Kaverini äiti sairasti kolme vuotta uuvuttavaa syöpää. Sairauden viime vaiheessa tuska yltyi niin sietämättömäksi, että kaverini tosiaankin pelkäsi äidin kuolemaa ja varsinkin sitä, ettei kuolema vielä tulisikaan. Lopulta tauti nujersi äidin ja hän pääsi lepäämään. Varttia vaille kolme – silloin äidin hengitys taukosi.
Monet kerrat kaverini oli huudellut ja kironnut yläkerrankin suuntaan, että miksi ihmisen täytyi niin kärsiä? Mutta vastauksia vaille hän oli useasti jäänyt, niin hän ainakin koki.
Kun äiti oli nukkunut pois, muu perhe lähti sairaalasta kotiin. Yön hämärissä koti tuntui jotenkin erilaiselta, kylmemmältä ja vieraammalta. Jotain oli lopullisesti muuttunut. Kodin hengetär oli poissa. Ei äitiä voinut mikään korvata.
Mutta jotain muutakin outoa oli ilmassa. Kodin tunnusmerkki – kaappikellon äänikin – oli poissa. Kaappikello oli äidin suvussa kulkenut ikivanha koristeellinen kello, jonka äidin isoisä oli aikanaan veistänyt. Kaverini päätti mennä vetämään kellon uudelleen käyntiin, ikään kuin elämän jatkumisen merkiksi. Pimeässä hän kaivoi vetoavaimen kaapin sisuksista ja kohottautui kellotaulun luokse. Varttia vaille kolme. Ihme ja kumma. Eikö olekin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti