Ironia on vaikea laji?

Ironia on vaikea laji. Tuon lauseen olen kuullut monen suomalaisen suusta, kun Helsingin seurakuntien Usko Toivo Rakkaus –kampanjaa on ruodittu miehissä ja naisissa. Ja tottahan se on. Kirkon viestinnän tavoitteena on vaikuttava viesti, joka osuu maaliinsa hyvällä prosentilla. Kun huteja ja osumia tulee, on arvioinnin paikka. Missä onnistuttiin ja missä mentiin vikaan?

Usko Toivo Rakkaus –kampanjan arvioinnit ovat jakautuneet aika lailla kahteen leiriin. Toisten mielestä kampanja on ollut kirkon kosiskeleva yritys herätellä horroksessa uinuvaa nuorten aikuisten ryhmää – ja aivan turhaan. Toisten mukaan kampanja on ollut oivaltava ja ironiaa hyödyntävä raikas tuulahdus muuten puuduttavan mainosmassan seassa. Harvassa ovat olleet ne kommentit, joissa on löydetty kampanjasta sekä hyvää että huonoa.

Minun mielestäni UTR kampanja onnistui erinomaisesti katselemaan kirkon todellisuutta ikään kuin ulkoa päin, pilke silmäkulmassa. UTR välitti kirkosta kuvaa peiliikatsovana yhteisönä, joka on olemassa suurempaa tarkoitusta kuin itseään varten. Rohkeus on kampanjan suurin voima, ja siitä kirkon ruohonjuurityössä on otettava opiksi. Rohkea kirkko nimittäin uskaltaa mokata.

Kampanjan varjopuoliin lukeutuu varomaton teologinen kielenkäyttö. Kun puhutaan esimerkiksi siitä, miten kirkko tunnustaa jäsenilleen syntinsä, liikutaan teologisesti vaarallisilla vesillä. Synti liittyy keskeisesti ihmisen ja Jumalan suhteeseen, eikä kirkon arvokkaiden käsitteiden sisältöä kannata myydä muutamasta hopearahasta. Uskon, että teologisestikin kestävässä markkinoinnissa on riittävästi voimaa.

Lisäksi UTR sortui paikoin liikoihin lupauksiin. Se kutsui aktiivisia kaupunkilaisia keskusteluun, vaikka useissa seurakunnissa ei oltu valmiita nuorten aikuisten mittavalle invaasiolle. Muistan eräänkin seurakunnan kanslistin taivastelleen, että mitä sille nuorelle aikuiselle pitää sitten sanoa, kun se tulee ovesta sisään. Tämä kertoo vain karua kieltä siitä, miten kaukana kirkon todellisuus ja nuorten aikuisten maailma ovat toisistaan.

Ironia on vaikea laji. Sen sain itsekin kokea muutama viikko sitten, kun joku tamperelainen soitti Toivon iltapäivän toimistoon ja huolissaan purki sydäntään siitä, miten minä kannustan ihmisiä eroamaan kirkosta. Alkuun ihmettelin, että mistä nyt mahtaa oikein olla kyse, kunnes muistin, että olin tehnyt Päivän Salmin aiheesta, jossa ironiseen sävyyn yritin tehdä naurettavaksi erokirkosta.fi –palvelun motiivit. No, ilmeisesti ironia ei tosiaankaan pure kirkossa. Oikeasti halusin kirjoituksellani sanoa, että kirkosta eroaminen on tyhmää ja rahanahnetta puuhaa, joka johtaa pahaan oloon tässä elämässä ja sen jälkeen.

Olikohan tuo tarpeeksi selvästi sanottu?