kurkkuun. “Siis ettäkö mitä?” hän mietti. ”Kenenkähän tässä nyt oikein piti evankelioida!”

Evankeliumin voima on siinä, kun se yllättää. Sen tehovoima on monikertainen, kun sen kärki tunkeutuu salaman lailla arjen keskelle. Siinä menee helposti kahvit väärään kurkkuun ja puurot ja vellit sekaisin.

Tämän päivän jumalanpalvelus ei oikein osaa hyödyntää evankeliumin voimaa ja yllätyksellisyyttä. Jo messun käsiohjelma tappaa evankeliumin tehon. Käsikirjoitus on aina sama: ”kohdassa 13” luetaan evankeliumi. Ei kirkon suurinta aarretta saa kahlita pelkästään jumalanpalveluksen ahtaisiin kehyksiin. Ilosanomassa on voimaa, kun se tulee lähelle. Ehdotankin, että messun kaava pannaan remonttiin ja livautetaan evankeliumiteksti dramaturgisesti päivän teeman mukaiseen kohtaan. Mikä voisi olla sen raikkaampaa, kun jo sisään astuessaan kirkkovieras kohtaisi evankeliumin. Hämmennyksestä saattaisi syntyä yllättävää oivallusta.

Virsistä viis?

Uusin virsikirjamme on jättänyt teini-iän kauhut ja tullut komeaan 20:n vuoden ikään. Pyöreät vuodet ovat saaneet ihmiset pohtimaan virren tilaa Suomen Siionissa. Sinänsä ilmiö on kirkolle tuttu – nuorten aikuisten asemaa on totuttu taivastelemaan muutenkin oikein urakalla.

Nyt Turun arkkihiippakunnassa on havahduttu siihen karuun tosiasiaan, että virsikirjasta puuttuu viimeisten vuosikymmenien rakkaat hengelliset laulut. Senpä takia turkulaiset ehdottavatkin kirkkohallitukselle, että Virsikirjaan pitäisi tehdä liiteosa, jossa tutut ”simojoet ja löytyt” saisivat vieläkin painokkaamman sijan.

Kirkkohallitus on tapansa mukaan nihkeä moisille päähänpistoille. Jumalanpalveluselämän ja musiikkitoiminnan työalasihteeri Ulla Tuovinen peräänkuuluttaa päivän Kotimaa-lehdessä pikemminkin nykyisten virsien monipuolisempaa ja rikkaampaa toteuttamista kuin lisävihkoa. Tuovinen muistuttaa, että Koraalikirja on vain yksi tulkinta virsistä.

Ajatus virsikirjan lisävihkosta ei olekaan aivan niin uusi kuin ehkä voisi luulla. Jo yhdeksänkymmentäluvun alkupuolella Kummeli –sarjasta tuttu kanttori ”Ingemar Stenmark” alias Heikki Silvennoinen esitteli virsikirjan liiteosan virsiä sketsissä, Virsikirjan lisälehdiltä. Ingemar Stenmarkin listalle eivät tosin ”simojoet ja löytyt” kelvanneet, vaan kappaleet oli valittu sen ajan kovimmista hiteistä. Mieleenpainuvin kokemus oli Stenmarkin esittämä sovitus XL5-yhtyeen kappaleesta Kaunis peto.

Arvoisa kirkkohallitus, turkulaiset ovat oikeassa, virsikirjaan tarvitaan liiteosa. Ei viimeisten vuosikymmenien hienoja lauluja kannata kadottaa jumalanpalveluselämästä. Se on suora pyllistys myös nuorten aikuisten suuntaan, ikään kuin heille rakkaat hengelliset laulut olisivat jotenkin alempiarvoisia. Toisaalta tuskin uutta liiteosaa kannattaa lähetä kokoamaan, sillä hyviä hengellisiä laulukokoelmia on jo olemassa. Ehdotankin, että Nuoren seurakunnan veisukirja valitaan virsikirjan liiteosaksi. Ja Pam!

Taivastenvaltakunnan avaimet?

No viimeinkin tulppa alkaa irrota. Vanhoillislestadiolaisten leirissä kuohuu Helsingin sanomien mukaan siihen malliin, että korkin poksahtamista voidaan lähitulevaisuudessa hyvinkin odotella. Kuplia juomaan on aiheuttanut etenkin oululaisen vanhoilliseslestadiolaisen papin Stiven Naatuksen yllättävä purkaus teatterivierailun jälkeen. Hän peräsi ihmisille oikeutta kuvailla tunteita avoimesti. Liikkeen johdolle teatterivierailu oli liikaa ja Naatus hyllytettiin liikkeen rippikoululeirin papin paikalta.

Nyt keskusteluun on liittynyt muutkin liikkeen nuorisosiipeen kuuluvat henkilöt. Elämäntapasäännöt saavat huutia mm. ”Mikon” 26, vee puheissa. Omituinen suhde teatteriin ehkäisyyn ja televisioon saa ”Mikon” takajaloilleen. Uskomatonta "Mikon" mukaan on se, että vanhoillislestadiolainen liike nostaa nämä elämäntapasäännökset jopa luterilasta oppia suuremmaksi auktoriteetiksi. Siis ei viinaa, esiaviollista seksiä ja teatteria. Siinä taivastenvaltakunnan avaimet. Niinkö todella?

Itse muistan opiskeluaikoinani teologisessa hämmästyneeni näistä lestadiolaisten elämäntapasäännöksistä. Hiuksiin saa tehdä permanentin mutta värjätä ei saa mistään hinnasta. Nettiä saa käyttää mutta telkkari on helvetin masiina. Tupakkaa saa polttaa kuin korsteeni, mutta pisaraakaan viinaa ei saa ottaa. Eikö näiden elämäntapasäännösten pitäisi suojella elämää.

Voin sieluni silmin nähdä Isä Jumalan pilven reunalla pudistelemassa päätään: ”Turhaan loin noille aivot!”

Tervetuloa Toivon iltapäivän pariin!

Tämä sivusto tarjoaa mahdollisuuden tutustua lähemmin Radio Dein Toivon iltapäivässä kuultuihin Päivän Salmi -ajatuksiin. Kyseinen ohjelmaosuus perustuu viiltäviin analyyseihin ajankohtaisista asioista, joita Mikko Salmi laukoo lähetyksessä arkisin ja arkipyhisin klo 15.15. Ensimmäiset tekstit ilmestyvät näille sivuille 25.10.