Äidin rakkauden ylistyslaulu

Äiti. Äiti. Suussa viipyy hetken ihana maku, kun nuo neljä kirjainta punoutuvat yhteen. Täytyy oikein maistella ja maiskutella: Äiti. Todella, on se kaunis sana. Pienen vauvan ensimmäinen sana: äiti. Kun pää kolahtaa pöydän reunaan, äiti. Vasta sitten ilmoille pääsee korvia riipivä palosireenin ulvonta. Kun isä ottaa polkupyörästä apupyörät pois; äiti kato. Kun kotiläksyt vetävät pienen pojan otsan ryppyyn; äiti auta! Ja mitä tekee äiti. Nostaa kaatuneen maasta ja puhaltaa päähän tullutta kuhmua. Kehuu pikkupojan ensimmäistä oikeaa polkupyöräretkeä. Istuu vierellä ja rohkaisee ajattelemaan tehtävien kimpussa, valvoo, on kärsivällinen, ei jätä yksin.

Äidin rakkaus on maailman ihmeellisimpiä asioita. Siinä on jotain todella mystisen pyhää, jonka edessä isokin mies menee sanattomaksi. Tuo rakkaus ei ole tästä maailmasta. Sen lähde on jossain aivan muualla.

Kun mietin omaa elämääni, on äidin rakkaudelle todellakin ollut käyttöä. Kaiken se kestää – voi ne pitkät loputtomat kesäyöt, kun teinipoikaa odotettiin kotiin. Yksi oli joka valvoi, äiti. Kaikessa uskoo – kun usko omiin kykyihin ja mahdollisuuksiin elämässä on ollut koetuksella, yksi on joka on uskonut ja luottanut, äiti. Kaikessa toivoo – Kun oma pää painuu veden alle, eikä jaksa edes hengittää, yksi on joka toivoo ja rukoilee, äiti. Kaiken se kärsii – Kun musta mieli lyö pojan maahan, eikä kättä edes jaksa nostaa, yksi on joka seisoo rinnalla, lainaa olkapäätä, äiti. Äidin rakkaus ei koskaan häviä.

Pari vuotta sitten olin mukana Yhteisvastuukeräykseen liittyneessä seminaarissa, jossa puhuttiin antamisesta ja jakamisesta. Otsikkona seminaarissa oli altruismi, jolla tarkoitetaan rakastamista ja antamista ilman ehtoja, ilman oman edun tavoittelua. Altruismi on vastakohta egoismille, joka tarkoittaa itsekkyyttä keinoja kaihtamatta. Seminaarissa päädyttiin siihen, että pyyteetöntä antamista ja jakamista tapahtuu ihmiskunnassa harvinaisen vähän, vähemmän kuin esimerkiksi kasvikunnassa. Altruistisesta käyttäytymisestä tunnetuimpana esimerkkinä seminaarissa mainittiin valkovuokot. Kuten olette varmaan huomanneet valkovuokot kasvavat tasaisina mättäinä niin, että kukat ovat suurin piirtein yhtä suuria ja varret kasvavat saman pituisiksi. Tämä johtuu siitä, että valkovuokot ottavat maasta vain oman osansa vettä ja ravinteita. Ne kasvavat tasaisesti, jotta kukin kukka saisi riittävästi valoa. Esimerkillistä käyttäytymistä, josta ihmiskunnalla on todellakin oppimista.

Ihmisillä altruistista käyttäytymistä tapahtuu siis hyvin vähän. Seminaarissa tultiin oikeastaan siihen tulokseen, että ainoastaan äidin rakkaus lasta kohtaan jää ainoaksi esimerkiksi tästä pyyteettömästä rakkaudesta. Erikoista seminaarissa oli kuulla se, että äidin rakkaus omaa lastaan kohtaan ei vähene lasten lukumäärästä riippuen. On nimittäin tehty vertailevaa tutkimusta monilapsisen lestadiolaisperheen ja yksilapsisen perheen lasten välillä heidän kokemastaan äidin rakkaudesta. Tulokset olivat hämmentäviä. Äidin rakkaus koettiin yhtä voimakkaana suuren lapsikatraan joukossa kuin perheen ainoana lapsena.

Äidin rakkaus ei siis koskaan häviä, mutta mikä ihmeellisempää, sitä näyttää olevan määrättömästi tarjolla!