Kelluntailaisuus

Vesi on Raamatun lehdillä tehokäytössä. Milloin seikkaillaan veden armoilla Genesaretin järven aalloilla, milloin kellutaan Nooan arkin kannella, milloin viivytään kaivon luona syntisen naisen hahmossa, milloin odotetaan Jordan virrassa vuoroa Johanneksen kasteelle. Raamattu on niin veden vallassa, että vain ihme on säästänyt sen menneinä vuosisatoina vesivahingolta.

Kirkon kohtalonkysymys liittyy myös veteen. Kastettujen määrä pääkaupunkiseudulla on valunut jo 50 prosenttiin, eikä uutta kastebuumia ole näköpiirissä. Kasteeseen kätkettyä suurta lahjaa ei nykyperheissä enää osata arvostaa. Iankaikkisen elämän avaimet ovat vaisu lahja tämän ajan riemujen rinnalla. Pyhän Hengen pesu ei tunnu missään hyvän kylpyläreissun rinnalla. Kastetoimituksen kraanavesi kalpenee helposti porealtaiden kuohujen rinnalla.

Monissa kastekodeissa olen kummastellut kastetoimituksen inflaatiota. Kun Jeesus Kristus haluaa lahjoittaa pikkuneidille syntien anteeksiantamisen, ei sunnuntai-iltapäivän formulakisoja malteta edes jättää kesken. ” Oota pappi, katsotaan vaan lähtö, niin sitten voit aloittaa.” Tuon lauseen olen töölöläiskodeissa kuullut liiankin usein. Murhe valtaa usein mielen, kun raahaan omaa kastepukuani, papin albaa, auton takapenkille.

Kastekodeissa vieraillessani usein mietin, mistä kasteen kriisissä oikein on kyse? Ja yhä uudelleen päädyn siihen, että turha nuoria perheitä on kasteiden alasajosta syyttää, jos kristillinen kasvatus kodeissa on viimevuosikymmeninä kutistunut olemattomiin. Mitä nuoret perheet voivat kasteesta tietää, kun edes omat vanhemmat eivät siitä ole puhuneet. Niin ja mitä kirkko on tehnyt? Muutama vuosi sitten kirkon kasvatusväki valitsi teemakseen Kaste kantaa – Kasvatus kannattaa. Kirkon keskeisin tehtävä on nyt kristillisen kotikasvatuksen tukeminen. Vain siten voidaan ehkäistä uusi uskonnollisesti välinpitämättömien nuorten aikuisten sukupolvi.

Kaste on pitkään repinyt kirkkoa yhä useampiin osiin. Helluntailaiset eivät kasta lapsiaan, vaan antavat lasten varhaisessa teiniässä päättää omasta uskostaan. Sinänsä perusteltu ajatus, mutta eivätkö lapset saisi olla osallisia Jumalan pelastavasta armosta? Miksi heiltä se pitäisi salata? Sen takia ehdotankin, että imagostaan huolestunut luterilainen kirkko voisi ottaa itselleen helposti lähestyttävämmän nimen, Kelluntailaisuus. Siihen sanaan kiteytyisi koko kristillisen uskon ydin. Kasteen armossa kelluminen ja siihen luottaminen pitää huonon elämän ja helvetin loitolla!