Keväällä Helsingin tuomiokirkkoon kävi tutustumassa eka-tokaluokkalaisten koululaisryhmä. Virkaintoinen opas kierrätti minuuttitolkulla pieniä natiaisia ympäri suurta katedraalia ja luennoi tarkasti tuomiokirkon historiasta. Vähemmästäkin oli pienillä nuppi sekaisin.
Uuvuttavan kierroksen jälkeen oli kryptaan katettu mehutarjoilu. Janoinen pikkuväki joi mehunsa vauhdilla. Vierailun lopuiksi kirkon opas kysyi vielä lapsiryhmältä, oliko jollain jäänyt vielä jotain kysyttävää tai asiaa, joka oli jäänyt mieltä askarruttamaan. Silloin erään pienen tytön ilme muuttui vakavaksi. Opas huomasi tytön keskittyneen hahmon, ja pyysi tyttöä kertomaan, mitä oikein oli mielessä. Tytön huuli alkoi väpättää ja hän sanoi:” Mulla on tosi pienet luistimet”!
Vaikka äskeisessä esimerkissä olikin kysymys lapsista, jokin samanlainen ilmapiiri vallitsee kirkon todellisuuden ja tavallisten ihmisten kohdatessa. Emme todellakaan puhu samaa kieltä. Jotta tämän päivän ihmiset voitaisiin oikeasti kohdata, pitää evankeliumia julistaa heidän omalla kielellään. Mutta vaikeata se on. Sen tunnistaa jokainen omasta kokemuksestaan.
Mulla olis yks vinkki: Jos taivasten valtakunta on lasten kaltaisten, eikö evankeliumin kieli voisi olla yhtä ymmärrettävää kuin puhuisi lapselle. Niin mutta miten kerrot, että Jeesus kuoli ristille meidän syntiemme tähden tuoreesti? Siinä vasta tosi haaste! Onneksi lapsen kieli on muutakin kuin sanoja. Hellä halaus kertoo Jeesuksen rakkaudesta enemmän kuin tuhat sanaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti