Tämän viikon alun vietin metsän keskellä seitsemäntoista papin kanssa. Kyseessä ei ollut mikään katolinen salaseura vaan luterilaisen kirkon Tunnustus–pastoraalikurssi. Kurssin ideana on valaista meitä pappeja Lutherin viisailla havainnoilla kristillisestä opista ja raamatusta.
Ja tosiaankin paljon tuli kahlattua läpi: puhuttiin synnistä, armosta, sovituksesta, lunastuksesta, pelastuksesta, Perkeleestä jne. Lopulta tukka oli niin tulessa, että oppi valui korvista ulos hartioille. Jäljelle jäi oikeastaan vain kysymys: Voiko Jumalan tunteminen olla näin vaikeaa? Eikö Jumalan valtakunnan salaisuudet ole uskottu lapsille ja vähämielisille?
Paljon arvokastakin kurssista jäi käteen. Puhuttiin siitä, mitkä asiat vaikuttavat kristillisen opin muodostumiseen. Lähtökohtana on aina jokin kokemus puhdistumisesta tai valaistumisesta. Tämä tulkitaan henkilökohtaisella kielellä, toiminnan tai kultin kielellä. Näistä puroista syntyy sitten oppi, joka perimmältään on ykseyden kieltä. Massiivinen ja yli-informatiivinen teoria, mutta jokin siinä pitää paikkaansa. Yksinkertaistettuna, kun Jumala koskettaa ihmisen elämää, jokainen tekee siitä omakohtaisen tulkinnan, joka johtaa esimerkiksi hyvän tekemiseen lähimmäisiä kohtaan. Näiden asioiden läpielämiseen tarvitaan kirkkoa, joka sakramenteillaan hoitaa uskoa. Tämä uskonnollinen rakennelma on lopulta määriteltävissä opiksi. Helppoa eikö totta?
Kurssilla luetuista kirjoista minua eniten lohdutti Jaakko Hämeen-Anttilan ajatus:” Oppi on inhimillistä ja usko jumalallista.” Sen takia uskon kieltä voi ymmärtää vaikkei edellisestä rakennelmasta mitään tajunnutkaan. Yksinkertaistettuna oppi on aikuisten ja usko lasten kieltä!
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti