Sielulle hoitoa

Soppaa ja sielunhoitoa. Mieletön yhdistelmä. Näiden elämän perustarpeiden äärellä vietin kuluneen viikon. 21 pappia, 21 sielunhoitajaa. Voi kuinka moni meistäkin olisi olkapäätä kaivannut.

Mitä sielunhoito oikeastaan on? Kuka sitä enää kaipaa? Klassisessa mielessä aika on ajanut sielunhoidon ohi. Tämän ajan ihminen ei oikeastaan enää kysele isä Martin tavoin: Mistä löydän armollisen Jumalan? Ihmistä ei enää vaivaa syyllisyys tehdyistä synneistä tai käskyjen rikkomisesta. Nykyihmiselle häpeä on ottanut syyllisyydestä niskalenkin. Tämän ajan kysymys onkin: Kelpaanko minä? Olenko minä hyväksytty?

Tähän olemassaoloon liittyvään kysymykseen ei vastaukseksi kelpaa rippi. Ihminen haluaa tulla nähdyksi. Siihen tarvitaan norsun kokoiset korvat ja avara sydän.

Vasta kun ihminen tulee nähdyksi, hän alkaa kysellä: Kuka Jumala on? Silloin syntyy tilaa armolle, ja johan alkaa soppa maistua!

Pitäisikö Tuomioja haastaa oikeuteen?

Koko viime vuoden ajan kohistiin tanskalaisen valtalehden julkaisemista Muhammed-pilakuvista ja niiden vaikutuksista. Milloin oli tanskalaiset juustot pannassa Lähi-idässä ja milloin lähetystöjä uhkailtu.

Pilakuvakohu sai uutta tuulta siipiensä alle tämän vuoden helmikuun alussa, kun Tanskassa paljastui pilakuvien piirtäjän murhaan tähdännyt operaatio. Kaikki länsimaiset mediat kauhistelivat ääri-islamilaisen liikehdinnän seurauksia. Suomenkin uutistoimistot ottivat pilapiirtäjän murha-aikeisiin yksipuolisen tuomitsevan kannan.

Vaikka en toisen hengen uhkaamista voikaan missään mielessä hyväksyä, joku minua tässä koko pilakuvaruljanssissa närästää. Väitän, että sananvapaudesta on tullut länsimaissa tärkein yksittäinen ihmisoikeus. Vaikka esimerkiksi Suomen perustuslaissa uskonnonvapaus ja sananvapaus ovat yhtä arvokaita ihmisoikeuksia, sananvapaus helposti kaappaa kaikki sympatiapisteet puolelleen.

Miten tähän tilanteeseen on oikein tultu? Länsimainen yhteiskunta on nykyään niin maallistunut, ettei uskonnollisten tunteiden loukkaamista osata edes tunnistaa. Lähi-idän islamilaisissa kulttuureissa tilanne on aivan toinen. Uskonnollisten tunteiden loukkaaminen on sitä pahinta lajia. Kysynkin: Onko uskonnonvapauden polkeminen sananvapaudella osoitus jotenkin kehittyneestä yhteiskunnasta? Ei ole. Se on pikemminkin merkki juurettomasta ja arvotyhjissä elävästä yhteiskunnasta, jota hallitsee enemmän media kuin ihmisten omatunto.

SDP:n puheenjohtajaksi pyrkivä Erkki Tuomiojakin osoitti taannoin Skepsis ry:n kokouksessa piittaamattomuutensa uskonnonvapaudesta. Hän totesi alustuksessaan, ettei uskonnonvapauden nojalla voi sallia minkäänlaista sanavapauden rajoittamista. Tuomioja on ainakin lainsäädännöllisesti argumentissaan täysin väärässä. Sitä paitsi hän sortui puheenvuorossaan herjaamaan kristillistä kasvatusta. Hänen mukaansa kristillinen kasvatus myrkyttää lapsen mielen. Tällä lauseella Erkki Tuomioja loukkasi ainakin minun uskonnollisia tunteita. Pitäisiköhän haastaa Tuomioja oikeuteen? Mitä sinä ajattelet?

Kaikkien ongelmien ratkaisu?

Heippa, olen Petri K. Tampereen vapaa-ajattelijat ry:stä. Mulla on sulle hyviä uutisia. Voit ansaita 400 euroa vuodessa vain muutamalla klikkauksella. No miten? Menepä vaikkapa lastesi nukkuessa erokirkosta.fi-sivustollemme, niin vapaudut luterilaisen kirkon jäsenyydestä nopeammin kuin uskotkaan. Ja vihdoinkin olet vapaa ajattelemaan!

Rahallisen hyödyn lisäksi varjelet lapsiasi koulun uskonnonopetukselta, ja voit antaa lapsen itse päättää omasta maailmankatsomuksestaan. Uskontovapaan kasvatuksen parhaana puolena on avoimuus ja vapaus maailmankatsomuksen muokkauksessa. Älä anna minkään uskonnollisen yhteisön turmella lapsesi mieltä, vaan luota vain tieteellisen maailmankuvan antamiin varmoihin vastuksiin. Näin vältyt lasten myöhemmältä kritiikiltä valheellisen maailmankuvan antamisessa.

Kirkosta eroaminen saa muutenkin aikaan merkittäviä parannuksia yhteiskunnassa: Valtio ja kirkko on erotettu toisistaan. Kirkolla ei ole sijaa julkisen vallankäytön rituaaleissa, ja kirkon verotusoikeus on poistettu. Koulujen uskonnonopetus on lopetettu. Kunnat ovat vuokranneet hautausmaat ja ostavat hautauspalvelut kilpailuttamalla. Seksuaalinen tasa-arvo on toteutunut. Kirkko ei enää tee mainoskampanjoita. Kaikki tämä siis vain muutaman hiireniskun päässä.

Parasta on, ettet ole jättämässä kirkkoa yksin. Helmikuun alussa jo 100 000 suomalaista on jättänyt hukkuvan kirkkolaivan. Voiko 100 000 ihmistä olla väärässä! Tuskin. Kyseessä on suurin yksittäinen kansanliike SMP:n perustamisen jälkeen.

Nimeni on Petri K. , ja olen päättänyt käyttää omat lahjani tämän korvaamattoman hankkeen edistämiseksi. Vuoden 2008 loppuun mennessä kirkko on menettänyt meidän takiamme jo 40 miljoonaa euroa. Kuvittele! Kun 7-kymppisenä istun keinutuolissa voin ylpeänä muistella, miten sain luterilaisen kirkon sortumaan. Voi sitä huonomminkin elämänsä käyttää!

Liity siis sinäkin joukkoomme ja pelasta itsesi kirkon tuhoavalta voimalta. Lisäksi voit 400 eurolla ostaa itsellesi vaikkapa uuden polkupyörän joka vuosi!

Lue miten Juhani Huttunen Kirkko ja kaupunki -lehdessä käsittelee samaa aihepiiriä

Järjestelmän rangaistusvanki

Yksinhuoltajaäiti päätti keskeyttää luokanopettajaopinnot kevään ajaksi ja meni ala-asteelle opettajansijaiseksi. Arki oli rankkaa, kun molemmat tenavat piti jo ennen kahdeksaa raahata julkisen liikenteen reittejä pitkin päivähoitoon. Pitkän kevään jälkeen koitti kesä ja autuas loma. Paitsi, että palkkaa kesäksi ei opettajalle riittänyt. Työsuhde oli taitavasti katkaistu toukokuun viimeisenä päivänä. Rehtori toivotti taas tervetulleeksi elokuussa töihin, entistä köyhempänä…

Heinäkuun taloushelvetissä pyöriskeltyään tuo yksinhuoltajaäiti päätti, että hän opiskelee itsensä valmiiksi syksyllä vaikka lainarahalla. Niin hän sopi pankin kanssa opintolainasta ja Kelan kanssa opintotuesta. Kaikki näytti järjestyvän. Vuokriakin sai jättää rästiin joulun yli.

Niin kului syksy. Yksinhuoltajan arki ei ollut antanut täyttä työrauhaa, vaan gradu jäi kesken. Tammikuussa oli jälleen mentävä pätkätöihin.

Vuosi kului ja velat kasvoivat. Kaiken tämän jälkeen Kela muisti äiti kirjeellä: Opintotuen palautus. ”Mitä helvettiä!” puuskahti äiti. ”Mutta enhän minä ole ollut töissä opiskellessani”. Äiti soitti Kelaan ja sai tylyn vastauksen: Koko vuoden tulot vaikuttavat opintotuen määrään. Vaikka olisi ollut poissaolevana yliopistosta kevätkauden, koko vuoden tulot otetaan huomioon opintotuen suuruutta laskettaessa. Äiti joutui palauttamaan koko syksyn tuet korkoineen. 1191 euroa, se on iso raha yksinhuoltaja-opiskelijalle tai kelle tahansa.

Opintotukijärjestelmä on susi. Kaikille opiskelijoille pitäisi taata tietty kuukausimäärä opintotukea tuloista piittaamatta. Säästyisi paljon rahaa ja vaivaa sekä valtiolta että opiskelijoilta.

Tuon yksinhuoltajaäidin elämästä nousee elävästi mieleen Matteuksen evankeliumin sanat.” Jokaiselle, jolla on, annetaan, ja hän on saava yltäkyllin, mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin mitä hänellä on.” Nyt olis demarien uudella puheenjohtajalla töitä. Niin ja muillakin.

Raamattua pikakelauksella

Tämän ajan taikasana on vauhti. Nykyihmisen pitää olla kaikkialla, kaikkien kanssa ja kaiken aikaa koko ajan. Asioiden sisäistämiseen ei jää aikaa, vain pintaraapaisu, niin kaikki ovat tyytyväisiä.

Kristillinen kirkko ei tässä kyydissä ole kovin hyvin pysynyt mukana. Kun yritetään roikkua ympäröivän maailman vauhdissa, kirkko on kuin valtimotautinen, joka puuskuttaa joka mäen laella. Naisia on vaikea ottaa kirkossa vakavasti ja homoja, niistä ei edes ääneen uskalleta puhua.

Vastamyrkkynä vauhtiin kirkko on tarttunut vauhdittomuuteen. Kun kiire riisutaan pois, annetaan tilaa oman sisimmän puheelle. Tällä lailla ihminen saa paremman yhteyden itseensä ja Jumalaan. Niin ja Jumalalla ei ole tunnetustikaan mihinkään kiire, ainakin jos Jeesus toisen tulemisen viipymisestä on jotain luettavissa.

Uusin yritys mukautua maailman menoon on Suomen Lähetysseuran julkaisema Raamattu 100 minuutissa -teos. Ja mainio teos onkin. Suuri rakkaustarina nasevasti purkitettuna. Raamatun kertomukset on sullonut pähkinänkuoreen anglikaanipastori Michael Hinton Englannista. Lukukokemus on unenomainen ilottelu, jossa ”abrahamit ja monet josefit” vilahtelevat videokuvan lailla silmien ohi. Kirjan kyydissä on mukava testailla omaa yleissivistystään ja paikkailla pelastushistorian aukkoja. Raamatun viesti on selvä: Vanhassa testamentissa Jahve (Jumala) rankaisee Israelin kansaa, jos se kääntyy pois Hänestä. Uudessa testamentissa Jumala lähettää Poikansa pelastamaan maailman. Yksinkertaista.

Raamatuntuntemuksesta tai paremminkin sen puutteesta nousi mieleeni eräs viihdyttävä tarina: Eräässä pohjoissuomalaisessa seurakunnassa vietettiin piispantarkastusta 1970-luvun alkupuolella. Pienessä kunnassa piispan juttusille oli tunkua. Kunnan silmäätekevät juoksivat piispan perässä teollisuuslaitoksilla ja kirkon tiloissa.

Yhtenä perjantai-iltapäivänä piispa vieraili paikallisessa kansakoulussa. Koulun oppilaat tekivät piispalle kysymyksiä, joihin hän vastasi kärsivällisesti. Kun kysymykset oli kysytty, piispa otti itselleen puheenvuoro:” Ajattelin itsekin kysyä teiltä yhden kysymyksen. Kuka muuten mursi Jerikon muurit?” Koulun jumppasaliin laskeutui syvä hiljaisuus. Myös salin perällä olleet opettajat, papit ja kunnan edustajat pyörittelivät päitään. Kysymys jäi vastausta vaille, ja niin piispa siirtyi seuraavaan vierailukohteeseen.

Piispantarkastus päättyi kunnan järjestämään juhlaillalliseen. Kunnan johtaja kiitteli piispaa rohkaisevista sanoista ja onnistuneesta tarkastuksesta. Lopuksi hän sanoi:” Yksi asia minua on tämän tarkastuksen aikana jäänyt kuitenkin vielä harmittamaan. Kun kyselit koulussa Jerikon muurien murtajasta, niin tuossa juuri kirkkoherran kanssa sovittiin, että mursi ne sitten kuka tahansa, niin pannaan kunnan piikkiin!”

Kuka ne Jerikon muurit oikeasti mursi? Vastuksen saat sivulta 25. Ai niin ja kirja oli Raamattu 100 minuutissa.

Mistä tunnet sä ystävän?

Ihmisellä pitäisi olla kuusi ystävää. Näin väittää kuuluisa viisaus, jonka ajatus perustuu arkunkantajien määrään. Kuuden miehen voimalla vähän suurempikin karju saadaan hilattua haudan lepoon.

Mutta kuinka monta ystävää suomalaisella miehellä oikeasti on? Okei, on niitä saunaporukoita, joissa puhutaan naisista, urheilusta ja tekniikan uusista saavutuksista. Mutta kuinka monta oikeata ystävää saunaseuroihin oikeastaan kuuluu? Tuskin moneltakaan löytyy kuutta ystävää, joiden kanssa voi puhua siitä, mitä oikeasti kuuluu. Sanotaanhan, että nainen selviää avioerostakin paljon paremmin kuin mies, koska naisella usein on useampi tosi ystävä. Mies hautaa murheensa helposti tuopin pohjaan. Ystäviä olisi tarjolla, mutta ystävyyttä on vaikea ottaa vastaan.

Viime aikoina olen kovasti pohtinut aikuisen miehen ystävyyttä. Perhe ja työ vievät helposti ystävät kauas toisistaan. Etäisyys synnyttää helposti väärinkäsityksiä. Erityisen herkkä asia on lasten kummien valinta. Silloin tuntuu, että ystävät laitetaan arvojärjestykseen. Tärkeimmät ja sopivimmat valitaan kummeiksi – toisiin otetaan etäisyyttä. Vai onko todella näin? Ehkä onkin pikkumaista kytätä lasten kummien listaa arvioidakseen ystävyyden syvyyttä. Onhan nimittäin niin, että ystävyyssuhteet muuttuvat ja kehittyvät. Monta vuotta sitten kummiksi pyydetty ystävä onkin saattanut hautautua jonnekin elämänmuutosten aaltoihin. Jokaisella on omat valintaperusteensa kummin tehtävään. Ei anneta sen sekoittaa ihmissuhteita. Kummin tehtävä ei kuitenkaan liity aikuisten välisiin suhteisiin, vaan kummi on lapsen aikuinen kristitty ystävä.

Kolmenkympin jälkeen olen oppinut arvostamaan ystävässä yhtä piirrettä ylitse muiden: Selkärankaisuus. En toivo, että ystäväni oikeuttaa kaikki tempaukseni ystävyyden nimissä. Hyvä ystävä on väsymätön kuulija, mutta ankara kriitikko ja kyseenalaistaja. Hyvä ystävä ohjaa minua omien arvojeni suuntaan ja muistuttaa, jos toimin niitä vastaan. Ystävä tietää, milloin on kaasun ja milloin jarrun vuoro. Välillä saa käyttää myös kytkintä.

Kelluntailaisuus

Vesi on Raamatun lehdillä tehokäytössä. Milloin seikkaillaan veden armoilla Genesaretin järven aalloilla, milloin kellutaan Nooan arkin kannella, milloin viivytään kaivon luona syntisen naisen hahmossa, milloin odotetaan Jordan virrassa vuoroa Johanneksen kasteelle. Raamattu on niin veden vallassa, että vain ihme on säästänyt sen menneinä vuosisatoina vesivahingolta.

Kirkon kohtalonkysymys liittyy myös veteen. Kastettujen määrä pääkaupunkiseudulla on valunut jo 50 prosenttiin, eikä uutta kastebuumia ole näköpiirissä. Kasteeseen kätkettyä suurta lahjaa ei nykyperheissä enää osata arvostaa. Iankaikkisen elämän avaimet ovat vaisu lahja tämän ajan riemujen rinnalla. Pyhän Hengen pesu ei tunnu missään hyvän kylpyläreissun rinnalla. Kastetoimituksen kraanavesi kalpenee helposti porealtaiden kuohujen rinnalla.

Monissa kastekodeissa olen kummastellut kastetoimituksen inflaatiota. Kun Jeesus Kristus haluaa lahjoittaa pikkuneidille syntien anteeksiantamisen, ei sunnuntai-iltapäivän formulakisoja malteta edes jättää kesken. ” Oota pappi, katsotaan vaan lähtö, niin sitten voit aloittaa.” Tuon lauseen olen töölöläiskodeissa kuullut liiankin usein. Murhe valtaa usein mielen, kun raahaan omaa kastepukuani, papin albaa, auton takapenkille.

Kastekodeissa vieraillessani usein mietin, mistä kasteen kriisissä oikein on kyse? Ja yhä uudelleen päädyn siihen, että turha nuoria perheitä on kasteiden alasajosta syyttää, jos kristillinen kasvatus kodeissa on viimevuosikymmeninä kutistunut olemattomiin. Mitä nuoret perheet voivat kasteesta tietää, kun edes omat vanhemmat eivät siitä ole puhuneet. Niin ja mitä kirkko on tehnyt? Muutama vuosi sitten kirkon kasvatusväki valitsi teemakseen Kaste kantaa – Kasvatus kannattaa. Kirkon keskeisin tehtävä on nyt kristillisen kotikasvatuksen tukeminen. Vain siten voidaan ehkäistä uusi uskonnollisesti välinpitämättömien nuorten aikuisten sukupolvi.

Kaste on pitkään repinyt kirkkoa yhä useampiin osiin. Helluntailaiset eivät kasta lapsiaan, vaan antavat lasten varhaisessa teiniässä päättää omasta uskostaan. Sinänsä perusteltu ajatus, mutta eivätkö lapset saisi olla osallisia Jumalan pelastavasta armosta? Miksi heiltä se pitäisi salata? Sen takia ehdotankin, että imagostaan huolestunut luterilainen kirkko voisi ottaa itselleen helposti lähestyttävämmän nimen, Kelluntailaisuus. Siihen sanaan kiteytyisi koko kristillisen uskon ydin. Kasteen armossa kelluminen ja siihen luottaminen pitää huonon elämän ja helvetin loitolla!

Koti-isän tunnustuksia

Olen nyt viikon verran harjoitellut koti-isän työtä! Kovaa hommaa. Omassa ammattien arvostus –taulukossa kotiäitien tekemä työ on nyt kovassa kurssissa. Ja kurssinousulle ei näy loppua.

Olemattoman kokemuksen jälkeen uskallan kuitenkin jo heittää muutaman oivalluksen kotityön luonteesta. Ensinnäkin koti-isän työtä leimaa jatkuva riittämättömyyden tunne. On suorastaan rasittavaa löytää itsensä taivastelemasta omaa saamattomuuttaan. Ei riitä, että on syöttänyt ja pukenut lapset moneen kertaa, pessyt tuttipullot ja siivonnut lelut olohuoneesta. Silti olen useaan otteeseen syyttänyt itseäni siitä, että olen ollut laiska lukemaan lapsilleni ja antanut nelivuotiaan liikaa katsoa televisiota. Lisäksi olemukseni on välillä ollut hyvinkin poissaoleva. Ankaraa puhetta, mutta näitä ajatuksia ei päivän aikana kerta kaikkiaan pääse pakoon.

Toinen koti-isän vakiotunne on väsymys, kuolemanväsymys. Puolinukuksissa työnnän puolivuotiaalle kumilusikkaa suuhun ja nelivuotiaalle videota DVD-soittimeen. Ei ihme, että video löytyy mikrosta ja maitopullo DVD-soittimen vierestä. Eilenkin lämmitin maitoa mikrossa 20 minuuttia (!), kun 20 sekuntiakin olisi riittänyt. Onneksi mikro ei sentään räjähtänyt, vaikka maito olikin...

Väsymyksestä seuraa tyhjä pää. En olisi ikinä uskonut, että aivokoppa voi olla niin tyhjä kuin se on univajeen keskellä. Se on kuin autio, pehmustettu huone, jossa nesteet lainehtivat puolelta toiselle. Jäsentynyttä aivotoimintaa on kotona olevalta aikuiselta turha odottaa. Se ei ole kerta kaikkiaan mahdollista.

Päivän paras hetki, pelastus, koittaa, kun vaimo tulee töistä kotiin. Vapauttavan halauksen jälkeen seuraa kuitenkin jo uusi ahdistus, kun vaimo ilmoittaa:” Voitko olla vielä hetken lasten kanssa, kun mun pitää korjata yhdet matikankokeet?” Lasken hitaasti kymmeneen. Tekisi mieli polttaa nuo kokeet. Saan kuitenkin hillittyä itseni ja sanon:” Korjaa vaan!” Ja savu nousee korvista...

Gandhin velvoittava perintö

Tammikuun lopulla tuli kuluneeksi 60 vuotta Intian itsenäisyyden ikonin Mahatma Gandhin kuolemasta. Tuo kuuluisa väkivallattoman vallankumouksen ja syömälakkojen mies kohtasi murhaajansa alkuvuonna 1948, vain vajaa vuosi Intian itsenäistymisen jälkeen. Joskus tuntuu siltä, että tosi kuuluisuus syntyy vasta sitten, kun on liian aikaisin kuollut. Martin Luther King, John F. Kennedy, John Lennon ja Gandhi. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään.

Gandhi tunnetaan paljon muustakin kuin väkivaltaisesta kuolemastaan. Hän oli tinkimätön väkivallattomuuden puolustaja, joka useissa yhteyksissä siteerasi mm. Jeesuksen vuorisaarnaa. Hän osoitti maailmalle, että väkivalta ei ole ainoa tie muutokseen ja vallankumoukseen. Intian itsenäistyminen oli ihme, joka loi pohjaa monen muun sortovallan ja rasismin murtumiselle.

Gandhin elämän loppuvaiheisiin liittyy episodi, josta olisi paljon opittavaa tällekin ajalle. Toisen maailmansodan jälkeen Kansainliiton raunioille perustettiin Yhdistyneet Kansakunnat. Yksi YK:n keskeisiä perusasiakirjoista oli YK:n ihmisoikeuksien julistus. Myös Mahatma Gandhilta pyydettiin lausuntoa Ihmisoikeuksien julistuksen luonnostekstiin. Syömälakkojen kuihduttama vapaustaistelija luki tekstiä harkiten. Pitkään tekstiluonnosta pohdittuaan hän lähetti kirjeen YK:lle:” Arvoisat YK:n ihmisoikeusjulistuksen laatijat. Ihmisoikeuksista on tärkeä puhua, mutta vielä olennaisempaa on puhua ihmisten velvollisuuksista. Ei ihmisillä voi olla oikeuksia ilman velvollisuuksia. Sen tähden ehdotan ihmisoikeuksien rinnalle ihmisten velvollisuuksien asiakirjaa.”

Miten nerokas idea! Gandhi oli 60 vuotta aikaansa edellä. Nykyään ihmiset ovat sisäistäneet niin hyvin oikeutensa, ettei toisista välittämiseen jää enää tilaa. Olisiko nyt aika tehdä vaikkapa perheenisän velvollisuudet opus, jotta ymmärrettäisiin oma tehtävämme tässä maailmassa.

Oikeus ja velvollisuus. Siinä on tukeva sanapari – tämän ajan kasvatusopas. Siinä on jotain muutenkin tuttua. Oikeus ja velvollisuus, laki ja evankeliumi. Ei voi olla oikeuksia ilman velvollisuuksia, eikä evankeliumia ilman lakia.