Pitkä syksy on vaatinut veronsa. Marraskuu on tullut koko painollaan. Sana marrashan tarkoittaa kuollutta. Juuri sellaisena Helsinki meille tänään irvistää.
Olin eilen saattamassa hautaan yhtä iäkästä miestä. Leskirouva kertaili haudalla miehensä elämänvaiheita ja sanoi: ”Meillä oli todellinen rakkausavioliitto!” Sen jälkeen hän suuteli puista uurnaa ja laski sen hautaan. Uurnan päälle hän sirotteli vielä punaisten ruusujen terälehtiä. Mietin, tuolla tavalla minäkin haluaisin tulla haudatuksi.
Loka- ja marraskuu on hyvä vuodenaika kuolla. Silloin luopuminen sykkii samaa rytmiä luonnon kanssa. Tulee tuuli, kylmä ja pimeä. Silloin on hyvä pudottaa omatkin lehdet, laskea kädet hetkeksi alas ja antaa haikeudelle tilaa. Pian on talvi taas täällä ja tekee mustasta valkoista. Kuoleman synkkyys vaihtuu yllättäväksi valoksi. Kaipauskin saa kauniit kasvot, todellisen ryppyvoiteen.
Kun katson tänään ulos ja sisään, näen paljon kyyneleitä. Lasin nurkkaan on kertynyt paljon itkemättömiä kesäöitä. Raskaita on katsoa pelokkaita silmiä, jotka huutavat turvallisuutta ja vastausta. Mutta mitä voin vastata, kun olen niin kesken? Mitä voin pyytää, kun en anna mitään? Mitä voin odottaa, kun en itsekään näe kevättä.
Mutta sen tiedän, että uusi elämä murtautuu tämän kaiken keskelle kysymättä lupaa. Hyvä niin! Elämänvoimaa ei voi vastustaa mikään! Silloin on vain tunnettava omat luunsa ja oltava ihmeen hiljaa.
Niistä kyyneleistä vielä. Kun halla laskeutuu kotipihaan, kyyneleistä syntyy helmiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti