Keväällä olin Salon nurkalla Vaskiossa laulu- ja puhujakeikalla. Kyläyhdistyksen ja paikallisen lihajalostamon ylläpitämä kirkko oli puolillaan väkeä. Tunnelma oli varsinaissuomalaiseksi hyvin kotoisa ja lämmin. Omaan settiini kuului enemmän ja vähemmän hengellistä musiikkia, ja väleihin höpisin jotain elämän tarkoituksesta, Jumalastakin.
Kun keikan jälkeen keräilin äänentoistolaitteita kasaan, olalleni koputettiin. Selän takana seisoi vanhahko nainen villahameessaan. Hän aloitti: ”Kuule Mikko, ihan hyvä konsertti. Mutta yksi asia minua jäi harmittamaan: Miksi et koko illan aikana kertaakaan uskaltanut sanoa sanaa Jeesus.” Jäin monttu auki kuuntelemaan tuon rouvashenkilön puhetta. Hän jatkoi vielä:” Niin, ja kun nyt olet pappi ja kaikkea, niin mikä siinä Jeesuksessa oikein pelottaa?” Mumisin jotain epämääräistä vastaukseksi, ja vanhus kiitti ja lähti pois.
Kotimatkalla päässäni soi nuo iäkkään naisihmisen sanat. Enkö siis todellakaan ollut USKALTANUT keikalla sanoa sanaa Jeesus? Pelkäsinkö Jeesuksesta puhumista? Ja myönnettävä se oli. Jeesuksesta puhuminen ja ääneen lausuminen vaativat puhujalta erityistä rohkeutta. Ja jos papille Jeesuksesta puhuminen tuottaa vaikeuksia, niin miten muut ihmiset tulevat Jeesuksen kanssa toimeen?
Keikan jälkeinen viikkokin kului vielä tuon Jeesus-asian pyörittelyssä. Kiinnitin huomiota yhteen merkilliseen seikkaan. Lukion psykologian kirjassa puhuttiin tarkkaavaisuuden yhteydessä ”coctail-party-ilmiöstä”. Se tarkoittaa suunnilleen sitä, että, ihminen rekisteröi oman nimensä muiden ihmisten keskustelusta, vaikkei itse keskusteluun osallistuisikaan. Kummallista oli se, että huomasin reagoivani kahteen nimeen. Kun kuulin jossain lähistöllä sanottavan Mikko, käännyin katsomaan. Samalla tavalla minulle kävi Jeesuksen kanssa. Käyttäydyin ihan niin kuin Jeesus olisi minun nimeni.
Mistä tässä kaikessa oikein on kysymys? Uskon, että Jeesuksesta puhuminen ja nimen kuuleminen haastaa aina kuulijan. Jeesus ei jätä ketään kylmäksi. Kaikilla on mielipide ja suhde Jeesukseen. Olkoonkin, että suhde voi olla epäileväinen ja heikko, mutta suhde on olemassa.
Menen vielä astetta syvemmälle. Jeesus ei ole myöskään mikä tahansa nimi. Se tarkoittaa ”Herrassa on apu, Herra auttaa”. Niinpä Jeesus-nimi käy rukouksena, kun muuta ei jaksa sanoa. Miksi sitten Jeesus-nimen kuuleminen herättää meissä tunteita? Kun kasteessa meidät on kastettu Jeesuksen kuolemaan ja ylösnousemukseen, olemme ikään kuin pukeneet Jeesuksen päällemme ja saaneet ylimääräisen etunimen Jeesus. Sen vuoksi se tuntuu tutulta ja omalta.
Tuon Vaskion retken jälkeen en ole pitänyt yhtäkään konserttia tai saarnaa ilman, että olisin puhunut suoraan Jeesuksesta. Se on meidän kristittyjen tunnussana, joka haastaa jokaisen. Ja niin teki aikanaan itse Jeesuskin, haastoi ja rakasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti