Edesmennyt kirjailija Elina Karjalainen oli verraton tarinankertoja. Tuo Uppo-Nallen äiti kertoi valloittavia juttuja muisto-ohjelmassaan viime keväänä. Hän tarinoi muun muassa siitä, kuinka oli strutsin kanssa matkustanut bussilla Savosta Helsinkiin, ja miten ihmiset olivat hänen ja strutsin muodostamaan matkaseurueeseen suhtautuneet. Mahtoi olla hulppea näky!
Yksi tarina piirtyi kuitenkin erityisellä tavalla mieleeni. Kirjailija Karjalainen oli juuri jättänyt toisen Uppo-Nalle -kirjan käsikirjoituksen kustantajalle. Ensimmäisen kirjan menestyksen myötä hän asteli polleana WSOY:n tiloihin vanhan kirkon puiston nurkalle vastaanottamaan palautetta. Kustannustoimittaja otti Karjalaisen vakava vastaan. Hän sanoi:” Miten olet onnistunut täysin kadottamaan oman linjasi uuden Uppo-Nallen käsikirjoituksessa. Tämähän on täyttä paskaa!” Näillä sanoilla Elina Karjalainen heitettiin ulos WSOY:n tiloista uutta versiota tekemään.
Mieli maassa hän istuutui Vanhan kirkon puistoon mietiskelemään syntyjä syviä. Hän nojaili ”Ruttopuistoksikin” nimetyn puiston yhteen hautakiveen ja itki katkerasti. Vähän aikaa itkettyään kirjailijan olalle koputettiin. Olan takaa kurkki vanhalle viinalle haissut puliukko. Hän sanoi:” Kuule tyttö, mitä sinä siinä oikein itket?” Elina Karjalainen mongersi jotain epämääräistä kyynelten läpi. Siihen pultsari jatkoi:” Älä tyttö itke. Kaikki kääntyy hyväksi. Katso nyt vaikka minuakin!” Silloin kirjailija Karjalainen kääntyi oikein kunnolla katsomaan miestä, ja jokin hänen sydämessään liikahti. ” Jos siis tuo mies pitää omaa tilaansa hyvänä, mitä minä tässä oikein valitan”, ajatteli Elina Karjalainen. Niinpähän nousi ylös, kiitti pultsaria uransa pelastamisesta ja jatkoi matkaansa. Tämän episodin jälkeen Elina Karjalainen kirjoitti yli neljäkymmentä Uppo-Nalle –kirjaa.
Kaikki kääntyy hyväksi, katso nyt vaikka minuakin. Aikamoinen päivän evankeliumiteksti!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti