Oman ajankäyttöni suhteen olen parantumaton optimisti. Suunnittelen päiväni niin, ettei ”turhia” levähdystaukoja useinkaan jää. Ruokailullekin on turha varata erikseen aikaa. Kyllähän muutama pasteija kokouksen lomassa riittää! Optimismini on välillä kasvanut niin suureksi, ettei päivän ohjelman läpivienti kerta kaikkiaan ole edes mahdollista, ellei sitten lentokone Oulusta ole puoli tuntia ajoissa. Tai matka Helsingistä Porvooseen taitu ruuhka-aikana puolessa tunnissa.
Liian monet tehtävät johtavat myös työtapaturmiin. Eräs Helatorstain kastejuhla oli minulle hyvä opetus. Olin ollut koko aamupäivän vastuussa Töölön seurakunnan grillijuhlista, mutta olin myös sopinut eräästä kastejuhlasta iltapäivällä. Katsoin kastepaikan osoitteen nettipalvelusta. Vilkuilin kuitenkin väärän kaupungin karttaa ja myöhästyin juhlista ainakin 20 minuuttia.
No, juhlapaikalla säntäsin suoraan kastemaljan viereen ja aloitin kastetoimituksen. Viereinen sylikummi hätääntyi ja ilmoitti, että hänen sylissään ollut lapsi oli jo kastettu. Päivän sanakari oli siis vasta tulossa. Vauva saatiin lopulta paikalle ja päästiin vauhtiin. Toimitus sujui muuten mallikkaasti, mutta unohdin, että perheeseen oli syntynyt neljäs lapsi, ei siis kolmas, ja että isän nimi oli Sakari eikä Lauri. No, lapsi sai nimen ja siunauksen.
Toimituksen jälkeen olin ihan maassa. Ihmettelin mihin minulla oikein oli kiire. Miksi halusin niin valtavasti miellyttää ihmisiä? Voi, kun oppisin riittämään itselleni! Synkin ajatuksin lähdin kastekodista, hyvän läksytyksen saaneena.
Seuraavan aamuna puhelin soi. Luurin päässä oli eilisessä kastejuhlassa mukana ollut nainen. Hän kiitti aidosta juhlasta ja pyysi minua omaksi vihkipapikseen. Olipa armollinen puhelu. Olisinkohan nyt edes oppinut jotain?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti